Koomikko

Kello oli 4.59. Lähtisimme kymmenen minuutin kuluttua leiristämme etenemään kohti laaksonpohjaa, tavoitteenamme ehtiä illaksi ainakin kolmenkymmenen kilometrin päähän tehden suuren kaarroksen minulle täysin tuntemattomalla maalla. En tunne näitä vuoria ja laaksoja omakseni. Minulla ei ole tänne mitään siteitä, enkä katso niitä kovin helpolla edes syntyvänkään.

Pieni ryhmämme pakkaa reppujaan puiden varjoissa. Ilma ei ole kolea, mutta silti aamun kylmyys on jotain läpitukevaa ja kuuraista. Istun kartta polvieni päällä ja katson joukkiota: nuoria miehiä, lapsennaamoja, partaisia kokeneempia. Minä en tunne heistä ketään. Kukaan heistä ei tunne minua. Monet heistä olivat joko ulkomaalaisia tai sitten täkäläisiä...en tiedä. Kaikenlainen kielimuuri esti syvemmät tutustumiset
- ammatillinen hyve.

Istuttuamme kaksi päivää kuorma-auton lavoilla matkaten kohti etelää, kuseksittuamme tamän tästä perälaudan ylitse ja paskottuamme milloin siihen sauma repesi, saavutimme jonkinlaisen yhteishengen ryhmäämme - pakottava, yhdistävä tekijä.
Miehet eivät kuitenkaan puhelleet paljon silloin, eivät nytkään. Katkonaiset kiroukset ja lausahdukset pätkivät matkamme osiin, jakoivat nytkin ajan kappaleiksi ja saatteli meidät kohtalomme käsiin...kuka siihenkin nyt sitten uskoi.
Minä kaipasin jonkinlaista varoventtiiliä, miestä jonka kautta kaikki purkautuu ulos, eräänlaista pelleä tai maskottia joka ylittäisi kaikki näkyvät ja näkymättömät rajat, hänen kauttaan jokainen voisi saada ulos oman ahdistuksensa ja pelkonsa helposti...nauramalla.
Purnaajaa ja kapinoitsijaa - lasta, sellaista minä kaipaisin.

Olin jotenkin huomaavinani miten eräs laitapuolen slaavi, kaitakasvoinen poikanen, kiukkuinen ja hieman tyhmä, alkoi saada osakseen toisten hyväntuulisia naljailuja ja kaikenlaisia heittoja, siitä mitenkään horjumatta, ottaen naurulla kaiken vastaan.

Siinä on potentiaalia.

Heppu kuitenkin istuksi pitkiä aikoja hiljaa, kaiveli nenäänsä silloin kun ei kaivellut takapuoltaan ja tökki pomppivassa autossa puukolla lattialankkuja aivan toisissa maailmoissa. Tällainen taasen herätti minussa vain huolta.
Minulle kerrottiin että he olivat kaikki kelpo joukkoa, tekivät mitä käskettiin ja olivat miten sanottiin.

Niin.

Äänettöminä liikkeet alkoivat hidastua, kaikki alkoi olla valmista. Katseet kääntyivät pikku hiljaa minuun ja tupakat sammuivat yksi toisensa jälkeen.

Syvänsinisellä taivaalla ei ollut mitään.

Olimme jo kymmenen kilometrin päässä puolen tunnin kukuttua. Etenimme lujaa vauhtia helpohkossa, luonnontilaisessa metsässä ilman suurempia vaikeuksia. Minusta tuntui että laaksojen happi oli vahvempaa kuin vodka, se meni keuhkoihin kuin happo ja sai lihakseni ylivirittyneeseen tilaan. Aloin taas nähdä ja kuulla aivan toisella tavalla. Askeleeni oli kevyt enkä tuntenut hengästyväni ollenkaan.

Edessämme oli joki. Juokseva pirulainen ajallaan. Mutta jalkani seisoivat väärässä joenmutkassa.
Ylitse. Yksi mies ylävirtaan, toinen alas, etsimään matalampaa ylityskohtaa, muut alkoivat vetää esiin köysiä.
Menimme ylitse jokseenkin siitä mistä olimme rantaan saapuneetkin.
Virta oli jääkylmää, mutta menin kainaloitani myöten siihen kuin aamukylpyyn. Köysi tempoi minua jokaisella virran imaisulla, virta lepatti jaloissani, mutta selätin sen kuitenkin suuremmitta vaikeuksitta. Köysi kiinni vastarannan puuhun ja istuin tupakalle katselemaan miten joukkio tuli ylitse yksi toisensa jälkeen, Paitsi kolmanneksi viimeinen, hän astui kai liukkaan kiven tai pohjassa makaavan puun päälle ja katosi aaltojen alle...noin vain.
Sekunnin hiljaisuuden jälkeen tajusin että siinä oli ryhmämme kasteen saanut pelle, slaavi.
Mies pullahti esiin aalloista kiroillen ja yskien, tajuten itsekin että näin oli käynyt. Se oli niin, ei muuksi enää muuttuisi. Minä olin jotenkin helpottunut. Nauroin ääneen.

Juoksimme alta kolme tuntia pikamarssia saadaksemme vaatteemme edes hieman kuivemmiksi, itsemme lämpimiksi. Seurueeseen oli ilmaantunut pilkallisia huudahduksia - vittuilua, mikä kaikki tuntui minusta nyt hyvältä. Minun oli jo lopulta ryhdyttävä rajoittamaan mellastusta, sillä en kyennyt koventamaan vauhtia tukkiakseni kaikki toisilleen räkättäviä turpia. Miehet hiljenivät, mutta pilkallista pilkettä heidän silmistään ei enää saanut pois.

Olimme jo kaukana. Asumuksia ja kyliä vältellen, etenimme yhä hiljempaa pusikkoisessa ja ohdakkeisessa lehtimetsässä. Ylitimme karttaan merkitsemättömiä teitä ja linjoja jotka aina saavat minut epäluuloiseksi ja varovaiseksi. En pidä suunnistusvirheistä.
Ympärilläni oli harvakseltaan maamerkkejä, enkä voinut valita reittiä jonka ympärillä niitä olisi ollut viljalti. Kompassisuunnalla etenimme kohti pilvistä länttä.

Aukio

Takanani oleva mies huomasi sen ensimmäiseksi. Tulet. Haistoin savun hajun ja näin pöllähdyksen sinistä vihreiden lehtien lävitse. Kuulin kilahduksen - pakki ja lusikka. En kuitenkaan nähnyt minkäänlaista liikettä, joten vetäydyimme taakse päin ja ohitimme aukion metsäisen harjanteen suojista josta näki vaivattomasti mitä aukiolla oli.
Metsänrajassa seisoi kolme panssarivaunua naamioverkkojen alla, maastoautojen välissä oli nuotio jonka ympärillä sekalainen joukkio söi lounastaan.
Ei radioviestejä. MInulla oli käskyni. Vielä hetken ihmettelin heidän typeryyttään, vilkaisin läpi jokaisen varjon metsänreunasta...sitten lähdimme. Syökööt aamiaisensa.

Käännyimme enemmän etelään. Kulkukelvottomasta maastosta johtuen jouduimme kuin pakosta eteen ilmestyneelle, suuntaamme kulkevalle polulle. Minä en pidä poluista. Menin itse pitkällä edellä ja määräsin suuret välit jaettuani ensin joukkion kahtia.

Polku kiemurteli metsässä nauhana jolla on monta säiettä riippuen kulkijasta, kuka kiertää kiven oikealta, kuka vasemmalta, hyppää kiven yli, astuu sille. Vilkaisin kelloani: tasan puolipäivä.

Samassa metsä välähti valkoisena edessäni, ja tajusin että ensimmäinen menetys oli fakta.

Hypin polunviertä tulosuuntaan ja näin sadan metrin jälkeen tyrmistyneen ja paikoillen jähmetyneen joukkion. Lamaantuneena he tuijottivat eteensä kun EA paikkasi jonkun kasvoja.
Rähähdin kasan käskyjä tulkille joka käänsi mieliharmini monelle eri kielelle. Miehet havahtuivat ja siirtyivät varovasti pois polulta metsän suojiin. Minä vilkaisin haavoittunutta miestä, hän näki ja käveli - hyvä!

Puun viereen käpertyneelle ruumiille en voinut mitään, miina oli silpnut hänen jalkansa ja kasvonsa. Revimme savuavan koomikon syvemmälle metsään, pois silmistä.

En pidä koomikoista.