Sadekausi
Kaksimoottorinen lentokone putosi nopeasti. Se oli loivassa syöksyssä kallistuneena vasempaan. Beecraftin moottorit ulvoivat vielä hetken, sitten kone iskeytyi Negevin autiomaahan tyhjään joenuomaan.
Seurasin sitä lopun matkaa kiikareilla. Olin pysäyttänyt jeepin harjanteelle ja kiivennyt ulos. Nojasin autoon ja yritin tarkentaa mahdollisimman lähelle konetta, mutta se oli liian kaukana. En voinut tehdä muuta kuin katsoa sen putoamista, kuunnella sen moottorien valitusta ja ihmetellä miksi se menetti koko ajan korkeuttaan. Koneet kävivät, ei savua. Silmin nähden kone oli aivan ehjä. Sairauskohtaus. Ehkä pilotti oli tajuton tai kuollut. Mekaaninen vika ohjaimissa oli Beecraftissa mahdotonta, en tuntenut yhtään tapausta. En käsittänyt.
Kone jatkoi putoamista lähelle horisonttia ja katosi kuuman maan lähellä ilman väreilyyn. En enää erottanut sitä, mutta se lensi vielä. Vilkaisin kelloa mitaten aikaa: kymmenen sekuntia, yksitoista, kaks… Samalla ääni ulvahti. Kuului kumea jysähdys ja tuli aivan hiljaista.
Tuijotin kiikareilla oletettuun putouskohtaan mutta en nähnyt savua. Eikö se syttynyt palamaan? Olivatko tankit olleet melkein tyhjät? Otin kompassista suunnan ja huusin käskyjä takimmaiseen autoon. Partiomme lähti renkaat pöllyten törmältä ja putosi tyhjään joenuomaan kaasuttaen kohti koilista. Etsin kartalta suorinta reittiä onnettomuuspaikalle jokiuomien ja harjujen väleistä. Sitä ei ollut. Arvioni mukaan muutaman kilometrin matkaan kuluisi vähintään tunti. Radio ilmoitti helikopterin olevan tulossa. Heiltä matkaan kuluisi kaksi tuntia, tosin ilman pölyä ja kuumuutta; ammatinvalintakysymys, totesin ja vilkaisin kuskiin - parikymppinen vakava käkkäräpää Eshel Hanasista. Millaista tuhlausta, mutta ajaa autiomaassa paremmin kuin minä kaupungissa. Sitä paitsi hän on ainoa kuskeista joka ei koko ajan puhu ja kysele typeriä.
Kolmen vartin jälkeen käskin kuskin ajaa auton korkealle harjulle ja sammuttaa moottorin. Muut kömpivät perässä vierellemme ja tekivät samoin. Nousin konepellille ja kiikaroin maastoa huolellisesti. Tänne voisi kadottaa kokonaisen kansan eikä sitä koskaan löydettäisi. Kuivat uomat odottivat jo vettä. Sadekausi ei ollut enää kaukana.
Luovutin.
Jaoin autot viuhkaan ja lähdimme etenemään kukin tahollamme syvemmälle koiliseen. Matkaa ei voinut olla enää paljon. Eikä sitä ollutkaan. Seuraavan joenmutkan rinteessä oli ensimmäinen kappale konetta: Kivisellä hiekalla makasi käpristynyt valkoinen alumiiniosa. Kone oli osunut harjun kärkeen ja ponnahtanut seuraavan harjun ylitse alarinteeseen. Näky oli murskaava. Käytännöllisesti katsoen lentokonetta ei ollut enää olemassa, oli vain tunnistamatonta metalliromua siellä täällä: savuava moottori uponneena törmään, vääntyneitä runkorakenteiden palasia ja tekniikan jäänteitä silmänkantamattomiin. Tuijotimme hävitystä neuvottomina.
-Ulos!
Autoista kömpi pölyisiä ja kolhuisia miehiä, kuka pyyhkien silmälasejaan, kuka nostellen taisteluvyötään… tönien rynnäkkökivääriä selkäänsä, kuka litkien kenttäpullosta lämmintä urheilujuomaa.
Joku karjui nimeäni. Emme juuri käytä titteleitä, hyvä kun natsoja. Ketä hittoa kiinnostaa onko joku paroni vai paskakuski. Luokseni juoksi kolmannen auton kuljettaja. Hän läähätti ja yski, kakisteli sanoja suustaan parinsadan metrin juoksumatkan jälkeen.
- Tuolla makaa ehjä ihminen.
Katsoin kuskia kuin tämä olisi järjiltään. Hiki valui hänen lapsenkasvoillaan. Sotilas räpytteli ja pyyhki silmiä hihallaan. Nuorukaisen mielestä tämä ”ehjä” ihminen oli elossa. Hän kertoi, että potilaalle annetaan parhaillaan ensiapua.
- Ehjä?
- Tämä on ihme. Jumala lähetti autiomaahan ihmeen.
- Turpa kiinni idiootti. Autoon siitä. Muut jäävät tänne. Haravoikaa joka kolo. Riekalettakaan ei jätetä elukoille, karjuin ja hyppäsin autoon. Kaasutimme seuraavan harjun taakse varjoon pysäköityjen jeeppien viereen.
Molempien maastoautojen miehet olivat kokoontuneet suureen vihreään ympyrään jonkin tapahtuman äärelle ja olivat aivan hiljaa. Tunnelma oli aivan käsittämätön. Tämä remuava älypääjoukko seisoi hiljaa aloillaan ilman päähineitään kuin rukouksessa koko sukunsa ollessa läsnä, niin kuolleiden kuin elävien - vielä syntymättömien.
Tönin tietäni muurin lävitse. Este tuntui olevan loputon ja läpitunkematon vihreä metsä, kuin viidakko joka taivuttaa kaiken alleen valtavalla elämänvoimallaan ja ehtymättömällä päättäväisyydellään, paikka, jossa jokainen näkee jotain syvää itsestään ja kokee kauan kaivatun sadekauden.
****
Mä palautan tän. Jos vaikka auttas massuun :)
Kaksimoottorinen lentokone putosi nopeasti. Se oli loivassa syöksyssä kallistuneena vasempaan. Beecraftin moottorit ulvoivat vielä hetken, sitten kone iskeytyi Negevin autiomaahan tyhjään joenuomaan.
Seurasin sitä lopun matkaa kiikareilla. Olin pysäyttänyt jeepin harjanteelle ja kiivennyt ulos. Nojasin autoon ja yritin tarkentaa mahdollisimman lähelle konetta, mutta se oli liian kaukana. En voinut tehdä muuta kuin katsoa sen putoamista, kuunnella sen moottorien valitusta ja ihmetellä miksi se menetti koko ajan korkeuttaan. Koneet kävivät, ei savua. Silmin nähden kone oli aivan ehjä. Sairauskohtaus. Ehkä pilotti oli tajuton tai kuollut. Mekaaninen vika ohjaimissa oli Beecraftissa mahdotonta, en tuntenut yhtään tapausta. En käsittänyt.
Kone jatkoi putoamista lähelle horisonttia ja katosi kuuman maan lähellä ilman väreilyyn. En enää erottanut sitä, mutta se lensi vielä. Vilkaisin kelloa mitaten aikaa: kymmenen sekuntia, yksitoista, kaks… Samalla ääni ulvahti. Kuului kumea jysähdys ja tuli aivan hiljaista.
Tuijotin kiikareilla oletettuun putouskohtaan mutta en nähnyt savua. Eikö se syttynyt palamaan? Olivatko tankit olleet melkein tyhjät? Otin kompassista suunnan ja huusin käskyjä takimmaiseen autoon. Partiomme lähti renkaat pöllyten törmältä ja putosi tyhjään joenuomaan kaasuttaen kohti koilista. Etsin kartalta suorinta reittiä onnettomuuspaikalle jokiuomien ja harjujen väleistä. Sitä ei ollut. Arvioni mukaan muutaman kilometrin matkaan kuluisi vähintään tunti. Radio ilmoitti helikopterin olevan tulossa. Heiltä matkaan kuluisi kaksi tuntia, tosin ilman pölyä ja kuumuutta; ammatinvalintakysymys, totesin ja vilkaisin kuskiin - parikymppinen vakava käkkäräpää Eshel Hanasista. Millaista tuhlausta, mutta ajaa autiomaassa paremmin kuin minä kaupungissa. Sitä paitsi hän on ainoa kuskeista joka ei koko ajan puhu ja kysele typeriä.
Kolmen vartin jälkeen käskin kuskin ajaa auton korkealle harjulle ja sammuttaa moottorin. Muut kömpivät perässä vierellemme ja tekivät samoin. Nousin konepellille ja kiikaroin maastoa huolellisesti. Tänne voisi kadottaa kokonaisen kansan eikä sitä koskaan löydettäisi. Kuivat uomat odottivat jo vettä. Sadekausi ei ollut enää kaukana.
Luovutin.
Jaoin autot viuhkaan ja lähdimme etenemään kukin tahollamme syvemmälle koiliseen. Matkaa ei voinut olla enää paljon. Eikä sitä ollutkaan. Seuraavan joenmutkan rinteessä oli ensimmäinen kappale konetta: Kivisellä hiekalla makasi käpristynyt valkoinen alumiiniosa. Kone oli osunut harjun kärkeen ja ponnahtanut seuraavan harjun ylitse alarinteeseen. Näky oli murskaava. Käytännöllisesti katsoen lentokonetta ei ollut enää olemassa, oli vain tunnistamatonta metalliromua siellä täällä: savuava moottori uponneena törmään, vääntyneitä runkorakenteiden palasia ja tekniikan jäänteitä silmänkantamattomiin. Tuijotimme hävitystä neuvottomina.
-Ulos!
Autoista kömpi pölyisiä ja kolhuisia miehiä, kuka pyyhkien silmälasejaan, kuka nostellen taisteluvyötään… tönien rynnäkkökivääriä selkäänsä, kuka litkien kenttäpullosta lämmintä urheilujuomaa.
Joku karjui nimeäni. Emme juuri käytä titteleitä, hyvä kun natsoja. Ketä hittoa kiinnostaa onko joku paroni vai paskakuski. Luokseni juoksi kolmannen auton kuljettaja. Hän läähätti ja yski, kakisteli sanoja suustaan parinsadan metrin juoksumatkan jälkeen.
- Tuolla makaa ehjä ihminen.
Katsoin kuskia kuin tämä olisi järjiltään. Hiki valui hänen lapsenkasvoillaan. Sotilas räpytteli ja pyyhki silmiä hihallaan. Nuorukaisen mielestä tämä ”ehjä” ihminen oli elossa. Hän kertoi, että potilaalle annetaan parhaillaan ensiapua.
- Ehjä?
- Tämä on ihme. Jumala lähetti autiomaahan ihmeen.
- Turpa kiinni idiootti. Autoon siitä. Muut jäävät tänne. Haravoikaa joka kolo. Riekalettakaan ei jätetä elukoille, karjuin ja hyppäsin autoon. Kaasutimme seuraavan harjun taakse varjoon pysäköityjen jeeppien viereen.
Molempien maastoautojen miehet olivat kokoontuneet suureen vihreään ympyrään jonkin tapahtuman äärelle ja olivat aivan hiljaa. Tunnelma oli aivan käsittämätön. Tämä remuava älypääjoukko seisoi hiljaa aloillaan ilman päähineitään kuin rukouksessa koko sukunsa ollessa läsnä, niin kuolleiden kuin elävien - vielä syntymättömien.
Tönin tietäni muurin lävitse. Este tuntui olevan loputon ja läpitunkematon vihreä metsä, kuin viidakko joka taivuttaa kaiken alleen valtavalla elämänvoimallaan ja ehtymättömällä päättäväisyydellään, paikka, jossa jokainen näkee jotain syvää itsestään ja kokee kauan kaivatun sadekauden.
****
Mä palautan tän. Jos vaikka auttas massuun :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
ohi. nyt minun pitää valitettavasti mennä kirjastoon ja lainata koko andre brinkin tuotanto, siirtää tekeillä olevat hommat tuonnemmaksi ja ruveta selvittämään sahataanko minua taas silmään. ainaskin sateen enteissä päähenkilön poika kertoi sotakokemuksistaan tympääntyneesti ja noin. vääntämällä ja puristamalla tekstistä irtosi muutamia täytesanoja, mutta nehän on voitu lisätä jälkeenpäin... *jupisee*...
Sinun ei tarvitse mennä kirjastoon ennen sadetta, paitsi jos Blinkit on lukematta. Olen neuroottinen peloissani tulla syytetyksi plagioinnista. Siksi en lue kirjallisuutta ollenkaan, tai seuraa mitään mediaa. Kaikki tällainen pröystäily saattaisi vaikuttaa alitajuisesti herkkiin ajatuksiini, ja salamyhkäisesti sitten löytää tiensä läppärini näytölle.
Kaikilla muilla tavoilla osaan sahata, mutta tämä tällainen Blinkillä sahaaminen on liian arveluttavaa ja moraalisesti tuomittavaa.
Jupise vain. Ihminen on terve kun hän valittaa.
Ensin kommentoin noita kopiointidialogeja, itsekin kopioimalla ammattilaisia:
C. Kihlman
Olen lukenut paljon, mutta kirjoittaessa ei luettua voi käyttää hyväksi ennen kuin henkilökohtainen elämys on sen vahvistanut.
Solveig Schoultz
Hyvin tietäen, että kaikki on sanottu jo aikaisemmin, kirjailija kuitenkin elää sen kuvitelman vallassa, että hän pystyy ilmaisemaan kokemuksensa tavalla joka on yksin hänen.
Mutta sitten vielä kommenttia tarinaasi (Flau):
- Jännitys / mielenkiinto vallitsi
- sujuvaa (jos minä sitä osaan arvostella)
- mutta kun en tiedä mistä oli kyse. Tarkoitan ehkä sitä, mitä Waltari seuraavassa ohjeessaan:
Mika Waltari:
Aihe on novellin arin ja ratkaisevin asia. Sen mukana novelli seisoo tai kaatuu.
En muistaakseni ole koskaan kirjoittanut millään muulla teemalla kuin toivolla.
Mutta koska en itse usko koko asiaan, niin kirjoitukseni saavat toisinaan kummallisia rönsyjä ja lumeita osakseen - eikä teemaa enää tämän jälkeen löydy (yhtäsuuri kuin perseelleen mennyt juttu).
Juttu kulkee kuin Beecraft ilman suurempia mekaanisia vikoja. Vauhdikas makupala jostain, joka ei vielä tästä pätkästä selviä lukijalle.
Menihän se vähän romuksi lopussa, mutta niin kai oli tarkoituskin. Ehkä koneella oli minulle jotain symboliarvoa. Ja muutenkin tuollaiset ihmepelastumiset ryminöistä ovat kuin venäläisiä suolakurkkuja darraan.
Onko kommenttisi tulittava niin että herätin sinun mielenkiintosi?
Nautiskellen luin taas tämänkin paronipaskakuskitarinasi.
Ensin tosin ajattelin, että en laita mitään palautetta kirjoituksiisi. Mutta sitten pyörsin takkini – pyörin takissani. Siis miksi en laittaisi, sillä nämä kaikki täällä olevat viimeiset tekstisi luin heti kun avasin eilen pitkästä aikaa tietsikkani ja mustasta aukosta singahtivat kuin taikalaatikosta näpäkät sanasolinat, suorastaan kirmaten kimpoilivat.
Ja kertoisinko. No kerron.
Joskus olen lähes ajatellut, että olet sittenkin Pikku prinssi.
Niin tosiaan joskus lähes kuvittelen.
Kiitos, että saa täällä lukea näitä tekstejäsi, jotka vievät niin vinhasti mikä minnekin.
Ärsyttävät tekstit, lähes gamalat, siis gamalan smaragdiset kiemurat.
Ne nyt vaan aina on.
On.
Kiitos lukuelämyksistä!