Jatkoa...

Samuel inhosi yövuoroja. Pienessä, 24 tuntia auki olevassa ruokapaikassa oli harvoin "kunnon" asiakkaita. Suurin osa oli juovuksissa, kuten nyt, ja Samuel toivoi ettei joutuisi jälleen kerran siivoamaan ranskalaisia jotka eivät itsepintaisesti suostuneet menemään alas asti, vaan päätyivät ruokalan lattialle eillisten herkkujen kera.
Joe oli kassalla, eikä töissä ollut ketään muuta heidän lisäkseen, eikä enempää olisi tarvittukaan. Samuel mietti oliko paikassa ollut koskaan ruuhkaa.
-Kaksi hampurilaista, Joe, joka oli palvellut muutamaa teini-ikäistä, hihkaisi, ja hymyili tekopirteästi asiakkailleen. Samuel lisäsi pari pihviä pannulle, eikä kiinnittänyt mitään huomiota oven aukeamisen ja sulkemisen ääniin, asiakkaiden puheisiin tai Joen myyntipuheisiin. Häntä väsytti, ja kuuli vain lihan tirinän...
-Aiotko sinä polttaa ne pihvit, saatana?!
Samuel hätkähti. Joen kasvoilla oli raivon irvistys, ja hetken Samuel harkitksi hänen lyömistään. Hetki meni ohi, Joe syöksyi Samuelin ohitse kaapimaan kärventyneitä pihvejä roskiin.
-Sori. Taisin nukahtaa.
Joe vilkaisi häntä murhaavasti.
-Painu myymään. Sinun vuorosi. Ja muuten, tyttöystäväsi tuli taas.
Samuel pyörähti ympäri. Takimmaiseen pöytään oli ilmestynyt nuori nainen. Samuel veti syvään henkeä ja kysyi olkansa yli Joelta
-Se tavallinenko?
-Jep.
Samuel kaivoi esiin voileipätarvikkeet ja valmisti nopeasti kolmikerroksisen kalkkunavoileivä, ruokalan erikoisevään, kuten Joe sitä ylpeästi nimitti. Hän asetti sen lautaselle, kaatoi lasiin maitoa ja lähti kuljettamaan niitä kohti pöytää. Mennessään hän tarkkaili naista. Hän oli todella outo ilmestys. Nainen ilmaantui aina silloin tällöin, tilasi erikoisleivän ja lasin maitoa, istui tuntikausia tuiottamassa niitä ja häipyi koskematta ruokiin. Muut työntekijät sanoivat saavansa hänestä kylmiä väreitä, mutta Samuelista hän oli kiinnostava. Hän oli mennyt möläyttämään sen kerran, ja siitä asti kaikki olivat kutsuneet naista hänen tyttöystäväkseen.
Mutta nyt naista ei ollut näkynyt aikoihin. Ja ulkonäöstä päätellen hänellä oli mennyt aika huonosti. Iho oli kalpea, hitusen harmahtava, huulet loistivat tummanpunaisina, silmien alla olivat tummat varjot. Hiukset roikkuivat suorana olkapäille, vaatteet olivat likaiset ja aika paljastavat, kuten Samuel huomasi lähetyessään. Violetti toppi roikkui lysähtäneenä ja liian isona, hame oli repeillyt. Samuel laski lautasen hänen eteensä.
-Ole hyvä.
Nainen nosti katseensa. Se oli ensimmäinen kerta kun hän oli katsonut ketään suoraa silmiin, yleensä vain tuiotti pöytää tai annostaan. Samuel huomasi hämmästyksekseen ettei voinut kääntää katsettaan pois noista silmistä. Ne olivat tummat, kajaalit olivat levinneet, mutta nissä oli jotain muutakin.
Nälkää.
Kuin nainen olisi ahminut häntä silmillään.
Se oli puistattavaa, mutta Samuel ei voinut kääntyä pois.
-Mikä sinun nimesi on?
-Samuel. Samuel ei tajunnut puhuvansa.
-Haluatko tulla asunnolleni tänään?
-Työni loppuvat kahdelta.
Nainen nyökäsi. Sitten hän kääntyi tuiottamaan lautastaan.
Samuel palasi pää pyörällä tiskin taakse. Mitä ihmettä hän oli mennyt tekemään?
Kaksi tuntia kului hiljaisesti. Asiakkaat katosivat, vain tyttö jäi. Kello tuli kaksi, ja Samuel tajusi hämärästi seisovansa ovella naisen kanssa.
-Tule. nainen käveli hänen ohitseen, katua pitkin, katosi pimeään.
Samuel tiesi että hänen seuraamisensa muuttaisi kaiken. ehkä hän halusikin kaiken muuttuvan. Hän ei tiennyt, ei jaksanut ajatella. Hän veti syvään henkeä ja seurasi naista tämän astellessa päättäväisesti eteenpäin. Seurasi kohtaloaan.