Hulluhan minä...

Itse pidän itseäni hulluna, masentuneena perfektionistina.

Olen "normaali" tyttö pienestä kyläkoulusta. Lähdin yläasteelle, sain frendei positiivisen ja auttavaisen asenteeni ansiosta. Olen liiankin auttavainen. Kukaan EI SAA auttaa mua, vaan vaivaannun mielettömästi, jos joku vihjaa siihen suuntaankaan et huolis auttaa mua.

Kotona menee huonosti, luottamus mutsiin on menny täysin, se ei luota muhun yhtään (eikä ihme, kätköistäni löytyi viiden vuoden ajan karkkia mielettömät määrät, myöhemmin sitten astui viina, siideri, bisse ja nyt rööki mukaan kuvioihin). Mä olin masentunut jo neljännellä, vaik en sitä vielä silloin tajunnutkaan. En tiedä mistä tää voi olla lähtöisin, kun mä kuitenkin on niin kiltti naapurintyttö, mutta sisältä kuin... kuollut. Pienenä mua käytettiin hyväks (isovelipuoli) voisko olla jotaa traumoi, jota yritän purkaa? Lemmikkei mult on kuollut lyhyen elämäni aikana jo kaks, kissa ja kani. Nykyään on koira menossa, ja oikein odotan koskakohan sekin kuolee, kun aiemmat eläimet ovat kuolleet niin arvaamattomasti, pian, yllättäen. Kellee en voi puhuu, en ole sellaista tyyppiä joka kaipais hirveest huomioo, ja lähtis selittää jollee terkkarille mitää.

Mulla on hirveesti paineita ja stressiä, joita yritän purkaa törkeellä juoksulenkillä, tai nyrkkeilysäkkiä hakkaamalla. Mulla on niin kamalan huono kunto, ja ylipainookin, joten kärsin mielettömästi lenkeillä, kun mulle tuli rasitusvamma jalkaan, mutta en pysty lopettamaan juoksemista, se on jotenkin niin vapauttavaa. Kerran räjähdin niin törkeesti kesken juoksulenkin, et mun oli pakko juosta tienpuoleen läheiseen puskaan itkemään ja kiroamaan itseäni... Tunnen olevani niin huono kaikessa mihin ryhdyn, kun en saa kotoa mitään kannustusta. Aina vain asioita, joita teen väärin. Mutsi epäilee jo, että käytän huumeita, vaikka niihin en koskaan koskiskaan. Se uskoo että haluun huomioo, mikä osittain pitääkin paikkansa. On vain niin paha olla.

Itsaria oon ajatellut monen monta kertaa, viilelly oon kerran, se ei ollu mun juttu, kun arvetkin kesti niin pitkään. Joskus kun joku vaan sanookin pahasti, oli se mutsi, veli tai faija, niin haluaisin vain itkeä. Venaan hetken, menen huoneeseeni kuuntelemaan jotaa helvetin masentavaa biisiä esim. Robbie Williamsin Nan's songia, joka kertoo kuolemasta, ja sitten itken ja mietin minkälaista elämä ois jos eläis... Säilytän huoneessani veistä, jos en joku kerta pysty edes hengittämään tuskani alta (käynnyt jo kaks kertaa)...
Teen frendin kaa aamunavausta itsemurhista, jotenkin varmaan sen kautta yritän huutaa et auttakaa mua, mulla ei oo kaikki hyvin...

Joskus tuntuu vain että haluaisin heitellä tavaroita purkaakseni raivoa, sillä nykyään jalat on niin kipeet, että hyvä kun pystyn kävelemään. Tuntuu kuin nauttisin itseni rääkkäämisestä mutta jaatuskin on kamala... En halua olla tällainen, mutta en voi sille mitään, että itsari kiehtoo ajatuksena, ja haluaisin vain tämän tuskan pois.

Auttakaa.

Kokemuksia, miten selviäisin?