Helleaalto

Heipä vain toverit. =) Tämä teksti on melko pitkä, mutta olisin kovin kiitollinen jos viitsisitte lukea ja mätkiä ehkä hieman palautteella.. =)


Helleaalto

Kastan tumpin hehkuvan pään ikkunalaudalle unohtuneeseen vesilasiin, tuhka ikään kuin muumioituu. Tökin sitä sormenpäällä eikä se tunnu kostealta, vain lämpimältä. Tökin kunnes tuhka putoaa pois. Annan sen jäädä syliini.

Hetken päästä vanhanmallinen räminäherätyskello raksahtaa neljään ja minä nökötän yhä penkillä ikkunan ääressä, kutittavan viltin alla kylmänä ja ihmettelevänä. Alkukesän viileys ikään kuin tiivistyy ympärilläni. Tiedostan kirkkaammin kuin koskaan, ettei millään ole mitään väliä. Että tämä savunmakuinen, harmaana tärisevä raato on minun elämäni, että jonain näistä vuosista sitä ei enää ole. Pelkokin katoaa joskus. Se tuntuu kovin lohdulliselta. Tiedostan myös, että aamulla olen jo unohtanut tämän kaiken, että aamulla olen jälleen peloissani. Pilvien verho on kuin vilttini, paksua harmaata villaa jonka läpi on turha yrittää tiirailla auringonnousua. Aamu tulee vielä joskus mutta karhunhaukotukseni ei anna minun odottaa. Luovutan jälleen, tänäkin yönä, kuten kaikkina näistä öistä. Ryömin hieman kosteaan sänkyyni, annan pussilakanattoman villan lämmittää.

Me seisomme ohuessa tihkusateessa, minä ja hoikka mustahiuksinen poika. Hän on vastaherännyt, yllään polviin ulottuva musta paita, jonka edustamasta yhtyeestä en ole koskaan kuullutkaan. Kuljemme avojaloin märän parkkipaikan läpi, esittelen hänelle autoni, mutta hän ei pidä siitä. Hän tahtoo nukkumaan. Kysyn pojalta mikä hänen nimensä on. Poika haukottelee korostetun välinpitämättömästi, hän ei pidä minustakaan.
 Minä olen Henrikiil. Nuori Älykkö.
Me ryömimme nukkumaan viileiden valkeiden lakanoiden väliin. Hän takertuu minuun nuorena ja lämpimänä, puhuu ynseästi mutta pitää minusta kiinni kuin vauva pullukasta rinnasta. Yritän olla niin lämmin, niin pehmeä kuin osaan.

Herään aivan liian aikaisin aivan liian kirkkaaseen aurinkoon. Viltti lojuu mykkyränä jalkopäässä. Päivästä on tulossa kuuma. Väännän sälekaihtimen kiinni ja kiskon vielä verhon eteen ennen kuin möngin takaisin sänkyyn.

Päätä särkee kuin aina viiden tunnin yöunen jälkeen. Makaan vatsallani silmät raskaina ja ajattelen peiton ulkopuolista maailmaa, kaurapuuron keittämistä ja hampaiden pesua. Suljetun verhon takana ruohonleikkuri pörisee rehottavaa kesää kompostiin, pois silmistä. Avaan silmät ja tuijotan harmaanvalkeaa seinää, lovia ja kohoumia, nurkassa ohut rantu värikynää. Täällä on joskus asunut lapsi. Huomaan hämmästyväni ajatuksesta. Kuvittelen lapsen huoneeni nurkkaan: pieni tumma poika värikynä kädessään ikuistamassa seiniin elämänfilosofiaansa, yksinkertaista älykkyyttä jota kukaan ei ymmärrä.

Lapsi on puhallettu voikukanruumis lojumassa jalkakäytävällä, lapsi on tuttu ja samaan aikaan etäinen, ynseä, luotaantyöntävä, ja kuitenkin niin avoin syli. Pieni luinen poika mustan yöpaitansa sisällä. Minun lapseni. Minun rakkaani. Minun. Nostan palelevat jalkani vuoteesta, iltaan on vielä aikaa. Ja mitä siitä. Minä olen lomalla.

Iltapäivällä lähden hiljaiseen uimahalliin, helle on karkottanut lapsiperheet metelöimään luonnonvesiin. Jätän silmälasit pukuhuoneen kaappiin. Uituani seitsemänsataa metriä sammakkoa märkä musta tukka katoaa viereisellä radalla pinnan alle. Hämmentyneenä totean että olen koko altaassa ainoa. Luiseva nainen jonka kasvot ovat kuin naamari pyytää ystävällisesti minua poistumaan, uimahalli suljetaan. Minua pyydetään. Hänet komennettaisiin tylysti. Vettä valuvana. Olen kävellä miesten puolen suihkuihin.

Hän ei tule joka yö, minä saan jahdata häntä hämäristä unikuvistani, joissa suurten puiden alla humalainen kansa heittelee toisiaan pulloilla ja vihreäihoiset äijänkäppänät keittävät kilpikonnaa valurautapadassa. Aina jonkin muurin takaa, kasvottoman neidin käsilaukusta tai tummien lintujen risupesästä kurkistaa muun vartalon laihuuteen nähden suhteettoman suuri pää. Hän huolehtii että huomaan hänet aavistuksena silmänurkassa, mutta katoaa ennen kuin ehdin kunnolla hahmottaa hänet. Lopulta alistun. Vältän nukkumista, juoksen yöt lenkillä, lähettelen chat-viestejä itseäni kymmenen vuotta nuoremmille miehille ja kiroilen, sillä heitäkin jo sanotaan miehiksi. Ja minä itken pojan perään.

Lopulta Henrikiil noutaa minut sateen läpi vaaleanpunaisella Barbie-autolla, joka viimeksi oli minun. Autossa ei ole ovia. Hän vilkaisee minua välinpitämättömästi ikkunan läpi, kun valun vettä aution parkkipaikan kiiltävänmustalla asfaltilla kädessäni kuivattu morsiuskimppu. Äkkiä istun autossa hänen vierellään, ajamme vihreään kuusimetsään. Puut ovat mahdottoman korkeita, hänen kasvoillaan vilahtaa jotain, se on hymy. Ensimmäisen kerran hänen kasvoillaan hymy, kova ja ilkeä, mutta niin aito.
 Sinä tosiaan olet epätoivoinen.
Seisomme valkoisen sairaalahuoneen ovella, steriiliä vuodetta kiertää vaaleanpunainen rimssu kuin vauvansängyssä. Hän on kietonut samaa rimssua ympärilleen. Poika on lahja. Ylimielinen hymy ei katoa hänen kasvoiltaan edes silloin, kun puristan kasvojani hänen luista rintaansa vasten ja melkein tunnen sen.
 Miksi sinä teet minulle näin?
Hän hymyilee ja peiton alla puristaa hädissään mustiksi lakatuilla töpökynsillään ranteeseeni syvät jäljet. Minä itken. Hän vain hymyilee.


Unta ei riitä päivän joka tunnille. Makaan hikisenä ja tahmaisena, yhä hänen kosketuksestaan täristen, ohuen lakanan alla. Lehtien kansiin on painettu kuvia punaisina hikoilevista lämpömittareista. Yötkin ovat kuumia; nukun katkonaisesti ja kaipaan häntä, hän pysyy poissa. Mustatukkainen lapsen hahmo pyörii silmänurkissa, aina silloin tällöin löydän uusia väriliidun jälkiä. Vai enkö ollut vain huomannut niitä aiemmin?

Lopulta istun yöni avoimen ikkunan edessä ja tuijotan ohutta sadetta. Ilma on viilennyt. Pyyhkäisen pudonneen tuhkan sylistäni lattialle, mustan yöpaitani helmaan tarttuu harmaata tomua. Se ei lähde ravistamalla pois. Alhaalla parkkipaikalla sade mustaa asfaltin. Vaaleanpunainen oveton auto liukuu hiljaa märkänä kiiltelevään pihaan.