Näin kun kivi lingottiin ilmaan. Se kaarsi kauniisti ja putosi sillalle kolisten. Heittäjää en nähnyt. Koko vastaranta näytti olevan autio, rakennukset tyhjillään, osin palaneita. Kadulla, johon silta päättyi, savusi rengaspinon jäänteet. Haju kuvotti minua. Milloinkaan tuuli ei puhaltanut täältä sillalle, vaan kaikki leijui aina joelta tänne. En kyennyt ymmärtämään mitä renkaiden polttamisella voisi saavuttaa – kivikaudenko.
Soitin kotiin ja kyselin vaimolta mitä hän oli ajatellut tänään tehdä. Hän kertoi menevänsä äidilleen lapsien kanssa istuttamaan ruukkukukkia verannalle. Kevät oli tulossa. Lapset rakastivat kaikenlaista puuhastelua mummin puutarhassa. Huvittavan näköisinä he haravoivat ja kuokkivat maata, kulkivat edestakaisin haalareissa multaa lapioissaan. Ja entä kun he kuuntelivat hiljaa miten mummi opasti heitä siementen kylvämisessä, kastelussa. Järjestys oli hyvin tarkka. Itse en koskaan kyennyt saamaan heiltä samaa tarkkaavaisuutta osakseni. Ehkä olen liikaa poissa.
Vaimo juttelee mukavia. Hän on huoleton mutta järkevä ihminen: ruuan hinta, lähikauppiaan vaimon raskaus, sisäoven saranan korjaus. Nämä olivat sellaisia asioita joita hän minulle selvitti.
Hän nojasi eteisen seinään olkapäällään ja kieputti sormea johdossa. Kykenin näkemään hänet edessäni kuin hän olisi ollut tässä.
Radio räsähti eloon. Minun on kulta lopetettava. Minäkin rakastan sinua. Sano terveisiä äidillesi ja vahdi etteivät kakarat syö multaa.
2-6-7-8
Savuvana leijaili kadulla. Missään ei näkynyt ketään. Ei ollut ketään jolle puhua. Olisi aivan sama jos nukahtaisi tähän. Näkisi unta aurinkotuolista ja lomasta, palmujen varjoista ja merestä. Rahaa ei tosin ollut paljon. Velkaa kyllä oli – ja univelkaa.
Rakennuksen lattialla käveli minulle tuntematon hämähäkki. Sillä on valtavan pitkät ja ohuet jalat joilla se väisteli betonimurskaa ja tiilenkappaleita. Se tuli kohti, pysähtyi kyynärpääni viereen ja nousi pitkin käsivartta kämmenen mustalle hanskalle. Mihin tämä kaveri oli menossa? Siinä oli jotain eleganttia hidasliikkeisyyttä. Se heilutteli eturaajojaan ja epäili jotain, haisteli ilmaa, tunnusteli.
Nostin käteni varovasti ja laskin sormeni romahtaneen seinän reunalle. Hämähäkki jähmettyi liikkumattomaksi. Ja vasta minuuttien kuluttua se uskalsi lähteä jälleen matkaan, käveli hanskalta seinänjäänteille ja tuijotti ulos jokirantaan, sillalle.
1-6-7-0-0
Radio räsähti korvassani. Kuittasin. Kuuntelin ja kuittasin jälleen.
Kohensin asentoani ja olin unohtaa hämähäkin. Se oli kadonnut. Putosiko se? Katselin oikealle ja vasemmalle ja alleni, mutta kaveria ei näkynyt missään. Ei kai hämähäkki kuole jos se muutaman kerroksen putoaa? Ei varmaan. Keskity oleelliseen.
Näin jotain liikettä sivusilmällä. Joku kurkisti nurkan takaa vastarannalla ja heilautti kättään. Mitä helvettiä!
Minulle tuli tunne, että jos äsken kaikki tuntui autiolta, niin nyt kaikki oli kaksin verroin autiompaa. Radio oli mykkä. Tuijotin joen yli rakennuksien ikkunoihin näkemättä muuta kuin pimeitä silmiä. Aloin hikoilla. Se oli huono merkki. Paniikin syöminen elävältä kysyi energiaa ja tahdonlujuutta. Radio oli yhä mykkä. Minä vaistosin että jotain tapahtuu kohta. Vaistoni oli ollut aina oikeassa. Se oli kuin olkapäälle laskeutuva kuiskaus, joka sihahtaa epämukavan sanan korvaani. Syntyy tunnen siitä, että sinä tiedät jotain jota et mitenkään voinut tietää.
Vaihdoin katsetta lyhyin väliajoin ikkunasta toiseen, oviaukoille, katoille, yrittäen nähdä edes jonkinlaisen liikkeen. He olivat ovelia, Saatana.
Nostin katseeni ylitse kiikaritähtäimen ja radio räsähti korvassani: kiikaritähtäimen päällä seisoi valtava pitkäjalkainen hämähäkki.
Soitin kotiin ja kyselin vaimolta mitä hän oli ajatellut tänään tehdä. Hän kertoi menevänsä äidilleen lapsien kanssa istuttamaan ruukkukukkia verannalle. Kevät oli tulossa. Lapset rakastivat kaikenlaista puuhastelua mummin puutarhassa. Huvittavan näköisinä he haravoivat ja kuokkivat maata, kulkivat edestakaisin haalareissa multaa lapioissaan. Ja entä kun he kuuntelivat hiljaa miten mummi opasti heitä siementen kylvämisessä, kastelussa. Järjestys oli hyvin tarkka. Itse en koskaan kyennyt saamaan heiltä samaa tarkkaavaisuutta osakseni. Ehkä olen liikaa poissa.
Vaimo juttelee mukavia. Hän on huoleton mutta järkevä ihminen: ruuan hinta, lähikauppiaan vaimon raskaus, sisäoven saranan korjaus. Nämä olivat sellaisia asioita joita hän minulle selvitti.
Hän nojasi eteisen seinään olkapäällään ja kieputti sormea johdossa. Kykenin näkemään hänet edessäni kuin hän olisi ollut tässä.
Radio räsähti eloon. Minun on kulta lopetettava. Minäkin rakastan sinua. Sano terveisiä äidillesi ja vahdi etteivät kakarat syö multaa.
2-6-7-8
Savuvana leijaili kadulla. Missään ei näkynyt ketään. Ei ollut ketään jolle puhua. Olisi aivan sama jos nukahtaisi tähän. Näkisi unta aurinkotuolista ja lomasta, palmujen varjoista ja merestä. Rahaa ei tosin ollut paljon. Velkaa kyllä oli – ja univelkaa.
Rakennuksen lattialla käveli minulle tuntematon hämähäkki. Sillä on valtavan pitkät ja ohuet jalat joilla se väisteli betonimurskaa ja tiilenkappaleita. Se tuli kohti, pysähtyi kyynärpääni viereen ja nousi pitkin käsivartta kämmenen mustalle hanskalle. Mihin tämä kaveri oli menossa? Siinä oli jotain eleganttia hidasliikkeisyyttä. Se heilutteli eturaajojaan ja epäili jotain, haisteli ilmaa, tunnusteli.
Nostin käteni varovasti ja laskin sormeni romahtaneen seinän reunalle. Hämähäkki jähmettyi liikkumattomaksi. Ja vasta minuuttien kuluttua se uskalsi lähteä jälleen matkaan, käveli hanskalta seinänjäänteille ja tuijotti ulos jokirantaan, sillalle.
1-6-7-0-0
Radio räsähti korvassani. Kuittasin. Kuuntelin ja kuittasin jälleen.
Kohensin asentoani ja olin unohtaa hämähäkin. Se oli kadonnut. Putosiko se? Katselin oikealle ja vasemmalle ja alleni, mutta kaveria ei näkynyt missään. Ei kai hämähäkki kuole jos se muutaman kerroksen putoaa? Ei varmaan. Keskity oleelliseen.
Näin jotain liikettä sivusilmällä. Joku kurkisti nurkan takaa vastarannalla ja heilautti kättään. Mitä helvettiä!
Minulle tuli tunne, että jos äsken kaikki tuntui autiolta, niin nyt kaikki oli kaksin verroin autiompaa. Radio oli mykkä. Tuijotin joen yli rakennuksien ikkunoihin näkemättä muuta kuin pimeitä silmiä. Aloin hikoilla. Se oli huono merkki. Paniikin syöminen elävältä kysyi energiaa ja tahdonlujuutta. Radio oli yhä mykkä. Minä vaistosin että jotain tapahtuu kohta. Vaistoni oli ollut aina oikeassa. Se oli kuin olkapäälle laskeutuva kuiskaus, joka sihahtaa epämukavan sanan korvaani. Syntyy tunnen siitä, että sinä tiedät jotain jota et mitenkään voinut tietää.
Vaihdoin katsetta lyhyin väliajoin ikkunasta toiseen, oviaukoille, katoille, yrittäen nähdä edes jonkinlaisen liikkeen. He olivat ovelia, Saatana.
Nostin katseeni ylitse kiikaritähtäimen ja radio räsähti korvassani: kiikaritähtäimen päällä seisoi valtava pitkäjalkainen hämähäkki.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.