onko se lapsen oma valinta,onko aikuinen itse sitä halunnut vai kuinka?Entä mitäs kun se lapsi alkaa tehdä tuloksia?Pysyykö ne vanhemman jalat maassa vai aletaanko helposti suunnitella uraa NHL:ssä?Liian monesti olen itse seurannut sivussa miten 8-vuotiaan yleisurheilutuloksia kerrataan suureen ääneen.Kuskataan kisat ympäri maata.Tuonikäisellä luulisi olevan muut mielessä.Pistetään lapsi pelaamaan vanhempien joukkueeseen,kun se on niin taitava ja pitkästyisi oman ikäluokkansa parissa.Miksi lapsi ei saisi kokea onnistumista ikäistensä parissa?Onko ikinä kukaan tosissaan kysynyt lapselta johdattelematta..varsinkin kun on itse harrastanut aikanaan?Kyse ei ole ainoastaan urheilusta,vaikka omat kokemukseni pohjaavat siihen.Puuhatkaa itse lastenne kanssa!Älkää tyrkätkö heitä jo pienenä harrastamaan ja tekemään tuloksia!!!
miksi se harrastaa
7
641
Vastaukset
- Kahden pojan äiti
Täytyy myöntää että tätä on tullut mietittyä kerran jos toisenkin. Omat lapseni ovat vasta kuusi ja kolme, joten luulisi etteivät meidän perheessä vielä paljon lapset harrastaisi...
Todellisuudessa kuitenkin käymme usein koko perheellä lasten urheilukisoissa, joita tällä paikkakunnalla järjestetään läpi kesän lähes viikoittain. Pienempikin osallistuu (osallistui jo viime kesänä) juoksuihin, pituushyppyyn ja pallonheittoon - jos häntä huvittaa. Ikäväkseni joudun toteamaan että isomman olen joskus _pakottanut_ lähtemään kentälle, siinä neljä-viisivuotiaana(!!!). Asia on nimittäin niin, että tällä lapsella on tapana vastustaa kaikkea, mikä muuttaa hänen olotilaansa (esim. ei halua lähteä ulos leikkimään/ei tahdo tulla ulkoa sisälle), eikä hän useinkaan pienempänä muistanut, kuinka kivaa siellä kentällä kuitenkin aina on.
Niinpä olen muutamaan kertaan manaillut, miten idioottimaista on raahata vastaan hangoitteleva lapsi väkisin autoon ja yrittää selittää, kuinka mukavaa kisoissa taas tulee olemaan... Ja kentälle päästyä lapsen kasvot loistavat kun hän saa juosta/hypätä/heittää ja nähdä toisia lapsia, mitellä voimiaan niiden kanssa, välillä menestyäkin.
Esikoisellani on lahjoja urheiluun ja valtava tarve liikkua ja mennä. Olen vannonut, että lätkäkassia en rupea kantamaan enkä heräilemään viikonloppuisin kuudelta jäähallivuorojen takia, mutta muuten kannustan mielelläni lapsiani, jos he iän karttuessa alkavat tuntea jonkun urheilulajin omakseen. Siihen asti vien vaikka väkisin, että saavat elämyksiä, onnistumisen kokemuksia ja ylimääräiset höyryt pihalle...
On ihanaa kun lapsi tekee hyviä tuloksia, ja lapsen itsetunnollekin tekee hyvää kuulla, miten vanhemmat arvostavat hänen menestystään (kunhan se ei ole ainoa asia, mitä lapsessa arvostetaan)!
Itseäni ei ole pienenä tyrkätty tanssitunnille tai pianon eteen (eipä olisi ollut mahdollisuuttakaan), mitä toisinaan hiukan harmittelen. Isästäni ei aikanaan tullut urheilijaa sairastumisen vuoksi, minusta siksi koska kiinnostus ei riittänyt. Jotenkin tunnen olevani nyt jo edesmenneelle isälleni velkaa sen, etten minä ainakaan ole poikieni mahdollisuuksien tiellä.
Esikoiseni sai myös pitkän haaveilun jälkeen(alkoi nelivuotiaana) aloittaa viulunsoiton. Myös viulukerhoon lähteminen on joskus täyttä tuskaa, mutta soittaessaan lapseni nauttii. Niinpä jatkamme sitäkin harrastusta, koska tiedän lapseni iloitsevan oppiessaan uutta.
Sekä soittaminen että urheilu ovat meillä nimenomaan vanhempien ja lasten yhteistä puuhaa - mutta kyllä näitä asioita on hyvä toisinaan pysähtyä miettimään! - äityli
Esikoinen, tytär, oli ja on tavattoman energinen ja aktiivinen ja ihan aidosti viihtyi pienissä harrastuksissaan, joita oli kun hän oli n. 3-4 v. Urheilukisoja, seurakunnan päiväkerho. Muuta ei pienellä paikkakunalla ollut järjestää.
noin 4-vuotiaana jonkun yleisurheilu- tai hiihtokisan jälkeen lapsi kysyi: "äiti, voinko minä?"
Vastasin: "Et, tulit seitsemänneksi"
Palkintona oli hiuspinni ja jotain muuta pientä.
Lapsi oli onnellinen.
Jos olisin sanonut toisen totuuden: "ET, olit viimeinen" olisi ilo ja onnellisuus osallistumisesta ja palkinnosta himmentynyt.
Molemmat lapset ovat osallistuneet pineimuotoisiin yleisurheilukisoihin ja ihan vapaasta tahdostaan.
Aikuisena ja vanhempana minun yksi tehtävä on kannustaa ja opastaa ja neuvoa lapsi sellaiseen herrastukseen, mistä hän on kiinnostunut ja mihin hänellä on taipumuksia. Minä olen tätä mieltä; minusta se on välittämistä; että on kiinnostunut lapsestaan.
Olisin itse halunnut lapsena kuulua hiihtoseuraan, tykkäsin hiihtää, mutten tiennyt miten niihin liitytään. Äidin kommentti oli että no mene! Tai: no, ne on niille parempien lapsille..
Päätin, että minun lapseni saavat harrastaa. He saavat kirjoja, he saavat piirustuspaperia - heidän ei tarvitse kytätä postiluukun alla ja toivoa mainoslehtisiä, joissa takapuoli olisi tyhjä, saadakseen piirutuspaperia. He pääsevät taidekerhoon, jos kiinnostaa.
Esikoisen vein 7-v. partioon ja siitä tuli hänelle henki ja elämä. Myöhemmin liittyi VPK:n. On saanut kavereita, onnistumisen iloa, oppinut paljon, saanut ja joutunut ottamaan vastuuta. Itsestä ja muista.
Ei ollenkaan huonoja asioita.
Nuoremmalle ei samanlaista "henki ja elämä" -harrastusta ole löytynyt. Monenlaista on kokeillut, mutta mikään ei oikein ole tuntunut omalta, on lopettanut parin-kolmen vuoden sisällä viimeistään. Minua se harmittaa.
Joukkupelejä, lätkää sählyä tms, tämä poika ei ole koskaan innostunut harrastamaan. Ne kait vaativat tietyn tyyppistä agressiivisuutta, jota hänellä ei ole. On enemmän yksilö-harrastaja.
Musikaalinen olisi, mutta senkin jätti... harmitti todellakin!
Tällä hetkellä tämä teini-ikäinen on melko yksinäinen.Kavereita on, mutta ei kovin paljoa. Liian monta yksinäistä iltaa istuu kotona. Edes leffaan ei löydy kaveria, puhumattakaan että olisi joku, jonka kanssa mennä lintsille..
Kyllä lapsen elämässä on oltava muutakin kuin vain koti ja koulu/päiväkoti. Ei lapsi itse osaa eikä uskalla hakeutua mieluisiin harrasteisiin, vanhempien tehtävä on ohjata ja opastaa, kannustaa ja tukea. Miten niin se olisi huonoa vanhemmuutta- että on kiinnostunut lapsestaan?
Väittämä että vanhemmat toteuttavat omia unelmiaan lastensa kautta voi pitää joidenkin kohdalla paikkansa, mutta ei kaikkien. Ei pidä yleistää.
Ja ikävää on, että isät pelaavat kentän reunalla, karjuvat pää punaisena poikiaan taklaamaan.. mutta kaikki ei näin, ei pitäisi yleistää.- miettikääpä
Ei ole helppoa olla vanhempi.Sanon sen siksi että nelilapsisessa perheessämme pelataan ja soitetaan,tanssitaan ja valmennetaan.Kentän laidalla kuulee välillä miten valmentaja karjuu lapselle,kun tämä ei mukamas yritä tarpeeksi.Jos harjoituksia on kolmesti viikossa n. kymmenenvuotiaalla plus pelit päälle,onko pakko koko ajan yrittää täysillä?Eikö lapsella ole oikeus vielä päättää miten tosissaan tekee?Pitääkö touhun olla niin kovaa jo lapsesta alkaen?
Olen joskus hätkähtänyt omaa käytöstäni kentän laidalla.Peli vie mukanaan ja kommentit saattaa olla syvältä..Uskon että voin vielä oppia hillitsemään itseni,joskus.Itse olen harrastanut yksilölajia sekä joukkueurheilua nuorena.Kilpailin myös paljon.Vanhempani eivät kuskanneet,kannustaneet eikä osallistuneet muutenkaan.Aikaa ei ole kuin 20 v taaksepäin.Syy lieneekin siinä.Nykyään vanhemmat osallistuvat niin paljon lastensa harrastuksiin että kokevat sen jo tavallaan myös omakseen.Yritetään kumminkin pitää jalat tukevasti maassa.Lahjakkaita tenavia on suomenmaa pullollaan ,mutta harvasta tulee ammattilaista koskaan.Lapsuuskin on niin pieni aika hukattavaksi.Väsymys saattaa puhjeta vasta vuosien kuluttua uurastamisen seurauksena. - kaikki pelaa?
miettikääpä kirjoitti:
Ei ole helppoa olla vanhempi.Sanon sen siksi että nelilapsisessa perheessämme pelataan ja soitetaan,tanssitaan ja valmennetaan.Kentän laidalla kuulee välillä miten valmentaja karjuu lapselle,kun tämä ei mukamas yritä tarpeeksi.Jos harjoituksia on kolmesti viikossa n. kymmenenvuotiaalla plus pelit päälle,onko pakko koko ajan yrittää täysillä?Eikö lapsella ole oikeus vielä päättää miten tosissaan tekee?Pitääkö touhun olla niin kovaa jo lapsesta alkaen?
Olen joskus hätkähtänyt omaa käytöstäni kentän laidalla.Peli vie mukanaan ja kommentit saattaa olla syvältä..Uskon että voin vielä oppia hillitsemään itseni,joskus.Itse olen harrastanut yksilölajia sekä joukkueurheilua nuorena.Kilpailin myös paljon.Vanhempani eivät kuskanneet,kannustaneet eikä osallistuneet muutenkaan.Aikaa ei ole kuin 20 v taaksepäin.Syy lieneekin siinä.Nykyään vanhemmat osallistuvat niin paljon lastensa harrastuksiin että kokevat sen jo tavallaan myös omakseen.Yritetään kumminkin pitää jalat tukevasti maassa.Lahjakkaita tenavia on suomenmaa pullollaan ,mutta harvasta tulee ammattilaista koskaan.Lapsuuskin on niin pieni aika hukattavaksi.Väsymys saattaa puhjeta vasta vuosien kuluttua uurastamisen seurauksena.Oma yhdeksänvuotiaani halusi aikanaan jääkiekkoon ja jalkapalloon, mutta koska poika on myös kotona viihtyvää tyyppiä ja leikkiminen kaverien kanssa on ollut hyvin tärkeää hänelle, emme olleet kovin innostuneita asiasta. Lähipiirissä on pari esimerkkiä siitä, miten vapaata aikaa ei sitten enää juuri ole. Jos ei treeneihin ole valmis menemään monta kertaa viikossa ja pelit päälle, koko harrastamisen saa unohtaa. Saati sitten, että koko perhe elää harrastuksen ehdoilla. Joukkuelajeissa tulee myös hyvin esille se, miten aikuisten kunnianhimo iskee. Vaikka kuinka vakuutetaan, että kaikki pelaavat ja lasten ehdoilla mennään, niin totuus on kuitenkin se, että parhaat pelaavat, rupusakki istuu vaihtopenkillä.
Nyt poika aloitti kamppailulajin, josta on haaveillut eskari-ikäisestä ja on todella innostunut, vaikka laji on aika rankka. Toivon todella, että hän jaksaa lajin parissa. - äityli
kaikki pelaa? kirjoitti:
Oma yhdeksänvuotiaani halusi aikanaan jääkiekkoon ja jalkapalloon, mutta koska poika on myös kotona viihtyvää tyyppiä ja leikkiminen kaverien kanssa on ollut hyvin tärkeää hänelle, emme olleet kovin innostuneita asiasta. Lähipiirissä on pari esimerkkiä siitä, miten vapaata aikaa ei sitten enää juuri ole. Jos ei treeneihin ole valmis menemään monta kertaa viikossa ja pelit päälle, koko harrastamisen saa unohtaa. Saati sitten, että koko perhe elää harrastuksen ehdoilla. Joukkuelajeissa tulee myös hyvin esille se, miten aikuisten kunnianhimo iskee. Vaikka kuinka vakuutetaan, että kaikki pelaavat ja lasten ehdoilla mennään, niin totuus on kuitenkin se, että parhaat pelaavat, rupusakki istuu vaihtopenkillä.
Nyt poika aloitti kamppailulajin, josta on haaveillut eskari-ikäisestä ja on todella innostunut, vaikka laji on aika rankka. Toivon todella, että hän jaksaa lajin parissa.on ihan totta että välillä aikuiset innostuvat liikaa,mutta ongelmatapauksia näkee harvoin.Itse olen seurannut keskustelua monet kerrat ja olen kauhuissani.Omat kaksi poikaani pelaavat jääkiekkoa ja jalkapalloa.Olen mielelläni mukana kummankin harrastuksessa,koska minusta on samalla mukava tavata toisia vanhempia ja lapsia.Toinen,vanhempi poikani on peliainesta,hänestä voi tulla vielä vaikka mitä.Nuorempi pelaa mutta kavereiden takia ja hänestä tuskin tulee ammattilaista koskaan.Tietenkin vie paljon aikaa heidän kuskaamisensa ja kaikki muu oheistoiminta.talkoot,ymt.Mutta olenkin ottanut sen samalla omaksi harrastukseksi.Käyn tasaiseen katsomassa kummankin pelejä,ja kyllä me aikuisetkin saadaan innostua.Silloin kun kentän laidalla eletään pelissä mukana kannustaen,se on kivaa.En ole ikinä kuullut keneltäkään vanhemmalta haukkumissanaa,tai mitään negatiivista.Tottahan me aikuisetkin saadaan olla vähän lapsia,mitä pahaa siinä on,jos oma lapsi tekee maalin,silloin huudetaan ja hurrataan.
Välillä tulee vaan sellainen olo että pitäisi olla hissukseen ja vähätellä omaa innostumistaan.
Minä ainakin hurraan,kannustan,elän tilanteissa.Sillä tavalla näytän että me kaikki nautitaan siitä yhdessä mitä tehdään.Kannustetaan
sitten omia,vieraita,vastustajia,tai ketä tahansa.Se on tärkeää joukkuelajin hengen luomiseksi.Harvoista ammattilaisia tulee,mutta ei ne lapset sitä hetkeä ajattelekaan vielä.Jokainen tekee oman jaksamisensa ja innostuksensa mukaan.
- kolmen äiti
Mielestäni on tärkeää, että lapset saavat kehittää kaikkia puolia itsessään, että heillä olisi sitten äly- ja taitokapasiteettia pärjätä elämässä. Tuloksilla ei ole niin väliä, vain prosessilla. Itse opetan mielelläni lapsille matemaattista ajattelua, äidinkieltä, luonnontutkimusta, kotiseututuntemusta, historiaa ja jonkun verran musiikkia ja käsitöitä. Mutta itse en esim siedä liikuntaa, joten siinä tarvitsen apua. Aika ja energia ei myöskään riitä sihen että opettaisin lapsiani aamusta iltaan.
Esikoiseni (9v) on oppinut laulamista muskarissa ja kerhossa, kädentaitoja käsityökerhossa ja nikkarointikerhossa, sekä taidemaalauskurssilla, liikuntataitoja on opittu pienenä liikuntaleikkikoulussa, isompana luistelu, hiihto, uiminen, pallopelit ja yleisurheilutaidot on opittu eri seurojen harjoituksissa. Kotona on oppinut soittamaan nokkahuilua, laskemaan taitavasti päässään, kirjoittamaan tarinoita, leipomaan, laittamaan ruokaa, siivoamaan ja säveltämään.
Toinen (6v) on hakenut itselleen liikuntaharrastusta. On kokeiltu balettia, yleisurheilua, kansantansseja, uintia ja luistelua. Kaksi viimeksi mainittua näyttäisivät tällä hetkellä olevan IN. Kuvataidekerhossa on saanut kehitellä kädentaitojansa. Musiikkia on opiskeltu ensin muskarissa ja nyt viulutunneilla.
Kotona ollaan yritetty harjoitella lukemisen ja laskemisen taitoja, musiikin tuntemusta, rakentelua ja kotityötaitoja.
Kolmas (4v) kehittää itseään musiikkileikkikoulussa ja liikuntaleikkikoulussa, sekä kansantanssitunneilla ja luistelukoulussa. Kuvataidekerhossa on myös käynyt.
Kun olemme kaikki (koululaista lukuun ottamatta) kotona, meillä on aikaa tähän kaikkeen. Myös leikkimiseen on aikaa vallan riittävästi. Ns. sosiaaliset taidot jätän suosiolla koulun hommaksi, minulla itsellänikään ei sellaisia taitoja ole, enkä osaa pitää niitä kovin tärkeinä.- julmaa..
ei pienelle saa noin paljoa tavaraa työntää...kannattaisi kyllä aloittaa niistä sosiaalisista taidoista,jopa sinun itsesikin.Ilman niitä ei pärjää,vaikka olisi kädentaitoja tai vaikka mitä...Nelivuotias ei kyllä tarvitse kuin yhden harrastuksen,jos sitäkään.Eikö lapsi saa enää olla lapsi rauhassa,vaan pitää suorittaa,suorittaa...huh.Hiki tuli tuota lukiessa,vaikka meillä on neljä ja kaikki harrastavat.Yritäppä itse suoriutua tuosta määrästä ..et onnistu,jo sen takia ettet arvosta sosiaalisia taitoja.Ymmärrätkö edes mitä puhut...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Putin hoiti Suomen natoon ja myös Ruotsin
Iso kiitos Vladimir Putinille. Hänen ansiosta pääsemme nyt Natoon. Putin halusi Naton lähelle ja nyt sai. Voimme tästä kiittää vain Putinia.6507989Niinistö teki hetkessä Suomesta Venäjän ydinaseiden maalitaulun
Kaiken lisäksi mies vielä lällätteli Putinille eilisessä tiedotustilaisuudessa ja käski katsomaan itseään peiliin. Kyllä vähän asiallisempaa käytöstä4672273Voi Stefu ja sun kiivas luonteesi
Sielä lentelee ullakkohuoneiston ikkunasta daamin vaatteet ja matkalaukut pitkin pihaa. Toisaalta,en ihmettele yhtään että tämä suhde päättyi näin,kyl2332194- 1471764
Ohhoh! Martina Aitolehti ja seurapiirihurmuri-Jesper ekassa yhteiskuvassa - Sutinaa Mallorcalla!
Martina Aitolehti ja seurapiirijulkkis-Jesper nauttivat toisistaan varsin vauhdikkaissa merkeissä Mallorcalla. Aitolehti ei ole esitellyt rakastaan vi251254Veikkaus: Miten The Rasmus pärjää Euroviisuissa?
Euroviisuhuuma on ylimmillään, kun Suomi ja The Rasmus taistelee biisillään Jezebel. Bändi on tikissä, kunhan Lauri Ylösen ääni kantaa. Mitä veikka511239Stefanilta tuli taas karu totuus Sofiasta
Marokkolainen h*o*ra! Voi tsiisus kun mulla on hauskaa! Lumput lentää ikkunasta kun Stefu raivoaa h*uralleen🤣🤣🤣 Nyt ne popparit tulille, tästä tule1101158Ootko onnellinen kun ei tarvitse
nähdä tätä tyhmää naamaa enää koskaan? Multa se särkee sydämen, mutta minkäs teen. Vaikka olisi kuinka sinnikäs eikä hellittäisi, se ei aina auta.65845Steppuli veressä
Seiskan lööpissä Steppulilla naama ja nyrkit veressä. Ei tainnut ihan kamojen pihalle paiskominen riittää. Onkohan pistänyt kämpän tuusannuuskaks.59806Oletko nähnyt eroottiset kohuleffat? Fifty Shades Of Grey -trilogia tv:stä
Fifty Shades -trilogia starttaa, kun nuori opiskelijanainen Anastasia tapaa rikkaan liikemiehen. Seksisuhdehan siitä starttaa, höystettynä sadistisill7750