sairastavasi syöpää, muistatko mikä oli ensimmäinen ajatuksesi sen kuultuasi, mihin se liittyi?
Kun kuulit
Pilikkumi
18769
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
"pitikö tämänkin vielä tulla? Eikö entiset sairaudet olisi riittäneet?"
juuri iso 3 kuukautta kestänyt kriisi takana,kun kuulin,ajatus tuli että mennään tämäkin läpi.
että ,tämähän tästä vielä puuttui.
Olen tähänastisessa elämässäni joutunut kokemaan jos jonkinlaisia menetyksiä ,kriiseja ja luopumista,joten ei tämä syöpäkään enää tullut yllätyksenä. Ajattelin että tämäkin vielä, mutta eteempäin mennään,
sinulla on sytot ohi?Toivottavasti:)
"vikaa sytoa ei annettu tänään" - ketjusta marliisi54.kirjoituksen?
Kirjoitin koska en tiedä ehtiikö hän itse enää tänään koneelle. . .minä kun olen jumiutunut tänne koneen ääreen. . .muu perhe tv:n äärellä jääkiekkoa:)
pientä takapakkia ja vastoinkäymistä tuli tässä loppusuoralla.
Viimeinen sytostaatti piti olla vappuviikolla, mutta siirtyi viikolla kun veriarvot olivat alhaalla.
Viikko sitten vanha vaiva palasi, minulle kun tulee silloin tällöin ilmarinta, jouduin sairaalaan ja olin siellä viime perjantaista maanantaihin treeni keuhkossa.
Tiistaina piti olla viimeinen tiputus, mutta syöpälääkäri sanoi että saa jäädä viiteen kertaan.
Lohdutteli että ei minun kohdallani ole merkitystä vaikka en sitä kuudetta saakkaan.
Kyllä on olo ollut jotenkin epätodellinen kun ei tarvitse enää niitä myrkkyjä ottaa.
Tosin nyt aloitetaan taas tutkimaan voisiko tuolle keuhkolle vielä jotakin tehdä, se vähän latistaa tätä iloa hoitojen loppumisesta.
Olisi niin mukava olla edes hetki "terveen" kirjoissa,tai niin että kalenterissa ei odottaisi jokin tutkimusaika jonnekkin.
Ei voi mitään ,näillä eväillä on eteempäin mentävä.
Pitäisi kohta aloitella Tamofeenin syönti, saa nähdä mitä vaivoja niistä sitten tulee.
Kasvaisi nyt edes tuo tukka päähän ...
Marliisi54 kun hosuin puolestasi vastaamaan ,
Onnea että hoitosi on loppuneet
Tuosta tamofeenista minä olen popsinut niitä noin 8kk.ja kyllä se on tainnut aiheuttaa muutaman kilon painon nousun
ja sellaisia hikoilu puuskia.
Tai sitten olen vaan syönyt liikaa( helppo syyttää tamofeenia) ja jäänyt ehkä liikkuminen vähille
Mitään pahempaa ei minulle ja toivon mukaan ei sinullekaan:))
ymmärrän miltä tuntuu,kun kalenterissa ei vapaata tulekkaan,kunhan vaan sinut saavat kuntoon.Hoitoväsymykseksi sitä kutsuin,kun ei enää olisi jaksanut mennä minnekkään,mutta usko eivät ne loputtomiin kestä.Aika pian hiuksen "piikit" pilkistävät esille ja noin centin kuukaudessa kasvavat,toisilla nopeampaakin:)
mukava kun vointia kysellään,.
Kyllä minuakin vähän hirvittää, kuinka se Tamofeeni lihottaa, kun nytkin on sytostaattien aikana jo tullut muutama kilo lisää painoa.
älä hätäile painon nousua eihän minullekaan kuin kaks-kolme kiloa kaheksasssa kuukaudes ja saattaa olla että syön enemmän
kuin aiemmin.
Yritetään me vaan pinnistää ittemme liikkelle että kulutettas se mitä syödään:)
mieheni oli jo sairastanut muutaman vuoden ja oli sillä hetkellä huonossa kunnossa, niin minulle tuli kova huoli hänestä, minne hän joutuu kun ei yksin pärjää. Olin nähnyt kaikki hoidot ja tiesin mihinkä se johtaa, ettei minusta ole ainakaan hoitoapua
syöpää, joka onneksi kuitenkin silloin osoittautui vääräksi hälyytykseksi. Muistan kuitenkin ensimmäisen ajatukseni ja se liittyi, ei niinkään itseeni ja omaan pärjäämiseeni, vaan lapsiini, jotka silloin olivat vielä alaikäisiä. Hirveä huoli siitä, miten heidän käy ja miten he jaksavat.
lapsen selviytymisestä pahimman tullessa on kovin huoli mitenkä hän jaksaa ja kuka suojelee kaikelta pahalta häntä.
Kun kuulin lääkäriltä. Lääkäri töksäytti kaunistelematta suoraan naamaani. Ensimmäinen ajatukseni oli se, "miksi NYT?" Elämäni oli alkanut sujumaan hyvin lukuisista vastoinkäymisistäni ja uskoin toipuneeni masennuksesta ennen tätä syöpää.
Huoli tuli myöhemmin, kuinka läheiseni reagoivat saatuaan tiedon sairaudestani ja heidän jaksamisestaan. Hetken ajan ajattelin kuolemaa, mutta netistä otin selvää kuinka huono ennuste tällä syövällä oli. Rauhoituin sitten ja yritin elää päivä kerrallaan ja vielä tämä asenne jatkuu niin kauan kunnes saan terveen paperit.
ajattelin, että voi vit...
että tässä se nyt on - soitanpa töihin...
Olin ollut sairaalassa kahdessa eri kaksi päivää tehty tutkimuksia ja edellisenä yönä minulle oli tullut jo tunne, että jotain nyt on kun lääkärit ja sairaanhoitajat olivat niin salamyhkäisiä.
Seuraavana aamuna lääkärin kierrolla se paukku sitten tuli, että teiltä on löydetty n. 4kg:n syöpäkasvain vatsaontelosta joka on noin 20cm X 20 cm kauttaaltaan, että muutamien tutkimusten jälkeen, mut siirretään yläkertaan gynenosastolle ja leikataan heti kun tulehdusarvo laskee alle sadan, koska sillä hetkellä kärsin vielä keuhkokuumeesta. Siitä sitten alkoi vielä kahden päivän mittanen hermostuneisuudesta johtuva migreeni.
Ensimmäinen ajatukseni on, että mä kuolen nyt ja mun pitää ruveta kirjottaa paperille mitä haluan vielä sanoa kenellekkäkin, sitten soitin yhdelle minulle tärkeälle ihmiselle, joka sai minut rauhoitettua ja olikin läsnä koko prosessini ajan ja on edelleen läsnä vaikka hänelläkin on perhe ja kaksi pientä lasta.
Sit mä vaan aattelin, et jos mun aikani tuli nyt niin sit se tuli, mutta vi*** periksi ei anneta ei hetkekskään ja tässä mä nyt vielä olen.
Tietty luulin että kuolen suunnilleen heti. Ensimmäisenä iski pelko siitä, että pikkuinen nelivuotias tyttäreni jää ilman äitiä. Hänen puolestaan itkin.
Ensimmäinen ajatus oli miks minä?Jo nuoruudestani asti olin pelännyt jostain syystä sairastuvani syöpään.Se tarkoitti silloin kuolemantuomiota.
Jo neulanäytteessä lääkäri sanoi,että ihan selvä syöpä.Olin ihan toistaitoinen ja onneksi tyttäreni oli mukana.En tiedä olisinko selvinnyt kotiin yksin.Syöpädiaknoosi otti tosi koville.Itkuksihan se meni ja sitä itkettiin vielä pitkään,liekö loppunut vieläkään.Töissä kuljin vielä muutaman viikon ja aina kotiin ajaessani suunnittelin ajavani rekan kanssa nokkakolarin.Tuntui,että elämä loppuu kuitenkin lyhyeen,niin miksi sitä jäädä kitumaan ja syöpään kuolla.
Aika kului ja leikkaus tuli aikanaan.Onneksi oli hidaskasvuinen hormoniperäinen syöpä.Ei ollut levinnyt vielä.
Onneksi en kuitenkaan uskaltanut tehdä läheisempää tuttavuuttaa rekan kansa.Nyt,vaikka lehmä seisoo kokoajan jalanpäällä(kipu tuntuu siltä)yritän köpötellä eteenpäin ilman lääkitystä.Jospa nuo kivut joskus helpottavat jos ikä riittää.