itsemurhasta

Hei.
Mistähän voisi ottaa selvää seuraavanlaisesta ilman hälyä ja hössötystä. Haluaisin tietää voinko luotettavalla tavalla siirtää lapseni huoltajuuden sukulaiselle, omaa poismenoani silmälläpitäen. Olen jo vuosi sitten ottanut itselleni tarpeeksi suuren henkivakuutuksen kattamaan lapseni kulut hänen aikuistumiseensa asti.

Riittääkö että teen testamentin, vai pitääkö kehdata ottaa asia puheeksi sen sukulaisen kanssa. Hän on jo luvannut huolehtivansa, "jos minulle sattuu jotain". Pitääkö vielä viranomaisten kanssa tehdä joku sopimus, tai olisiko paras jo yrittää saada "yhteishuoltajuus" etukäteen? Lapsen isästä ei ole huoltajaksi, hänet on oikeudessa todettu elatuskyvyttömäksi, eikä tapaa lastaan lainkaan, että siltä varalta asia on hoidossa.

Onko varotoimenpiteistä huolimatta riski että lapsi sijoitetaan lastenkotiin, kun olen kuollut? Vaikka siis hänellä on aikuisten tukiverkko ympärillään, ja jo huoltaja valittuna. Mistähän siis voisi varmistaa näitä?

(Ja älkää vaan sanoko että mee hoitoon, kun kaikki yritykset on ollu turhia ja lääkärit ja psykit vaan sanoo että "sulla on masennus ja koita levätä diipa daapa...")
402235
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 40

Vanhimmat

mikään vakuutus ei korvaa itsemurhan tehnyttä.mutta lue ensin Anthony de Mello Havahtuminen ja tee vasta sitten mitä teet.

Äänestä

mutta etkö ajattele lapsiasi ollenkaan???
eikö tunnu yhtään pahalta ajatella ettet pysty vaikuttamaan lastesi elämään millään tavalla?sinä et ole suojelemassa heitä,tapahtui mitä hyvänsä.pahimmassa tapauksessa lapsesi syyttää itseään tapahtuneesta.sekö se on sitten mukavaa?
elämä ei aina todellakaan ole ruusuilla tanssimista mutta varmasti kun menee aikaa eteenpäin niin sinäkin näkisit iloa elämässäsi ja varmasti katuisit päätöstäsi jos se olisi mahdollista..
yritä jaksaa edes lapsiesi takia,toivotan sinulle paljon jaksamista.!!!

t:yh mamma joka on vuosia sitten yrittänyt riistää hengen itseltään mutta nyt on tyytyväisempi elämäänsä kuin koskaan.

Äänestä

..tai psyki sanoo, että masennus paranee pelkällä levolla, neuvon sinua vaihtamaan lääkäriä.
On nimittäin lepoa tehokkaampia keinojakin.

Olen myöskin sitä mieltä, että sinun tulisi ajatella nyt ensisijaisesti lapsiasi ja itsemurhasi ei varmasti olisi lapsillesi alkuunkaan hyvä vaihtoehto. Ei vaikka he saisivat millaiset vakuutusrahat (joiden saamisesta ei tosiaan olisi minkäänlaisia takeita).

Äänestä

Itse tein samantyppisiä toimenpiteitä. Eikä siitä ole kovinkaan kauaa aikaa.

Lasta ei voi "testamentata". Minulla on sopimus sisareni kanssa, että hän ottaisi lapsen, mikäli minulle tapahtuisi jotain. Se ei vaan mene niin. Asia menee lastensuojelun kautta ja lapsesi voidaan sijoittaa minne vaan.

Lyhyen aikaa voimassa ollut henkivakuutus voi myös olla ongelma. Sieltä ei välttämättä makseta mitään. Ja joissain vakuutuksissa on ehto, että vakuutus ei päde, jos vakuutettava tekee itsemurhan. Ja aivan varmasti vakuutusyhtiö setvii kuoleman, jos noin lyhyt aika vakuutuksen ottamisesta.

Se, etten saanut määrätä lapseni olinpaikkaa, kun olisin kuollut, sai minut jatkamaan tätä elämää vielä. Ja ihan hyvä niin.

Voimia sinulle. Kyllä se päivä paistaa pienestäkin rakosesta.

Äänestä
  • Mä olen kanssa yh, ja otin asiasta selvää ihan sen vuoksi että mulla on olut vaikea syöpä, mikä voi uusia ja hengenlähtö tulla. Eli on kyseessä oheishuoltajuus. Tekemällä vapaamuotoisen paperin kyseisen henkilön kanssa jonka toivoo ottavan lapsesta vastuun, ja todistajien allekirjoitukset. Kuoltuasi oikeudessa ensisijaisesti sinun toiveitasi pyritään kunnioittamaan. Näin mulle asia selvitettiin. Voimia sulle kaikkeen!

    Äänestä

  • marjutska kirjoitti:

    Mä olen kanssa yh, ja otin asiasta selvää ihan sen vuoksi että mulla on olut vaikea syöpä, mikä voi uusia ja hengenlähtö tulla. Eli on kyseessä oheishuoltajuus. Tekemällä vapaamuotoisen paperin kyseisen henkilön kanssa jonka toivoo ottavan lapsesta vastuun, ja todistajien allekirjoitukset. Kuoltuasi oikeudessa ensisijaisesti sinun toiveitasi pyritään kunnioittamaan. Näin mulle asia selvitettiin. Voimia sulle kaikkeen!

    Mutta mitenkään varmaa se ei ole.

    Mullakin oli syöpä, joka todettiin kuolemaanjohtavassa vaiheessa (paranin kuitenkin). Silloin kyselin näistä asioista ja mullekin sanottiin juuri tuo, että "lasta ei voi testamentata". Olen yksinhuoltaja.

    Tuossa on kuitenkin aina sellainen mahdollisuus, että lapsi sijoitetaan jonnekin niin, ettei sukulaisillakaan ole mahdollisuutta tavata lasta.

    Oikeudessa vain pyritään kunnioitttamaan kuolevan toivetta.

    Miten sitten itsemurhatapauksessa?

    No, tuo vakuutusjuttu ei onnistu mitenkään aloittajan tapauksessa.

    Äänestä

jos sinulla ja lapsen isällä on yhteishuoltajuus kuoltuasi lapsen huolto siirtyy automaattisesti lapsen isälle.ei elatuskyvyttömyys sitä poista.silloin hän saa sossusta taloudellista tukea kunnes työllistyy.
jos taas olet yh lapsen huolto siirtyy sosiaaliviranomaisille.
uuden lain mukaan ennen sijoitusta sukulais ym lapselle läheiset ihmissuhteet tulee kartoittaa,ja jos lapsen edun mukaista hänet sijoitetaan tuttuun paikkaan.
sinun kannattaa ottaa asia esille sossussa.itselläni on sama tilanne.olen yh ja isä ei tule kysymykseen lasten huoltajana.sossu itse pyysi minua nimeämään henkilöt keille huolto siirtyisi jos minulle sattuisi jotain.(ex-mies uhkaili tappavansa)

lapsillesi olet korvaamaton.älä riistä heiltä heidän ainoaa äitiään.
varmasti sinullekkin vielä parempi aika koittaa.
voimia sinulle

Äänestä
  • Oli todella masentavaa luettavaa tämä teksti. Olen itsekin kärsinyt masennuksesta, eikä todellakaan vieläkään ole helppoa. Mehän kuollaan kuitenkin joskus, joten eikös vielä voisi katsoa miten loppupeleissä käy? Oletko saanut hyvä lääkityksen? Oletko hakenut vertaistukea? Kelaltakin saa avustuksen pitkäaikaisempaan hoitojaksoon, kaikki nämä vaihtehdot parempia kuin tui omasi!!!

    Äänestä

  • eidiipadaapa kirjoitti:

    Oli todella masentavaa luettavaa tämä teksti. Olen itsekin kärsinyt masennuksesta, eikä todellakaan vieläkään ole helppoa. Mehän kuollaan kuitenkin joskus, joten eikös vielä voisi katsoa miten loppupeleissä käy? Oletko saanut hyvä lääkityksen? Oletko hakenut vertaistukea? Kelaltakin saa avustuksen pitkäaikaisempaan hoitojaksoon, kaikki nämä vaihtehdot parempia kuin tui omasi!!!

    mutta käytännön hankaluuksia. ilman minua perhe on vararikossa, lapsella ja vaimolle jää taakat kuolemastani. sukulaiset ja muut perskärpäset pääsevät sanomaan "mitä minä sanoin" ja nokkimaan vaimoani.
    lääkärit on perseestä.
    terapia on perseestä.
    vertaistuki on perseestä.

    Äänestä

  • samallaisia suunnitelmia kirjoitti:

    mutta käytännön hankaluuksia. ilman minua perhe on vararikossa, lapsella ja vaimolle jää taakat kuolemastani. sukulaiset ja muut perskärpäset pääsevät sanomaan "mitä minä sanoin" ja nokkimaan vaimoani.
    lääkärit on perseestä.
    terapia on perseestä.
    vertaistuki on perseestä.

    olen kyllä sitä mieltä että masennus on perseestä, olen saanut apua lääkkeistä ja ystävistä. Mutta jos haluaa nähdä kaiken olevan perseestä se on kyllä helppoa ainakin silloin kun on masentunut.

    Äänestä

Hei,
Ymmärrän tilannettasi. Haluat tavallasi auttaa lapsiasi ja siten taata heille paremman taloudellisen tulevaisuuden. Henkisestä tulevaisuudesta en sano mitään. "Mun äiti tappo ittensä - ollaan me niin paskalapsia"

Suunnitelmasi ei tule onnistumaan jos olet kirjoittanut teksin tänne kotikoneeltasi tai sellaiselta koneelta johon sinut voidaan yhdistää. Kyseessä on nimittäin vakuutuspetos. vakuutusestivät ovat kiinnostuneita jos summat ovat suuria, tai edes mitään itsemurhasuunnitelmaan viittaavaa (masennusta tms) on esiintynyt ennen äkillistä kuolemaa. Varmasti ei onnistu jois olet tekstisi tänne kotikoneelta kirjoittanut. Joten pitkää ikää,
vaikka sitten vähä tympeämpääkin.

Äänestä
  • Suosittelen että etsit itsellesi hyvän terapeutin ja vertaistukea. On äärimmäisen itsekästä riistää oma henkensä ja jättää lapsille ikuiset arvet.
    Viet pohjan lastesi terveeltä ja tasapainoiselta kehitykseltä.
    Ja vakuutus ei todennäköisesti korvaa juuri mitään jos sinulla on todettu masennus ja/tai teet itsemurhan.

    Äänestä

  • SaskiaG kirjoitti:

    Suosittelen että etsit itsellesi hyvän terapeutin ja vertaistukea. On äärimmäisen itsekästä riistää oma henkensä ja jättää lapsille ikuiset arvet.
    Viet pohjan lastesi terveeltä ja tasapainoiselta kehitykseltä.
    Ja vakuutus ei todennäköisesti korvaa juuri mitään jos sinulla on todettu masennus ja/tai teet itsemurhan.

    Samaa ajattelin kun edellinen. Ei voi ajatella vaan itseään kun on lapsia maailmaan tehnyt, niistä on kannettava vastuu. Ja ne on autettava elämän alkuun.Minkälainen elämä niille tulisi kun niiden äiti ei niiden kanssa jaksanut tai ajattelevat ettei äiti rakastanut heitä kun lähti vapaaehtoisesti pois, otat helpon tien ja jätät lapset miettimään koko elämänsä että miksi? Kuka on luvannut kaikille helpon elämän ei kukaan. Mulla itselläni on työttömyyttä ja sitäkautta rahattomuutta, hermot kireällä usein, mutta ainoa asia joka saa mut tarraamaan elämään kiinni lujemmin on juuri lapseni ja niiden tulevaisuuden ajattelu. Kyllä me kaikki ajallamme poistumme kuka nuorempana kuka vanhempana, sairauksiin ja onnettomuuksissa. Hae apua se ei koskaan ole turhaan.

    Äänestä

Samantyylisiä ajatuksia on/oli minullakin. Minuunkaan ei mitkään lääkkeet ja/tai terapia auta. Ystäviä ei ole eikä sellaisia sukulaisia jotka voisivat tukea tai auttaa millään tavoin. Kuolemani olen suunnitellut moneen kertaan, aivan kaiken asunnon ja sopimusten irtisanomisesta tavaroiden pakkaamiseen ja myymiseen asti. En kuitenkaan tee sitä. En siksi että haluaisin elää, vaan siksi että lapseni joutuu lastenkotiin tai ties mihin hirveään sijaisperheeseen missä häntä ehkä hakataan ja käytetään hyväksi. Olen kuullut niin kauheita juttuja lastenkodeista ja sijaisperheistä että en enää uskalla luottaa mihinkään. Toinen syy on raha, eli en halua että sukulaiset joutuvat maksamaan hautajaisiani, eikä minulla itselläni ole säästöjä.

Olen omalla tavallani "luovuttanut", eli olen henkisesti täysin kuollut enkä välitä laisinkaan tästä maanpäällisestä elämästä. En pelkää kuolemaa, en Jumalaa en Saatanaa. Ainoa mitä pelkään on, että lapsellani olisi paha olla. Lapseni hyvinvointi on elämäni tarkoitus. Muusta en välitä. Minulle on omalta kannaltani aivan sama kuolenko vai en. En odota elämältä enää mitään. Minulle on aivan sama vaikka maailma kaatuisi ympäriltäni. Minulle on aivan sama syönkö, juonko, nukunko, olenko terve vai sairas. Aivan sama miltä näytän ja mitä ihmiset minusta ajattelevat. Aivan sama mitä Jumala minusta ajattelee. En ole enää kiinnostunut mistään, en harrasta mitään, en tee mitään vapaaehtoisesti. En käytä alkoholia, lääkkeitäkään koska mikään ei tuo minulle hyvää oloa. En liiku enkä hoida itseäni. En kaipaa enää ystäviä enkä parisuhdetta.

Sukulaiseni luulevat että minulla on kaikki hyvin nyt. Kun en enää "valita" masennuksestani? Olen päälle päin täysin normaali, ja elän arkipäivää kuten muutkin ihmiset. Mitäpä se valittaminen hyödyttää, ei se minua ainakaan ole auttanut.
Jopa psykiatrini ja terapeuttini luulivat että olen päässyt aallonpohjalta, ja terapeutti oli suorastaan järkyttynyt(vaikka on ammattilainen niin ei kyennyt salaamaan yllätystään) kun kerroin hänelle suoraan ajatuksistani. He kun luulivat että toimintakyky tarkoittaa samaa kuin toipuminen. En minä ole toipunut, enkä koskaan toivu. Kaikki on suurta teatteria koska en jaksa enää selitellä ja kuunnella "kyllä se siitä lässynlässyn" "ja kyllä onni sinuakin joskus potkaisee" ja "kaikilla on joskus vaikeaa" ja "lääkkeet ja terapia kyllä auttaa". Olen väsynyt selittämään että paha olo on sisällä, eikä lähde pois, ei edes lievene. Kun kukaan ei usko sitä niin en jaksa siitäkin asiasta taistella. On paljon helpompaa hymyillä kauniisti ja sanoa että "kyllä tämä tästä". Terapiassa käyn lapseni vuoksi.
Yksi asia vain pitää minut täällä ja se on huoli lapseni tulevaisuudesta. Ja empatiakyky kaikkia maailman lapsia kohtaan. En kaipaa elämälleni tarkoitusta, ja olen tullut siihen tulokseen että on aivan turhaa etsiä mitään suurempoaa tarkoitusta. Ihmiset kuluttavat itsensä loppuun etsiessään elämän tarkoitusta, kuka mistäkin(uskonto, itsensä kehittäminen jne). Olemme eläimiä nimeltä homo sapiens, ja tarkoituksemme on tuottaa terveitä jälkeläisiä ja kasvattaa heistä terveitä aikuisia. Täytän sen tehtävän ja kuolen sitten pois.

En tiedä pystytkö, tai pystyykö kukaan ymmärtämään minua ja ajatuksiani, mutta jos tästä oli sinulle ap. jotain apua niin hyvä niin. Vakuutus ei korvaa epäillyssä itsemurhatapauksessa mitään, ja lapsesi tarvitsevat äitiään. Toivon että annat lapsesi sijoitukseen siihen perheeseen minne ajattelit heidät kuolemasi jälkeen laittaa, koska jos teet jotain itsellesi on lasten parempi olla jo turvallisissa olosuhteissa silloin!

Jos haluat/jaksat ottaa minuun yhteyttä, voin laittaa yhteystietoni tänne. Olen käynyt tuon kaiken läpi, ja toivon todella että pystyisit ajattelemaan asiaa lastesi kannalta. EN SYYLLISTÄ! Tiedän mitä täydellinen lamaannus on. Kun lääkkeet ja terapiat ei todellakaan korjaa rikki revittyä sielua, niin silloin on joko opittava elämään rikkinäisen sielun kanssa tai luovutettava. Molemmatkin ovat mahdollisia, kuten minun tapauksessani. Mutta vielä kerran - lapsilla on vain yksi äiti ja häntä he rakastavat aina ja kaikesta huolimatta!

Äänestä
  • tarkoitus tulee jo sanottua monta kertaa: oma lapsesi ja empatiakyky maailman lapsia kohtaan. Siinä on ihan tarpeeksi elämäntarkoitusta. Suomessa voidaan niin huonosti, koskat täältä puuttuu yhteisöllisyys, masennus on varmaan osittain myös geneettistä. Mutta ei mun mielestä tarvitse olla mitään ihmeellistä elämäntarkoitusta, se riittää että elää koska kuitenkin jonain päivänä kuolee. Sitä päivää ennen voi sitten tehdä kaikkea kivaa tai olla tekemättä, jos ei osaa kivoja asioita nähdä ympärillään. Hiukan pitäisi katsoa asioita toisesta vinkkelistä, ihan pienet asiat voi olla hyviä ja kauniita... Elämänasenne on tietysti jokaisen oma asia, mutta ajattelutapaansa pystyy myös muuttamaan nimin. kokemusta on.

    Äänestä

  • vasta todellisuuden kun on valmis luopumaan kakesta , jopa omasta elämästään, kuitenkin voit vain omana itsenäsi tarkastella tuntemuksiasi ikiäänkuin se ei koskisi ollenkaan sinua.Lue joskus Anthony de Mello Havahtuminen, sillä olet lähellä todellisuuden tajuamista.

    Äänestä

  • Sinä kirjoitat ihan kuin olisit minä. Ajattelen ihan samoin.

    Turhauttavimmalta tuntuu kun ihmiset tarjoavat jotain "kyllä se siitä" kun ei se siitä. Kun ei se auta, se kuuluisa puhuminenkaan.

    Kun väsymys ei väistä, ei tule uni eikä tulevaisuus tuo tullessaan mitään helpotusta. Vaikka kaikki on päälle hyvin, on koti nättinä ja auto pesty.

    Joopa.

    Äänestä

Kärsin synnytyksen jälkeen kovasta masennuksesta: tiesin, että ero on tulossa ja olin aika nuori (18-vuotias) äidiksi. Silloin kävi kaikenlaiset ajatukset mielessä, mutta jotenkin pääsin kaiken sen yli. Varmasti lapseni takia kaikkein eniten (en koskaan, ikinä voisi jättää häntä yksin tänne selviytymään esteistä joista en itse voisi selviytyä).

Minulla olisi kysymys kaikille niille, jotka ovat saaneet apua terapiasta, lääkkeistä tai vastaavasta: leimataanko sellaista apua saavat huonoiksi vanhemmiksi? Itse kaipasin hirveästi apua ja olin kamalan yksin, mutta minulla oli kamalat paineet (piti todistaa kaikille, että olen aikuinen, osaan ja pärjään) ja jostain syystä pelkäsin, että jos haen apua masennukseen ja kerron rehellisesti tuntemuksistani jollekin, niin lastensuojeluvirasto hyökkää kimppuuni ja vie minulta sen ainoan syyn minkä vuoksi voisin vielä yrittää selvitä. Varsinkin, kun vielä olin yksinhuoltaja (eli toista "varahuoltajaa" ei lapsellani ollut sairastaessani masennusta) Tämän takia en uskaltanut hakea apua, vaikka oli todella vaikeaa. Onko näin? Tämän pelon takia en koskaan uskaltanut hakea apua...

Äänestä
  • Aivan samalla tavoin myös minä ajattelin, eli että minulta vietäisiin se ainoa syy jonka vuoksi elän, eli lapseni.

    En osaa yksiselitteisesti sanoa kuinka suuri riski on että lapset otetaan huostaan. Itse olin niin masentunut että otin itse yhteyttä sosiaalitoimeen ja pyysin muutaman viikon hengähdystaukoa. Lapsi oli sijaisperheessä noin kuukauden ajan parin kuukauden aikana. Varsinaista huostaanottoa ei tehty, ei edes minun luvallani. Kyllä ne sitä kyseli ja varmasti mietti paljon, mutta luottivat kai siihen että koska osasin itse ajatella lapseni etua pyytämällä hänelle väliaikaista paikkaa että hänen ei tarvitse katsella itkevää äitiä, niin uskoivat voivansa luottaa harkintakykyyni vanhempana. Olin niin voimaton että vaikka tein kaikki pakolliset kotityöt, laitoin ruuan ja hoidin lapsen asiat, niin lopun aikaa makasin ja itkin. Jos kävin esim. kaupassa, itkin kauppamatkallakin. Ihmisten tuijottaessa. En voinut sille mitään. Lapsi lohdutti ja toi pehmoleluja, karkkia minulle sänkyyn. Tajusin ettei se ole lapsen tehtävä eikä lapsen elämää, ja KAUHEASTA huostaanottopelosta huolimatta otin yhteyttä sos.toimeen.

    Tilannetta auttoi se, että tiesin tämän sijaisperheen maineen etukäteen, eli että he olivat oikeasti hyviä ja luotettavia aikuisia. Minulla ei myöskään ole alkoholi tai vakavia mielenterveysongelmia(siis sellaista "todellisuudentajua heikentävää" sairautta) ja olen "maineeltani puhtoinen" jos noin voi sanoa. Asun sen verran pienemmällä paikkakunnalla että sosiaalitoimi saa kyllä halutessaan aika helposti ongittua ihmisen taustan selville. Varmasti nämä seikat vaikuttivat siihen että lastani ei otettu huostaan.

    Paljon myös riippuu tuurista, eli siitä kuinka vi..umainen sosiaalityöntekijä on vastassa. Ikävä tosiasia on että heidänkin joukossaan on ilkeitä ihmisiä.

    En osaa muuta sanoa kuin että aina pitää asettaa lapsen etu vaakakuppiin ja unohtaa itsensä. Jos ihminen oikeasti haluaa kuolla, hän ei silloin enää välitä mitä hänelle tapahtuu. Siinä tapauksessa että ei oikeasti välitä itsestään yhtään, on sitten aivan sama elääkö vai kuolee, jolloin ei tarvitse enää tehdä aktiivista itsemurhaa. Jos lukijat ymmärtävät mitä tällä tarkoitan? Minä nyt kuitenkin olen siinä tilassa että osa minusta on jo rajan takana koska olen henkisesti luopunut elämästäni. Se antaa minulle vapauden olla tekemättä yhtään mitään, koska minulle on aivan sama mitä minulle tapahtuu. Voin siis antaa elämäni lapselleni, koska en sitä itse tarvitse. Ymmärrättekö minua? En minä osaa tätä selittää paremmin.

    Lapsella on turvaton olo erittäin vaikeasti masentuneen vanhemman kanssa, mikäli perheessä ei ole kahta aikuista joista toinen on "normaali". Hyvä tuki/sijaisperhe voi olla silloin parempi paikka lapselle kuin oma koti. Tämä riippuu paljon lapsen iästä ja kehitystasosta. Mitä pienempi lapsi, sitä pysyvämmät jäljet ainoan vanhemman masennus lapseen jättää. Kouluikäinen tai teini jolla on ystäviä ja mummoja/pappoja tms selviytyy paremmin vanhemman masennuksesta, ja voi ehkä asua kotona siitä huolimatta.

    En ole toipunut, mutta olen toimintakykyinen lapseni vuoksi. Sisältä olen tyhjä ja sieluni on kuollut. Eikä se enää eheydy vaikka täälläkin asiasta tietämättömät väittävät että terapia/lääkkeet/henkinen kasvu jne päläpälä voisi minut parantaa. vain itse tiedän totuuden. Ja ne muutamat ihmiset jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä. Ymmärrän hyvin tämän maailman auvisia, jotka päätyvät epätoivoisiin ratkaisuihin. Kun sielu kuolee, ihminen kääntyy joko sisään tai ulospäin. Sisäänpäin kääntynyt menettää empatiakykynsä, ja ulospäin kääntynyt saa niin suuren empatiakyvyn että se tuottaa valtavaa tuskaa. Perussyy on silti sama, eli niin suuret traumat että niitä ei voi korjata.

    En halua verrata itseäni Itävallan ikäviin tapahtumiin, mutta kehottaisin ihmisiä miettimään voivatko nämä Itävallan uhrit heidän mielestään joskus eheytyä ja elää vielä normaalia, onnellista elämää? Edes se perheen äiti, jonka mies nämä kauheudet teki, ei koskaan eheydy. Ei millään terapialla tai lääkkeillä. Ja Jumalasta/uskonnosta on aivan turhaa tulla tänne lässyttämään "eheyttäjänä". Voitte painua muualle imelää käännytystyötänne tekemään. On ihmisiä joille on tapahtunut sellaisia asioita joista ei voi toipua. Ne asiat eivät välttämättä ole samoja kuin juuri Itävallan tapahtumat, mutta aiheuttavat yhtä pahat traumat. ON SUORASTAAN LOUKKAAVAA JATKUVASTI KUUNNELLA "kyllä se siitä" "lässynlässyn" - juttuja ihmisltä jotka eivät tiedä TODELLISESTA TUSKASTA JA PASKASTA MITÄÄN. Minulle sanoi jo vuosia sitten eräs psykiatri, että on ihme että olen enää elossa ja toimintakykyinen, eli en ole alkoholisti, huumeiden käyttäjä, lääkityksellä(en käytä mitään psyyken tms lääkkeitä koska ne EIVÄT AUTA, kokeiltu on kaikki merkit), suljetulla osastolla tai tappanut itseäni elämänhistoriani vuoksi. Ja sen jälkeen minulle on tapahtunut vielä pahempia asioita kuin sitä ennen.

    Ehkä se sitten on niin että "kuka kuolemaa kaipaa eikä pelkää, ei sitä löydä, mutta ken sitä pelkää häneltä elämä riistetään?" Olen täällä koska Jumala on niin vittuillessaan päättänyt. Olen valmis lähtemään, kun hän suo minulle levon tästä julmasta, turhasta, mädänneestä maailmasta.

    Kadun että koskaan tein lapsen tänne paskaan maailmaan kärsimään. Täällä annetaan hyvyyttä ja onnea vain aniharvoille ja loput elävät kurjuudessa, kärsien.

    Äänestä

  • yksinäinen yh kirjoitti:

    Aivan samalla tavoin myös minä ajattelin, eli että minulta vietäisiin se ainoa syy jonka vuoksi elän, eli lapseni.

    ei näistä uusimmista uhreista vaan Kampuschista ainakin on välittynyt sellainen kuva, että hän pystyy elämään jotakuinkin normaalia elämää: on poikaystävä ja aloittelee uraa tv-toimittajana. Ihmisen on katsottava eteenpäin, ei tuijottaa mennyttä. Te jotka hoette, että maailma on paha paikka, tuijotatte vain johonkin ryteikköön ja kieltäydytte katsomaan hyviä asioita. Minä en tiedä, mitä kauheuksia alkuperäiselle kirjoittajalle on tapahtunut, mutta sen vaan tiedän, että on ihmisiä, jotka ovat kaikesta paskasta huolimatta kyenneet jatkamaan elämää, vaikka sielu ruvella.

    Äänestä

  • uhreista kirjoitti:

    Pystyy seurustelemaan. Pystyy opiskelemaan. Pystyy pysymään toimintakykyisenä.

    Silti saattaa herätä joka yö uudestaan ja uudestaan. Elää kaiken tietäen ettei kova kipu koskaan hellitä.

    Kun ensin 15 vuotta luulee että jonain päivänä paha olo helpottuu tai voi tuntea itsensä normaaliksi, edes vähän aikaa onnelliseksi.

    Sitten tajuaa yhtenä päivänä että ei se lopu. Vaan kipua ja epätoivoa tulee kestämään tasan niin kauan kuin elää. Silloin koittaa hetkiä jolloin ei ehkä jaksaisi.

    Tämä sen jälkeen kun on koittanut kaikkia mahdollsia masennuksen hoitoja, lääketieteen tuntemia ja yleisesti tuomittavia. (viina huumeet ja irtoseksi)

    Siinä sulle normaalia elämää. Esimerkiksi minun normaalia elämääni.

    Aika pahalta tuntuu kun ihmiset, kuin sinä tulevat sanomaan jotain johonkin ryteikköön tuijottamisesta ja esittämään asenneongelmateoriaansa.

    Äänestä

  • Yh- esimerkiks kirjoitti:

    sitten odotat että sulle sanotaan, tapa itsesi? Luulisi, että se tuntuisi vielä pahemmalta.... Totuus kuitenkin on, kuten psykiatritkin sanovat, kaikki haavat voivat arpeutua, vaikka jälkiä jääkin.

    On täällä Suomessa sodissa kidutettuja yms. traumatisoituneita henkilöitä, mutta terapian kautta heitä yritetään auttaa. Minä olen tietysti jäävi puhumaan, mutta en nyt kuitenkaan kehota sinua itseäsi tappamaan, antteksi jos mielipiteeni loukkaa

    Äänestä

  • Yh- esimerkiks kirjoitti:

    Joopa.
    Pystyy seurustelemaan. Pystyy opiskelemaan. Pystyy pysymään toimintakykyisenä.

    Silti saattaa herätä joka yö uudestaan ja uudestaan. Elää kaiken tietäen ettei kova kipu koskaan hellitä.

    Kun ensin 15 vuotta luulee että jonain päivänä paha olo helpottuu tai voi tuntea itsensä normaaliksi, edes vähän aikaa onnelliseksi.

    Sitten tajuaa yhtenä päivänä että ei se lopu. Vaan kipua ja epätoivoa tulee kestämään tasan niin kauan kuin elää. Silloin koittaa hetkiä jolloin ei ehkä jaksaisi.

    Tämä sen jälkeen kun on koittanut kaikkia mahdollsia masennuksen hoitoja, lääketieteen tuntemia ja yleisesti tuomittavia. (viina huumeet ja irtoseksi)

    Siinä sulle normaalia elämää. Esimerkiksi minun normaalia elämääni.

    Aika pahalta tuntuu kun ihmiset, kuin sinä tulevat sanomaan jotain johonkin ryteikköön tuijottamisesta ja esittämään asenneongelmateoriaansa.

    Minullekin on tapahtunut erittäin traumatisoivia asioita melkein 20-vuotta sitten. Olen muistanut nämä asiat joka ikinen päivä (vaikka olen ne yrittänytkin unohtaa) ja usein tosiaankin herännyt yöllä helvetilliseen oloon näiden asioiden piinatessa, joskun olen valvonut koko loppu yön.

    Olen yrittänyt päästä elämässäni siitä huolimatta eteenpäin, olen opiskellut ammatin, ollut työelämässä vuosia ja perustanut perheen jossa tosin parisuhde päättyi eroon ja olen nyt yh.

    Mutta vaikka minäkin olen helvetillisten menneisyyden haamujen kanssa joutunut jo vuosia elämään, en sittenkään luovuta, lapsi on elämäni tärkein asia jonka vuoksi haluan jatkaa taistelua. Enkä halua että ihmiset jotka aiheuttivat nämä arvet minulle saisivat voittonsa jonka tavallaan saisivat jos kuolisin pois. Toivon aloittajalle voimia ja ihmettä (en tarkoita nyt mitään uskonnon tuputtamista vaan yksinkertaisesti vain sitä että kirjoittajalle tapahtuisi nyt jotain niin hyvää että hänen elämänsä muuttuisi edes siedettäväksi) joka saisi jatkamaan elämää, edes lapsen takia.

    Äänestä

  • Yh- esimerkiks kirjoitti:

    Joopa.
    Pystyy seurustelemaan. Pystyy opiskelemaan. Pystyy pysymään toimintakykyisenä.

    Silti saattaa herätä joka yö uudestaan ja uudestaan. Elää kaiken tietäen ettei kova kipu koskaan hellitä.

    Kun ensin 15 vuotta luulee että jonain päivänä paha olo helpottuu tai voi tuntea itsensä normaaliksi, edes vähän aikaa onnelliseksi.

    Sitten tajuaa yhtenä päivänä että ei se lopu. Vaan kipua ja epätoivoa tulee kestämään tasan niin kauan kuin elää. Silloin koittaa hetkiä jolloin ei ehkä jaksaisi.

    Tämä sen jälkeen kun on koittanut kaikkia mahdollsia masennuksen hoitoja, lääketieteen tuntemia ja yleisesti tuomittavia. (viina huumeet ja irtoseksi)

    Siinä sulle normaalia elämää. Esimerkiksi minun normaalia elämääni.

    Aika pahalta tuntuu kun ihmiset, kuin sinä tulevat sanomaan jotain johonkin ryteikköön tuijottamisesta ja esittämään asenneongelmateoriaansa.

    Turhaa tänne, kuten minnekään muualle on mitään kirjoittaa, saati pyytää tukea, neuvoja tai apua. Sama tilanne se on joka puolella, eli hyvinvoivat ihmiset jotka narisevat pikkuasioista ja jotka eivät ole koskaan kokeneet mitään OIKEASTI pahaa/vaikeaa, neuvovat täällä alentuvaan sävyyn "kuinka sejase kaapattu tyttökin seurustelee ja opiskelee." Mistäköhän ihmeen kummasta he voivat tietää mitä tämäkin tyttö sisimmässään ajattelee, ja kuinka onnellinen hän oikeasti on? Kyllä sitä voi kulkea vaikka töissä, ja silti itkeä iltaisin itsensä uneen ja kaiken ajan miettiä itsensä tappamista. Entä kun on itkenyt itsensä tyhjäksi? Ei tule enää edes itkua, sisällä kun on vain tyhjyys? Kuljet vain Zombiena päivästä toiseen kuolemaa odottaen, silti ihmisille hymyillen "hyvin menee." Koska kukaan ei tajua. Aikasi yritit kertoa ja huutaa apua, eikä kukaan kuullut. Sanoivat vaan että mene terapiaan ja tuijota puskiin. Joojoo. Paljonpa auttoi.

    Entä ne kaikki miljoonat ja miljoonat ihmiset jotka tappavat itsensä, ovat alkkiksia, narkkareita, huoria, psyykensairaita? Entä HE? Onko se, mitä he tekivät ja tekevät osoitus siitä, ETTÄ HE JAKSAVAT? Miksi ihmeessä nämä tietäväiset vastaajat eivät tajua, että ihan oikeasti JOILLEKIN IHMISILLE ANNETAAN ENEMMÄN TAAKKAA KUIN HE KYKENEVÄT KANTAMAAN !! Joskus se taakka on niin suuri että tappaa itsensä tai pimahtaa tai käyttää huumeita KUN SITÄ EI JAKSA KANTAA. Kun mikään ei auta, mikään lääke ei tuo hyvää oloa ja onnea. On syöty kaikki pillerit, juotu viinaa niin ettei sitäkään enää jaksa, on luettu Raamattu, koraani, Hellsten, Lindquist, de Mello ja Castaneda. On kayty terapiassa ja tuijotettu puskiin. Kyllä on kuulkaas niitäkin psykiatreja jotka sanovat suoraan ettei mikään auta. Toivottomia tapauksia on mielisairaalat ja vankilat täynnänsä.

    Ei kuulkaas aina ole kyse siitä, että olisi "vain" työtön, tai poikakaveri jätti. Joillekin ihmisille tapahtuu kaikki mahdollinen paska mitä ihmiselle koskaan Suomen olosuhteissa voi tapahtua. Sitä ei voi tilastollisesti kukaan selittää miksi asia näin on. Kun kävelet kadulla, joku hullu käy kimppuun. Kun menet kotiin, TV syttyy palamaan: Kun löydät parisuhteen, mies kuolee. Kun löydät toivuttuasi uuden, mies ososittautuu valehtelevaksi petturiksi. On sairaus toisensa perään; vakavia ja vähemmän vakavia, pitkäaikaista ja lyhytaikaista. Olet ollut jo lapsena vailla rakkautta ja turvaa, vailla normaalia perhe-elämää, koulukiusattu, sitten miesten hyväsksikäyttämä, kohdannut järjetöntä väkivaltaa, ikuisessa ulosotossa muiden velkojen vuoksi, täysin yksin ja rahaton. Vailla ystäviä tai sukulaisia tukena. Kaikki yritykset löytää parisuhde aiheuttavat vain lisäongelmia. Vailla työtä. Sairaana sairaan lapsen kanssa. Jokainen lantti täytyy laskea että rahat riittää välttämättämään. Lomia, matkoja, huvituksia ei ole varaa järjestää. Kesämökkeily ja grillaaminen ovat sinulle tuntemattomia käsitteitä. Et omista mitään, et katso TV:tä kun ei ole rahaa digiboxiin ja TV- lupaan, et käy elokuvissa, et osta lehtiä, et harrasta mitään. Valvot yösi miettien kuinka saat laskut maksettua. Ja ennen kaikkea tietäen että elämä tulee jatkumaan täysin samanlaisena hamaan hautaan asti. Apua ja helpotusta ei ole tiedossa, koska elämäntilanne on sellainen että sitä ei voi puskiin tuijottamalla parantaa. Kun ei edes pääse ulos tuijottamaan puskia, koska sairaita lapsia ei voi jättää yksin sisälle, eikä ole ketään joka hoitaisi heitä sen aikaa. Ei ole sukulaisia, ei ystäviä, eikä kunnan kotipalveluapua saa.

    Tulkaa sitten saatana sanomaan että mene tuijottaman puskia niin olo helpottuu.

    Äänestä

  • yksinäine yh kirjoitti:

    minä kyllä sanoin, että olen jäävi puhumaan. Tässä vasta ensimmäistä kertaa kerrot hiukan taustoja, on ihan totta, että jos ongelmat kasaantuvat aivan hirveäksi lastitksi, varmaan vaihtoehdot ovat silloin vähissä. Se on totta, että toiset saavat enemmän kuin toiset, saavat jo syntymässään huonommat kortit. Minun täytyy kuitenkin vielä sanoa, että olen matkustanut esim. Kuubassa, jossa ihmisillä ei ole yhtään mitään materiaa välttämättä, on sairautta, ei toieveita paremmasta elämästä... Olen jutellut näiden vaatimattomasti elävien ihmisten kanssa, ja eräs nainenkin sanoi minulle, että hänen elämänsä on todella raskasta, mutta niin kauan kun aurinko paistaa, hän jaksaa hymyillä. Tällä vaan tarkoitin sitä, että ei kaikilla tosiaan ole yhtään mitään välttämättä, mutta jostain esim. luonnosta se elämänilo silti löytyy...

    Äänestä

  • ymmärrän kirjoitti:

    Hesassa ainakin minä sain kohtuuhelpolla kotiapua, ihan vaan sanomalla, että oon sairaan väsynyt...

    Äänestä

  • kotipalvelusta kirjoitti:

    Hesassa ainakin minä sain kohtuuhelpolla kotiapua, ihan vaan sanomalla, että oon sairaan väsynyt...

    Kaikilta paikkakunnilta ei saa kotipalveluapua. Yritetty on. Kaiken huippu oli tilanne että olin kuolemanväsynyt, ollut kuukauden sairaana, samaten kuin lapseni. Soitin aamulla paikkakuntani lastenkotiin että en jaksa hoitaa häntä enää hetkeäkään, että laitan hänet taksiin ja lähetän sinne, SIIS LASTENKOTIIN,josta käytetään virallista nimitystä "PERHETUKIKOTI", niin siellä sanottiin että HE EIVÄT OTA LAPSIA VASTAAN ILMAN SOS.TYÖNTEKIJÄN "LÄHETETTÄ". Siis ensin pitää saada LUPA sos. työntekijältä ennen kuin voi laittaa lapsen lastenkotiin joka toimii ns. kriisikotina ja on kellon ympäri auki. Entäs jos joku äiti pimahtaa ja aikoo tappaa lapset? Viimeisillä voimillaan meinaa lähettää lapset kriisikotiin, niin siellä ei oteta vastaan! Ja tämä on aivan totta! Kotipalveluapua ei meidän kaupungissa saa kuin äärettömän harva, ja sinne on kauhea jono.

    Oletko tutustunut lähemmin vieraisiin kulttuureihin? Etkö tiedä että esim Aasian maissa, Lähi - Idässä ja hyvin tod näköisesti myös Kuubassa(etenkin siellä poliittisen taustan vuoksi..) ihmiset eivät valita. Aasian tsunamiuhrit hymyilivät vain kameroille ja sanoivat että elämä jatkuu. Kukaan ei voi mitata sitä tuskaa heidän sisällään. Meillä Suomessa ja länsimaissa valitetaan ja naristaan, kun muualla maailmassa kärsitään hiljaa. Niin minäkin kärsin hiljaa, minähän hymyilen ihmisille ja sanon "kaikki ok". Vaikka oikeasti vain odotan vapautumiseni hetkeä, eli kuolemaa.

    Minne sinä kehoitat minua menemään nauttimaan "luonnon rauhasta" kun asun tiiviisti asutussa lähiössä, eikä minulla ole autoa. Lähellä ei ole metsää eikä mitään missä saisi olla "luonnon rauhassa." Raahaudunko sairaan lapseni kanssa johonkin Express-bussiin joka vie itärajalle, ja olen sioellä hänen kanssaan taivasalla pari päivää "luonnon rauhassa?" Kun on niin köyhä ettei ole rahaa, autoa, puhumattakaan kesämökistä tai edes sukulaisista jolla olisi mökki, niin ei sitä pääse "pusikkoa tuijottamaan" minnekään.

    Minä muuten en ole tuo ap. kirjoittaja. Enkä kirjoita tänne yleensä, koska koen täysin turhaksi yrittää saada ketään ymmärtämään tilannettani. Terapeutit ja psykiatrit ymmärtävät, mutta auttaa he eivät pysty. Kirjoitin tänne siksi että tuo ap. kirjoittaja tietäisi että MINÄ YMMÄRRÄN häntä. Vaikka en voisi auttaa, niin ainakion hän tietää että on olemassa muitakin joiden elämä on täyttä paskaa päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen ja VUOSIKYMMENESTÄ TOISEEN.

    Lisään vielä että yleensä ulkomailla, jopa Ruotsissa, saati Aasiassa tms on tiiviimmät sukulaisuussuhteet. Täällä Suomessa ei ole sellaista sidettä sukulaisten välillä kuin muualla maailmassa missä serkutkin ovat hyvin läheisiä ja kaikki auttavat toisiaan. Täällä vanhukset kuolevat yksin vanhainkodeissa, nuoret potkaistaanpois kotoa "elättämään itsensä" heti 18 vanhana, ja todella yksinäisiä on kauhean paljon.

    Jossain Aasiassa, Afrikassa ja Kuubassa suku ja naapurit pitävät yhtä, ja ongelmat kestää paremmin kuin täysin yksin. Yhteisöllisyys on henkistä pääomaa.

    Minulla menee viikkoja että en puhu kenenkään muun kanssa kuin kaupan kassan. Käyn keskimäärin kerran vuodessa jonkun tuttavan kanssa kävelyllä tai kahvilassa. En ole vuoteen käynyt kenenkään luona kylässä jos mukaan ei lasketa paria sukulaisvierailua. Kukaan ei halua olla tekemisisää ihmisen kanssa jolla on kaikki mahdollinen päin peetä. Ns. ystävät katosivat heti kun oli isoja vaikeuksia. Netistä olen yrittänyt etsiä ystäviä mutta valitettavasti kohdannut vain hyväksikäyttäjiä ja niin vaikeasti psyykensairaita etteivät he kykene luomaaan normaaleja ysträvyyssuhteita. Olen kahden sairaan lapseni kanssa päivästä toiseen lopun ikääni.

    sairaan masentunut, jos et näe ketään! Mäkin olisin jo parissa päivässä ihan pohjalla jos en kellekään juttelisi. Eroperhe-palstalla ovat monet saaneet samassa elämäntilanteessa olevilta tukea ja apua ja ystäviä, niinpä se ystävyys onkin a ja o jos ei ole sukulaisia. Enkä tosiaan sano, että sun pitäisi mennä johonkin puskaan, vaan annoin esimerkin, että vaikka kaikki olisi päin helvettiä, on pieniä asioita joista iloita... Tiedän kyllä mitä masentuneen päässä liikkuu, mulla on tosi rankan taustan omaavia ystäviä (alkkis, huostaanotettuja lapsia) ja kyllä he ovat saaneet asiansa jotakuinkin kuntoon, rankan terapian käytyään. Noh, mutta hyvä kun kirjotat edes tänne, ei tässä maailmassa kenenkään tarvitse yksin olla, oikeeeesti!

    Äänestä

  • ihme että olet kirjoitti:

    olen aika normaalijärkinen ihminen, hiukan idealisti vain :-) ja mielelläni juttelen lisää jos siitä olis jotain apua, tai vaikka jos asut jossain pääkaupunkiseudun lähellä auttelen mielellään

    [email protected]

    Äänestä

  • yksityisviestiä kirjoitti:

    olen aika normaalijärkinen ihminen, hiukan idealisti vain :-) ja mielelläni juttelen lisää jos siitä olis jotain apua, tai vaikka jos asut jossain pääkaupunkiseudun lähellä auttelen mielellään

    [email protected]

    taitaakin olla pienellä alkukirjaimella [email protected]

    harvoin käytän tätä, mutta tosiaan, mielelläni juttelen enemmän sun kanssa.

    Äänestä

Lapsuuden perheeni perhetuttava, kahden lapsen yh-äiti teki itsemurhan 80-luvulla. Tapaus järkytti minua joka silloin olin n. 10 v. pahasti enkä tänä päivänäkään voi ymmärtää miten tämä tuttava pystyi tappamaan itsensä ja jättämään lapsensa, 14- ja 5-vuotiaat tyttönsä. Tytöillä oli eri isät, pienempi joutui kauas kotoa isän siskon perheeseen, koska isä ei lasta kyennyt hoitamaan (tai pääsi, en tiedä kumpi oli lapsen kokemus kun ensin äiti kuoli ja sitten joutui eroon isosiskostaan aika lailla vieraille ihmisille asumaan) ja vanhempi tyttö joutui lastenkotiin koska hänen isänsä oli myös poistunut kuvioista jo tytön synnyttyä. Näimme tätä vanhempaa tyttöä pari kertaa heidän äitinsä teon jälkeen, ja voin sanoa, että tyttö oli aivan eri ihminen kuin ennen; vakava, hiljainen sulkeutunut ja surullinen tavalla joka tekee muut ihmiset voimattomiksi, ei osaa auttaa kun toinen on jäänyt yksin maailmaan eikä pysty kenenkään kanssa tunteistaan puhumaan. Tyttö oli siis murrosiässä ja jäi ilman äitiä, siskoa ja ketään. En tiedä miten hänen elämänsä on sujunut koska hän ei jaksanut pitää yhteyttä ja itse olin niin nuori etten edes tiennyt miten pitäisi suhtautua asiaan. Pinemmästä tytöstä emme sen koommin kuulleet mitään.

En osaa muuta sanoa kuin että mieti vielä uudelleen ja uudelleenkin koska et itsemurhallasi päättäisi vain omaa elämääsi vaan tuhoasit lapsesi elämästä ison osan. Lapsi tulee kärsimään vaikka olisi kuinka hyvässä sijais-kodissa, sillä äidin itsemurha on lapselle myöhemminkään niin vaikea asia käsittää ja kantaa sitä murhetta pienillä harteillaan koko loppu elämäänsä. Ja lapsi tulee tietämään mitä tapahtui ennemmin tai myöhemmin, kuolin syytä ei voi salata häneltä loputtomasti, ja kun hän aikuisena viimeistään saisi tietää asiasta, olisi tuska kuitenkin valtava ja kysymykset äidille jolle niitä ei voisi enää esittää.

Olen itsekin pienen lapsen yh ja vaikka elämä usein on rankkaa en voisi ikinä kuvitella jättäväni tietoisesti lastani tähän pahaan maailmaan yksin selvitymään.

Toivon että jostain löytäisit voimaa jatkaa elämää koska vaikka se nyt tuntuukin ylivoimaisen vaikealta et todella voi tietää helpottaisiko tuska edes sen verran jonain päivänä että voisit tuntea elämän iloa edes hieman. Ja ennen kaikkea, lapsesi on äärettömän arvokas, joka ansaitsee äidin rakkauden varsinkin kun isänsä ei ole kykenevä lapsestaaan huolehtimaan ja rakastamaan. Lapsellasikin on vain yksi elämä ja yksi äiti, älä tuhoa pienen ihmisen elämän alkua. Pyydän anteeksi jos koet tämän jotenkin tuomitsevana, sitä en tarkoita vaan haluan vain sanoa että lapsen kannalta itsemurhasi olisi tuhoavaa ja lapsen elämää jokainen äiti vaikka kuinka masentunut olisi, haluaa suojella.

Äänestä
  • "Tytöillä oli eri isät,"

    Juu, tuo kertoo kaiken.

    Äänestä

  • tarina kirjoitti:

    "Tytöillä oli eri isät,"

    Juu, tuo kertoo kaiken.

    Se kertoo juuri sen kuinka rakkautta etsivä nainen uskaltaa luottaa mieheen ja siihen että olsi oikeutettu onneen(uuteen alkuun) kuten muutkin ihmiset. Valitettavati nainen joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään kusipäämiehiin, ja saa lopulta aina syyt omille niskoilleen. Miksi (nämä)miehet eivät katso peiliin?

    Kun sitten yhteiskunta, yleinen mielipide ja käytäntö opettavat että koska päädyit rakkautta ja parisuhdetta etsiessäsi epäkelvon miehen syliin olet yhteiskunnan hylkiö eikä sinulla ole enää mitään muuta virkaa tällä planeetalla kuin olla mahdollisimman hiljaa, näkymätön, huomaamaton ja hoitaa lapsesi kunnialliseksi kansalaiseksi ja kuolla pois. Samalla kuunnellen ihmisten halveksuvia mielipiteitä, olla silmätikkuna, yhteiskunnan loisena ja mätäpaiseena jolla ei ole enää oikeutta saada rakkautta, onnea, uutta mahdollisuutta koska oli niin tyhmä että teki lapsen/lapsia väärän miehen kanssa. Peli on pelattu. Nainen on tuomittu elämään yksin, köyhyydessä ja kurjuudessa, ilman ystäviä(koska keskivertoperheelliset eivät halua kaveerata näiden yh- luusereiden kanssa) kuin spitaalinen.

    Kyllä siinä joutaakin jo kuolla pois. Eikö niin?

    Äänestä

Siis kyllä henkivakuutus makssaa jos teet itsarin.

Ainut ehto on ettet tee sitä itsaria ennen kuin on kulunut puoli vuotta vakuutuksen otosta.
Ainakin näin likee minun henkivakuutus ehdoissa (Pohjola).

Äänestä
  • ja muuten.... jos epäilyttää että makssako vakuutus, niin ainahan voi vaikka kompastua vaikka junan alle tai ajaa auton puuhun.

    Äänestä

  • itsarinkin kirjoitti:

    ja muuten.... jos epäilyttää että makssako vakuutus, niin ainahan voi vaikka kompastua vaikka junan alle tai ajaa auton puuhun.

    Suurin osa vakuutuksista ei korvaa itsemurhatapauksissa mitään.

    Jos henkilö on ollut masentunut ja kompastuu junan alle, vakuutusyhtiö ei ihan helpolla korvauksia jakele.

    Äänestä

  • ,mm, kirjoitti:

    Suurin osa vakuutuksista ei korvaa itsemurhatapauksissa mitään.

    Jos henkilö on ollut masentunut ja kompastuu junan alle, vakuutusyhtiö ei ihan helpolla korvauksia jakele.

    Olisko mitenkään madollista että ihmiset ottaisitte vähän asioista selvää ennenkuin alatte toitottamaan ehdottomia totuuksia. Näitä vakuutus-korvaa-ei--korvaa spekulaatioita on ihan turha täällä pöritellä koska

    a) vakuutuksia on ihan vaan muutama eri tyyppinen

    b) eri vakuutusyhtiöiden eri vakuutusten ehdot poikkeavat toisistaan

    c) tapaukset (kuoleman) poikkeavat aina toisistaan.

    d) emmehän halua jakaa täällä tämän tyyppistä tietoa itsemurhaa hautoville, sitä voi hakea vakuutusyhtöstä josta saatetaan ohjata hoitoon tms.

    e) on turha riidellä aiheesta josta ei ole minkäänlaista ensikäden tietoa (teksteistä päätellen suurin osa kirjoittajista)

    Hyvää kesää.

    Äänestä

Vai että oikein, testamentilla lapsen siirrät jonkun hoitoon. Ja toki olet ottanut huomioon kaikki henkivakuutuksen ehdot, myös etuuden eväävät ? ? ? ?

Vaikka saisit jotenkin keploteltua lapsen haluamasi henkilön hoitoon ja huomaan, niin kyllä vakuutusyhtiö kaivaa esille itsemurha aikeesi ja . . . . . . lapsesi jää tyhjän päälle, mitä nyt puoliorovon eläkkeen saa.

Äänestä
  • Arvon herra Perseenreikä.
    Yllä kommentti tuohon vakuutusasiaan.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

Yksin huoltaja kirjoitti:

Hei.
Mistähän voisi ottaa selvää seuraavanlaisesta ilman hälyä ja hössötystä. Haluaisin tietää voinko luotettavalla tavalla siirtää lapseni huoltajuuden sukulaiselle, omaa poismenoani silmälläpitäen. Olen jo vuosi sitten ottanut itselleni tarpeeksi suuren henkivakuutuksen kattamaan lapseni kulut hänen aikuistumiseensa asti.

Riittääkö että teen testamentin, vai pitääkö kehdata ottaa asia puheeksi sen sukulaisen kanssa. Hän on jo luvannut huolehtivansa, "jos minulle sattuu jotain". Pitääkö vielä viranomaisten kanssa tehdä joku sopimus, tai olisiko paras jo yrittää saada "yhteishuoltajuus" etukäteen? Lapsen isästä ei ole huoltajaksi, hänet on oikeudessa todettu elatuskyvyttömäksi, eikä tapaa lastaan lainkaan, että siltä varalta asia on hoidossa.

Onko varotoimenpiteistä huolimatta riski että lapsi sijoitetaan lastenkotiin, kun olen kuollut? Vaikka siis hänellä on aikuisten tukiverkko ympärillään, ja jo huoltaja valittuna. Mistähän siis voisi varmistaa näitä?

(Ja älkää vaan sanoko että mee hoitoon, kun kaikki yritykset on ollu turhia ja lääkärit ja psykit vaan sanoo että "sulla on masennus ja koita levätä diipa daapa...")

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu