Joku ohikulkija
Meitä armeijasta jo vapautuneitakin pyydetään tarkkailemaan ympäristöä. Liikkeellä on jotain kummajaisia, uuden lahkon kehittäjiä. Jotenkin minusta tuntuu, että asia liittyy joku aika sitten päättyneeseen komennukseeni Välimeren itärannikolle, Palestiinaan. Olen kyllästymiseeni asti miettinyt erästä tapahtumaa ja toivon että en nyt kyllästytä sinua - että jaksat tarinan loppuun asti. Tässä tapahtumat, niin kuin ne, toki hataran muistini mukaan menivät.
Se oli kuumaa ja kuivaa aikaa. Pölyistä keskikesää komennuspaikkakunnallamme. Kuljeskelin kaverini kanssa rauhanvalvontatehtävissä kuten olimme kuljeskelleet jo lukemattomia päiviä. Olimme kiinnittäneet huomiota reitillämme touhuilevaan mieheen. Muutaman kerran jouduimme puuttumaan hänen mellastamiseensa ja sitomaan hänet vahvoilla remmeillä. Hän oli väkivahva, kookkaampi kuin kukaan ryhmästäni. Neljä miestämme tarvittiin nujertamaan hänet kun hän alkoi suu vaahdossa riehua. Ei tuo mieleltään sairas ollut vielä ketään vahingoittanut, mutta raivo oli niin hurjaa, että oli turvallisinta hillitä hänet. Tosin olimme varsin voimattomia - raivopää riuhtoi aina itsensä vapaaksi siteistään ja kahleistaan. No, siinä vaiheessa hulluuden energia oli jo purkautunut ja jättiläinen oli taas rauhallinen jonkun aikaa.
Kerran, saavuttuamme jälleen alueelle, kuului jo kauas karmaisevaa kiljunaa. Kuin satojen pelästyneiden samanaikaista kauhunhuutoa, vai miten sen kuvaisi. Sellaista melua en ollut koskaan ennen enkä jälkeenkään kuullut. Emme voineet käsittää, mitä se oli. Tehtävämme edellytti että selvitimme asian, ja olisihan uteliaisuuskin sen tehnyt. Kammottava meteli vain yltyi kun saavuimme kukkulan harjalle ja näimme merkillisen tilanteen: valtava määrä sikoja riehui niityllä sekapäisinä. Ne juoksivat edestakaisin, purivat toisiaan verille, hyppivät, pyörivät ja kierivät, karjuivat ja kiljuivat pölypilvessä joka nousi kaaoksesta ja peitti alueen. Sikoja oli satoja. Mahdoton oli laskea tarkemmin vellovan lauman yksilöiden määrää, mutta hirveän paljon niitä oli. Sikopaimenet tai kukaan ihminen ei voinut hallita seonnutta laumaa, ei mitenkään puuttua tilanteeseen.
Äkkiä muutama johtajan luonteinen kookas karju suuntasi pois alueelta - suoraan korkean kallion reunaa kohti. Muut seurasivat leveällä rintamalla, jonossa. Pysähtymättä - alas kallion kielekkeeltä alla lainehtivaan syvään järveen. Pudotus ja kallion reunan iskut teloivat eläimiä pahasti, mutta viimeistään kuolema hukkumalla oli niiden kohtalo.
Paimenet olivat kauhuissaan hirveän näyn edessä mutta myös koska pelkäsivät, miten isännät heitä rankaisisivat. Sain joidenkin paimenten lähes tolkuttomasta puheesta sen verran selvää, että joku ohikulkija oli parantanut sen miehen jonka olimme muutaman kerran sitoneet raivokohtauksen takia. Miehessä väitettiin olleen pahoja henkiä. Ohikulkija päätti parantaa hänet - poisti riivaajat siirtämällä ne sikoihin. Henget julmistuivat ja riehaantuivat näkemällämme seurauksella. Sikoja kerrottiin olleen ja oli nyt siis menetetty kaksituhatta.
Kaikki tämä tuntui uskomattomalta, vaikka olin nähnyt hullun miehen kohtaukset, sikojen sekoamisen ja näin vielä myöhemmin tuon sairaan miehen nyt parantuneena, aivan rauhallisena ja viisaana.
Parin päivän kuluttua olin vahtivuorossa kylässä, jota ryhmämme myös valvoi. Vahtipaikkani ohitse kulki seurue jonka kärjessä käveli kauempaa katsottuna varsin tavallisen, paikallisen näköinen mies. Muut astelivat lähituntumassa, mutta kuitenkin hieman jäljessä, kuin johtajaa seuraten. En olisi kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota, ellei hän olisi pysähtynyt kohdallani. Hän katsoi, vai sanoisinko tunkeutui silmiini kummallisen värisillä, kuin hehkuvilla, vihertävillä silmillään.
- Aikanaan, hän sanoi hätkähdyttävän varmalla, itsetietoisella äänellä.
- Anteeksi..? Mitä sanoit, kysyin täydellisesti yllätettynä.
- Aikanaan ymmärrät, hänen jykevä äänensä sanoi kuin maailman varmimman ja selvimmän asian.
Sitten hän käänsi katseensa rauhallisesti tiensä suuntaan ja seurue jatkoi matkaansa. Jotkut häntä seuraavista hymyilivät minulle kuin olisin juuri saanut arvoituksen, jonka ratkaisun he jo tiesivät.
Jäin paikalleni hämmentyneenä katsomaan kun joukko häipyi näkyvistä. Jonkun ajan kuluttua eräs joukkueeni jäsen sattui kohdalleni:
- Näitkö sitä porukkaa, jota johti se mies, joka villiinnytti ne siat? hän kysyi.
- Mitä? ihmettelin, - joku ryhmä tästä kyllä meni, mutta en tiedä siitä...
- Kyllä, se oli sama mies. Kummalliset vihreät silmät ja kummalliset puheet. Häntä vastaan on hankkeita. On muitakin syitä kuin niiden sikojen tuhoaminen, kaikenlaista... Voi olla, että hänet pidätetään pian.
Muutaman päivän kuluttua oli komennukseni päättymässä. Merkillinen komennus merkillisessä paikassa ja ajassa. Olin huojentunut kun pääsin vihdoin matkustamaan kotimaahani, perheeni luo. Suloiset lapseni ja kaunis vaimoni odottivat pihallamme, kun mieltä kiihottavan paluumatkan jälkeen saavuin kotiin. Kiihotusta antoi lasteni näkeminen mutta ennen kaikkea vaimoni ihanan naisellisen olemuksen täydellinen omistaminen monen miehisen kaipauksen täyttämän kuukauden jälkeen.
Tasaannuttuani taas kotioloihin kerroin tarinoita matkaltani aina kun joku ehti ja kiinnostui kuuntelemaan. Kahdentuhannen sian tarina aiheutti kuitenkin useimmiten niin epäuskoisia katseita, että aloin harkita tarkkaan, kenelle sen kerroin.
Yli puolen vuoden kuluttua sain tietää sieltä palaavilta sotilailta, että mies jonka väitettiin aiheuttaneen sen sikojen villiintymisen, oli tuomittu ja teloitettu. Hänen tuomionsa syytä en oikein saanut koskaan selville - asiasta oli niin monia kummallisia versioita.
Nyt olen siis vapautettu armeijasta keisarimme Augustuksen antaman lain nojalla. Koska on pyydetty, olen seuraillut kaupunginosassani, jos niitä lahkolaisia ilmaantuisi. Istuskelen Colosseumin lähistöllä, tavernan terassilla punaviinilasi seuranani, tarkkaillen Rooman vilkasta katuelämää. Yllättäen joku minulle tuntematon mies istuu pöytääni. Tumma tukka, kyömy nenänvarsi, jotenkin juutalaisen oloinen, tunnistanhan heidät helposti komennukseni takia.
- Aikanaan, hän sanoo.
- Mitä..? Nyt en ymmärrä, vastaan kummissani.
- Aikanaan ymmärrät.
Äkkiä muistan. Kuin hiukseni nousisivat pystyyn - samat sanat kuin silloin.
- Olin silloin siinä ryhmässä kun johtajamme puhutteli sinua. Hänet teloitettiin. Nyt hänen seuraajiaan vainotaan vääräuskoisina lahkolaisina. Auta meitä, olethan nähnyt, että se oli totta.
Olin nähnyt. Ja tämä viimeisin - että tuo mies osasi tulla luokseni... Hetken pohdittuani sanon:
- Autan. Jos suinkin voin. Mitä minun siis pitää tehdä.
Mark: 5.
Meitä armeijasta jo vapautuneitakin pyydetään tarkkailemaan ympäristöä. Liikkeellä on jotain kummajaisia, uuden lahkon kehittäjiä. Jotenkin minusta tuntuu, että asia liittyy joku aika sitten päättyneeseen komennukseeni Välimeren itärannikolle, Palestiinaan. Olen kyllästymiseeni asti miettinyt erästä tapahtumaa ja toivon että en nyt kyllästytä sinua - että jaksat tarinan loppuun asti. Tässä tapahtumat, niin kuin ne, toki hataran muistini mukaan menivät.
Se oli kuumaa ja kuivaa aikaa. Pölyistä keskikesää komennuspaikkakunnallamme. Kuljeskelin kaverini kanssa rauhanvalvontatehtävissä kuten olimme kuljeskelleet jo lukemattomia päiviä. Olimme kiinnittäneet huomiota reitillämme touhuilevaan mieheen. Muutaman kerran jouduimme puuttumaan hänen mellastamiseensa ja sitomaan hänet vahvoilla remmeillä. Hän oli väkivahva, kookkaampi kuin kukaan ryhmästäni. Neljä miestämme tarvittiin nujertamaan hänet kun hän alkoi suu vaahdossa riehua. Ei tuo mieleltään sairas ollut vielä ketään vahingoittanut, mutta raivo oli niin hurjaa, että oli turvallisinta hillitä hänet. Tosin olimme varsin voimattomia - raivopää riuhtoi aina itsensä vapaaksi siteistään ja kahleistaan. No, siinä vaiheessa hulluuden energia oli jo purkautunut ja jättiläinen oli taas rauhallinen jonkun aikaa.
Kerran, saavuttuamme jälleen alueelle, kuului jo kauas karmaisevaa kiljunaa. Kuin satojen pelästyneiden samanaikaista kauhunhuutoa, vai miten sen kuvaisi. Sellaista melua en ollut koskaan ennen enkä jälkeenkään kuullut. Emme voineet käsittää, mitä se oli. Tehtävämme edellytti että selvitimme asian, ja olisihan uteliaisuuskin sen tehnyt. Kammottava meteli vain yltyi kun saavuimme kukkulan harjalle ja näimme merkillisen tilanteen: valtava määrä sikoja riehui niityllä sekapäisinä. Ne juoksivat edestakaisin, purivat toisiaan verille, hyppivät, pyörivät ja kierivät, karjuivat ja kiljuivat pölypilvessä joka nousi kaaoksesta ja peitti alueen. Sikoja oli satoja. Mahdoton oli laskea tarkemmin vellovan lauman yksilöiden määrää, mutta hirveän paljon niitä oli. Sikopaimenet tai kukaan ihminen ei voinut hallita seonnutta laumaa, ei mitenkään puuttua tilanteeseen.
Äkkiä muutama johtajan luonteinen kookas karju suuntasi pois alueelta - suoraan korkean kallion reunaa kohti. Muut seurasivat leveällä rintamalla, jonossa. Pysähtymättä - alas kallion kielekkeeltä alla lainehtivaan syvään järveen. Pudotus ja kallion reunan iskut teloivat eläimiä pahasti, mutta viimeistään kuolema hukkumalla oli niiden kohtalo.
Paimenet olivat kauhuissaan hirveän näyn edessä mutta myös koska pelkäsivät, miten isännät heitä rankaisisivat. Sain joidenkin paimenten lähes tolkuttomasta puheesta sen verran selvää, että joku ohikulkija oli parantanut sen miehen jonka olimme muutaman kerran sitoneet raivokohtauksen takia. Miehessä väitettiin olleen pahoja henkiä. Ohikulkija päätti parantaa hänet - poisti riivaajat siirtämällä ne sikoihin. Henget julmistuivat ja riehaantuivat näkemällämme seurauksella. Sikoja kerrottiin olleen ja oli nyt siis menetetty kaksituhatta.
Kaikki tämä tuntui uskomattomalta, vaikka olin nähnyt hullun miehen kohtaukset, sikojen sekoamisen ja näin vielä myöhemmin tuon sairaan miehen nyt parantuneena, aivan rauhallisena ja viisaana.
Parin päivän kuluttua olin vahtivuorossa kylässä, jota ryhmämme myös valvoi. Vahtipaikkani ohitse kulki seurue jonka kärjessä käveli kauempaa katsottuna varsin tavallisen, paikallisen näköinen mies. Muut astelivat lähituntumassa, mutta kuitenkin hieman jäljessä, kuin johtajaa seuraten. En olisi kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota, ellei hän olisi pysähtynyt kohdallani. Hän katsoi, vai sanoisinko tunkeutui silmiini kummallisen värisillä, kuin hehkuvilla, vihertävillä silmillään.
- Aikanaan, hän sanoi hätkähdyttävän varmalla, itsetietoisella äänellä.
- Anteeksi..? Mitä sanoit, kysyin täydellisesti yllätettynä.
- Aikanaan ymmärrät, hänen jykevä äänensä sanoi kuin maailman varmimman ja selvimmän asian.
Sitten hän käänsi katseensa rauhallisesti tiensä suuntaan ja seurue jatkoi matkaansa. Jotkut häntä seuraavista hymyilivät minulle kuin olisin juuri saanut arvoituksen, jonka ratkaisun he jo tiesivät.
Jäin paikalleni hämmentyneenä katsomaan kun joukko häipyi näkyvistä. Jonkun ajan kuluttua eräs joukkueeni jäsen sattui kohdalleni:
- Näitkö sitä porukkaa, jota johti se mies, joka villiinnytti ne siat? hän kysyi.
- Mitä? ihmettelin, - joku ryhmä tästä kyllä meni, mutta en tiedä siitä...
- Kyllä, se oli sama mies. Kummalliset vihreät silmät ja kummalliset puheet. Häntä vastaan on hankkeita. On muitakin syitä kuin niiden sikojen tuhoaminen, kaikenlaista... Voi olla, että hänet pidätetään pian.
Muutaman päivän kuluttua oli komennukseni päättymässä. Merkillinen komennus merkillisessä paikassa ja ajassa. Olin huojentunut kun pääsin vihdoin matkustamaan kotimaahani, perheeni luo. Suloiset lapseni ja kaunis vaimoni odottivat pihallamme, kun mieltä kiihottavan paluumatkan jälkeen saavuin kotiin. Kiihotusta antoi lasteni näkeminen mutta ennen kaikkea vaimoni ihanan naisellisen olemuksen täydellinen omistaminen monen miehisen kaipauksen täyttämän kuukauden jälkeen.
Tasaannuttuani taas kotioloihin kerroin tarinoita matkaltani aina kun joku ehti ja kiinnostui kuuntelemaan. Kahdentuhannen sian tarina aiheutti kuitenkin useimmiten niin epäuskoisia katseita, että aloin harkita tarkkaan, kenelle sen kerroin.
Yli puolen vuoden kuluttua sain tietää sieltä palaavilta sotilailta, että mies jonka väitettiin aiheuttaneen sen sikojen villiintymisen, oli tuomittu ja teloitettu. Hänen tuomionsa syytä en oikein saanut koskaan selville - asiasta oli niin monia kummallisia versioita.
Nyt olen siis vapautettu armeijasta keisarimme Augustuksen antaman lain nojalla. Koska on pyydetty, olen seuraillut kaupunginosassani, jos niitä lahkolaisia ilmaantuisi. Istuskelen Colosseumin lähistöllä, tavernan terassilla punaviinilasi seuranani, tarkkaillen Rooman vilkasta katuelämää. Yllättäen joku minulle tuntematon mies istuu pöytääni. Tumma tukka, kyömy nenänvarsi, jotenkin juutalaisen oloinen, tunnistanhan heidät helposti komennukseni takia.
- Aikanaan, hän sanoo.
- Mitä..? Nyt en ymmärrä, vastaan kummissani.
- Aikanaan ymmärrät.
Äkkiä muistan. Kuin hiukseni nousisivat pystyyn - samat sanat kuin silloin.
- Olin silloin siinä ryhmässä kun johtajamme puhutteli sinua. Hänet teloitettiin. Nyt hänen seuraajiaan vainotaan vääräuskoisina lahkolaisina. Auta meitä, olethan nähnyt, että se oli totta.
Olin nähnyt. Ja tämä viimeisin - että tuo mies osasi tulla luokseni... Hetken pohdittuani sanon:
- Autan. Jos suinkin voin. Mitä minun siis pitää tehdä.
Mark: 5.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kirjoitat tästä aiheesta? Ei no, vitsi vain. Tämä oli ihan kiinnostava kunhan jaksoi lukea. Eli vähän pitkäpiimäinen tuon alun jälkeen, jotenkin teki mieli lopettaa lukeminen ja ajatus katkeili. Mutta tässä oli sikäli hauskaa toden tuntuisuutta, että ajattelin välillä (ennenkuin se juju selvisi), että tää on varmaan joku oikeesti koettu juttu, koska on vähän tylsästi kerrottu.
Mutta jälleen kunnioitan kunnianhimoista ideaa.
muinusta se tuli lopussa mielenkiintoiseksi enkä olisi halunnut että se loppuu. Milloin tulee jatkoa?
Kiitos kommentista!
Kirjoitin tällä kertaa tästä aiheesta, koska halusin ottaa Raamatusta aiheen. Ja summan mutikassa selailemalla sattui tuollainen ihmeellinen sikajuttu.
Täysosuma mun tarkoitukselle: se voi aiheuttaa sekä ajatuksen, että onpa Raamtussa järjettömiä myyttejä tai toisaalta uakovalle suurta todistusta.
Vai oli osin tylsä - täytyppä yrittää skarpata sitä: turha kai on tarina, jota ei jaksa lukea.
(Tarkoituksenihan oli alussa hämätä, että siinä on jok YK:n rauhanturvaaja tai vast.)
Kiitos tuesta!
Jatkoa? No ei ehkä tähän sikatarinaan, mutta tarkoitus on kaivaa Raamatusta taas joku myytti jota voisi murjoa. Seuraavaksi ehkä VT:n puolelta.
Siellähän niitä tarinoita on, on niitä muutkin väännelleet, eli ihan vapaata riistaa...
Tästä siis kommenttia.
No olen aiemminkin kirjoittanut, että Sinulla on aina jotakin omanlaistasi otetta näissä teksteissäsi. Viehätyn tarinoistasi kyllä useimmiten.
Tämä ei kyllä ole ihan vielä valmista. Särähtää minuun ainakin liika selittely. Suorastaan vähän sekava. Olen muistaakseni aiemminkin joistakin jutuistasi (siitä on kyllä aikaa) kriitikoinut, (minähän se hyvä siinä hommassa olenkin tottatosiaan), että
päästä irti.
Siis sama taas tässäkin tekstissä: irrota, anna mennä enempiä selittelemättä. Jätä lukijalle myös tilaa oivaltaa, ja vielä parempi jos lukija voisi samastua tähän heppuun. On mielestäni nyt aika etäinen henkilönä. Kannattaisi ehkä tehdä verevämpi, mutta ilmeisesti tarinasi on pitempi, joten saatan olla hakoteillä tämän pätkän perusteella. Sankarisi saattaa olla hyväkin pakkaus lopullisessa kertomuksessa, jonka nahkoihin on lukijan helppo hypätä fiilistelemään.
Kuitenkin siis tämän pätkän perusteella totean:
Liika selitys pois ja kuitenkin rivien väleihin hieman lisää. Kunhan hyppäät taas rennosti aavoille kuin albatrossi niin hyvä tulee.
Joo, kiitti. kommentoin het sen verran, että tarina ei ollut laajempi enkä tiä, olinko laajentamassakaan.
Mut: täytyypä verevöittää äijää. Ja kattoa, miten sais renommax yms.
Kiitti v:sti koetan hiuka muokkaa.
..Onko Raamatussa tosiaan tuollainen kertomus?
Hullua (?)
On tässä se, että tarina on kokonainen. Kun täällä on paljon kirjoituksia, joita ei ole viety loppuun. Että ei tiedä edes, mikä on aihe.