Sydämessäni on hirmuinen mielipaha kun 16-v poikani on yhtäkkiä alkanut puhua kuinka meidän vanhempien vuosia sitten tapahtunut ero on ollut minun syyni. Eli että on minun vikani että hän on joutunut elämään ilman isää. Ja kuinka erilaista hänen elämänsä olisi jos minä en olisi aiheuttanut eroa. Ja kuinka minä olen syyllinen siihen että hän joutuu olemaan ilman isäänsä - joka on kuulemma yhtäkkiä ainoa ihminen joka häntä oikeasti ymmärtää.
Erosta on jo 7 vuotta eikä se ollut kenenkään syy alunperinkään. Elämä kävi vaan mahdottomaksi miehen jatkuvan kiukuttelun ja karjumisen ja komentelun ja rahaongelmien ja konkurssien takia. Olimme koko perhe jatkuvasti poissa tolaltamme näiden takia. Vaikkei poika näitä enää varmaan muistakaan ja hyvä onkin ettei muista. Ajattelin silloin että lasten ja minun olisi rauhallisempi ja vakaampi elää keskenämme. Mies sen eron kuitenkin virallisesti vireille laittoi. Niin että "syyllisiä" ollaan vissiin tasapuolisesti molemmat.
Nyt olen yksin, nimellisessä yhteishuoltajuudessa hoitanut poikaa ja hänen isosiskoaan nämä vuodet. Isä on itse muuttanut 500km päähän ja perustanut uuden perheen. Omia lapsiaan hän tapaa n 3 kertaa vuodessa jos minä vien ja haen. Ja elatusmaksujenkin kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Olen kumminkin pärjännyt sekä kasvattajana että taloudellisesti - vaikka se onkin koville ottanut - ja lapseni ovat nyt hienoja ja pystyviä nuoria ihmisiä. Olen heistä niin ylpeä!
Mutta nyt tuntuu niin hirveän pahalta huomata että poika on vissiin koko ajan mielessään minua syyttänyt "isättömyydestään". Tuntuu niin kuin olisi matto vedetty altani. Kaiken parhaani olen lasteni eteen tehnyt suuresta rakkaudesta. Olen luullut heidän tuntevan minuakin kohtaan rakkautta. Jopa arvostusta ja kiitollisuutta?
Olen kahden vaiheilla. Kertoisinko nyt pojalle totuuden erosta ja muistuttaisin minkalaista elämä isän kanssa yhdessä oikeasti olikaan? Hän voisi sen vielä muistaa jos ottaisin asian puheeksi. Vai sanoisinko suoraan että kovin paljoa ei kannata haikailla semmoisen isän perään joka on itse muuttanut noin kauas lapsistaan eikä välitä edes pitää yhteyttä? Vai onko kyse isän harjoittamasta manipulaatiosta minua vastaan ja pitäisikö minun sitä vastaan puolustautua?
Olen tähän asti uskonut että elämässä hyvä palkitaan hyvällä. Ja että pahinta mitä voin tehdä lapsilleni on moittia heidän isäänsä (vaikka hän minua moittisikin). Ja että vaikka tilanne ei tunnu oikeudenmukaiselta nyt, jokainen saa ansaitsemansa palkan aikanaan.
Mutta olisiko sitten kun poika seuraavan kerran minua syyttää isättömyydestään aika puolustautua ja puhua suunni puhtaaksi?
Mitä sinä tekisit?
Erosta on jo 7 vuotta eikä se ollut kenenkään syy alunperinkään. Elämä kävi vaan mahdottomaksi miehen jatkuvan kiukuttelun ja karjumisen ja komentelun ja rahaongelmien ja konkurssien takia. Olimme koko perhe jatkuvasti poissa tolaltamme näiden takia. Vaikkei poika näitä enää varmaan muistakaan ja hyvä onkin ettei muista. Ajattelin silloin että lasten ja minun olisi rauhallisempi ja vakaampi elää keskenämme. Mies sen eron kuitenkin virallisesti vireille laittoi. Niin että "syyllisiä" ollaan vissiin tasapuolisesti molemmat.
Nyt olen yksin, nimellisessä yhteishuoltajuudessa hoitanut poikaa ja hänen isosiskoaan nämä vuodet. Isä on itse muuttanut 500km päähän ja perustanut uuden perheen. Omia lapsiaan hän tapaa n 3 kertaa vuodessa jos minä vien ja haen. Ja elatusmaksujenkin kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Olen kumminkin pärjännyt sekä kasvattajana että taloudellisesti - vaikka se onkin koville ottanut - ja lapseni ovat nyt hienoja ja pystyviä nuoria ihmisiä. Olen heistä niin ylpeä!
Mutta nyt tuntuu niin hirveän pahalta huomata että poika on vissiin koko ajan mielessään minua syyttänyt "isättömyydestään". Tuntuu niin kuin olisi matto vedetty altani. Kaiken parhaani olen lasteni eteen tehnyt suuresta rakkaudesta. Olen luullut heidän tuntevan minuakin kohtaan rakkautta. Jopa arvostusta ja kiitollisuutta?
Olen kahden vaiheilla. Kertoisinko nyt pojalle totuuden erosta ja muistuttaisin minkalaista elämä isän kanssa yhdessä oikeasti olikaan? Hän voisi sen vielä muistaa jos ottaisin asian puheeksi. Vai sanoisinko suoraan että kovin paljoa ei kannata haikailla semmoisen isän perään joka on itse muuttanut noin kauas lapsistaan eikä välitä edes pitää yhteyttä? Vai onko kyse isän harjoittamasta manipulaatiosta minua vastaan ja pitäisikö minun sitä vastaan puolustautua?
Olen tähän asti uskonut että elämässä hyvä palkitaan hyvällä. Ja että pahinta mitä voin tehdä lapsilleni on moittia heidän isäänsä (vaikka hän minua moittisikin). Ja että vaikka tilanne ei tunnu oikeudenmukaiselta nyt, jokainen saa ansaitsemansa palkan aikanaan.
Mutta olisiko sitten kun poika seuraavan kerran minua syyttää isättömyydestään aika puolustautua ja puhua suunni puhtaaksi?
Mitä sinä tekisit?
Vastaukset 5
Vanhimmat
vähän vanhempi...hätäisesti muistaa asioita...mutta häntä ei ole koskaan kiinnostanut se, miksi erosimme...ei ollenkaan!
En ole kertonut...ja kerran hän vain sanoi että meidän välit (välittömyydet) ei kuulu hälle ollenkaan.
Hän on tosin isänsä kanssa tekemisissä koko ajan, ovat vuosia jo hoitaneet tapaamiset keskenään!
Siis pointtini on tämä>voisit sanoa että asia on aivan teidän...siis ex-miehesi ja sinun välinen asia...että ero ei ollut kenenkään syytä...ja että asia ei todellakaan kuulu hänelle! Siis on yksityisasia!
Älä turhaan syyllistä tai hauku isää, onhan hän kuitenkin ainoa isä lapsellesi.
Aikanaan voit sitten kertoa....tai jättää kirjeen!
MIe aattelen asiaa näin!
kärsi, kirkkaammaan kruunun saat. Teini-iän kapinoinnilta kuulostaa pojan käytös. Lapset kyllä osaavat ja tietävät heikoimman narun mistä vetää. Tulee aika lailla vyön alle. Älä provosoidu tai ainakaan ala vertailla sinun tai isän paremmuutta tai syyllisyyskysymyksiä eroon. Tosiasiassa poika on ollut eron aikaan (9v)jo senikäinen että varmasti muistaa ajan ennen ja jälkeen elämäänne ennen eroa. Huumorilla voit mainita että muistapa kenen leipää syöt ?
Itse nuori äiti ja mietin voisiko olla vaan teiniajan kiukkua, joka purkautuu tuolla lailla.Itselläni kaksi nuorempaa veljeä ja siellä ovet paukku ja huudeltii miltein mitä vaan.Ehkä pojallasi on nyt vaan ns. vaihe ja sinä olet jostakin syystä nyt otollinen purkautumiskohde.Tiedätkö onko hänellä huolia esim. koulun tai tyttöjen kans tms. tai onko kotona tai tapaamisissa jännitteitä.Tai sitten poika voisi kaivata miestä taloon niin sanotusti ja kun et maininnut onko sinulla miesystävää.Mutta isä on kyllä isä ja sitä ei välttämättä kukaan korvaa.Sinuna en alkaisi setvimään eroa.Onko pojalla läheisiä mies sukulaisia kuten enoja, setiä tms. Jos heille puhuisit, että jututtaisivat vähä poikaa ja saisit selville mikä oikeasti mättää.
Minäkin nuorena ( 30 vee )äitinä muistan omakohtaisesti murkkuiän kriisit, ja kuinka omia kasvukipuja peilattiin vanhempiin häijyillä sanoilla. Reaktio oli sitten, osuessaan arkaan paikkaan, osuman mukainen. Suurinta kiukkua olisi tietysti tuottanut jos vanhempien reaktio ei olisi ollut minkäänlainen - välinpitämättömyys huonoin ratkaisu. Meillä kotona oli molemmat vanhemmat, joten voivat vaihtaa paikkaa, kun teini oli karmeimmilllaan. Mutta tapauksessasi, ei sitä toista ole.
Neuvoisin sinua kuitenkin yrittämään sietämään tilannetta, järkeistäen itsellesi, mistä asiat mahdollisesti johtuvat. Murkkuiällä ja ympäristötekijöillä lienee suurempi osuus, kun sinulla äitinä. Olet vain paras kohde, sekä hyvässä että pahassa.
Olet äitinä kuitenkin perheen pää, eikä ole pahitteeksi ,että muistutat kenen kanssa ja kenen rahoilla lapsi elää ja touhuaa. Ja mielestäni käytöksen pitäisi olla sen mukaista ( nyt näin jälkeen päin katsottuna:9).
Mitä isään tulee, poika varmasti itsekin tajuaa myöhemmin, millainen isä muuttaa 500km päähän ja tapaa lapsiaan 3 kertaa vuodessa. Ehkä ex-miehesi mollaaminen nyt saa pojan vielä enemmän hukkaan ja alkaa syyllistämään itseänsä isänsä tapaamattomuudesta.
"Ja että vaikka tilanne ei tunnu oikeudenmukaiselta nyt, jokainen saa ansaitsemansa palkan aikanaan. "
Uskon näin! Malttia vaan teinisi kanssa:).
Ota iisisti. Pojallasi on vain murrosika. Kyl nuoret aina jotakin kritiikkia keksii omista vanhemmistaan. On normaalia. Jos sua oikein satuttaa mene vaik ulos kavelemaan ja itkemaan. Sit tule takaisin kotiin ja sano pojallesi vaikka etta "onko teilla luokkaretki minne ?" tai "oletko jo katsonut kesakenkia itsellesi ?"tms.
Ala ala vatvomaan pojan isan ja sun suhdetta. Kuittaa tosi lyhyesti. Vaikka " pitaiskohan nyt kesalla yrittaa nahda sita isukkia.." Onneksi pojallasi on murrosika oikeaan aikaan eika esim 40-vuotiaana.