Jatkoa (taas)

Anes avasi asuntonsa oven, työnsi miehen sisään ja sulki oven tiukasti. Asunnossa oli pimeää, hyvä niin, ettei sotku näkynyt. Anes oli yrittänyt siivota, mutta paikka oli silti kuin kaatopaikka.
Anes osoitti sohvan tummaa hahmoa ja komensi miestä istumaan. Hän katseli kuinka mies kompuroi pimeässä.
-voisitko laittaa valot?
Anes ojensi kättään ja sytytti sohvapöydällä olevan, asunnon ainoan lampun. Lamppu ei valaissut juuri mitään, hohti vain himmeää valoaan. Sekin sai silti Anesin räpyttelemään silmiään ja hän mietti miksi ihmeessä oli edes hommannut kirotun kapineen.
Hän istui miehen viereen sohvalle ja tarkasteli tätä. Hiukset olivat värjätty punaiseksi ja nostettu piikeiksi geelillä. Hänen vaatteensa olivat kuten miesten yleensä, mukavan näköiset. Farkut ja valkoinen villapaita. Paidan kaulus oli avara, ja paljasti kaulan. Anes nuolaisi huuliaan.
Mies näytti aina vaivautuneelta. tai mies ja mies. Varmaan vasta reilu kaksikymppinen, nuorukainen sopisi paremmin. Mutta olihan Aneskin nuori. Tai oli ollut kuollessaan.
Ehkä hänen pitäisi käskeä mies matkoihinsa. Ja ottaa lääke. Tohtorin luona käynnistä oli jo kaksi päivää. Hän oli pitkittänyt lääkkeen ottoa, tiesi mitkä tuskat sen mukana tulivat. Ja nyt hän oli tuonut miehen asuntoonsa. Eivätkä he tulleet sinne kuin yhtä tarkoitusta varten.
Anes nojasi lähemmäs, painoi huulensa miehen poskea vasten. Mies, Samuel, henkäisi ja nojasi taaksepäin.
-Minä en edes tiedä nimeäsi.
-Onko sillä väliä?
Ei ollut. He suutelivat, Anes kietoi kätensä miehen olkapäille. Hänen huulensa hyväilivät huulia, poskea, hän kutitti kielellään miehen korvaa. Hän laskeutui alemmas, kohti kaulaa, tunsi veren sykkivän valtimossa, eikä voinut enää odottaa...
Kipu iski Samueliin ja hän kiljaisi, tuuppasi naisen pois päältään. Ellei Anes olisi ollut nälkäinen ja heikko, hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Nyt Anes kuitenkin vierähti sohvalta lattialle, vetäytyi sykkyrään ja alkoi nyyhkiä. Itkeä hän ei enää osannut, joten hän ulisi, piti samanlaista ääntä kuin pelokas koira.
Samuel pyyhkäisi kaulaansa, ja hänen sormensa punertuivat vereen. Haava ei kuitenkaan tuntunut pahalta. Hän kumartui katsomaan naista.
Nyt se on loppu. Anes ei pystynyt nousemaan, nälkä sai hänet sairaaksi, keikutti huonetta. Hän näki vain vaivoin miehen kumartuneen yllensä.
-Auta, auta minua.
Tapa, vie kipu pois. Päästä minun tästä helvetistä. Anesin teki mieli huutaa, muttei saanut enää ääntä kurkustaan. Mies voisi tappaa hänet. Tappaisikin. Tumma pimeys nieli hänet ja toi painajaiset.
Samuel henkäisi. Enää ei ollut mitään epäilystä siitä mikä naista vaivasi. Hän näki selvästi pidentyneet kulmahampaat, tummina hänen verestään.
Jos hän olisi ollut järkevä, viisas, hän olisi etsinyt terävän esineen ja tappanut naisen. Mutta jostain syystä Samuel ei halunnut.
Hän nousi, ja alkoi tutkimaan asuntoa. Asunnossa oli vain kaksi huonetta, olohuone ja pieni ovella eristetty makuuhuonen, johon mahtui vain sänky ja pieni yöpöytä. Keittiö oli olohuoneen nurkassa, pelkkä syvennys jossa oli hella, kaapit ja jääkaappi. Vessa oli onnettoman kokoinen, pelkkä pytty ja allas, mutta ei peiliä. Ei tietenkään, Samuel muistutti itseään. Vampyyreilla ei ole peilikuvaa.
Hän palasi naisen viereen. Tämä hengitti raskaasti ja näytti huonolta. Hetken epäröityään Samuel nosti hänet syliinsä ja raahasi makuuhuoneeseen, peitteli vuoteeseen ja varmisti että ikkunan verhot olivat kiinni.
Hän sulki oven ja telkesi sen kiinni. Hän otti naisen laukusta avaimet (eikä laukussa muuta ollutkaan) ja irtoitti toisen niistä, pisti omaan taskuunsa ja laittoi toisen avaimen takaisin. Sitten hän sammutti valon, lähti ja lukisti oven mennessään.