Mitä ajatuksia

Yhtäkkiä vaan huomataan että ohoh rakkaus loppu, yhtäkkiä kun joku vähän flirttailee niin eikun kimpsut kasaan ja uutta perhettä perustamaan.
Tietysti vähän kärjisteäen.

Olisihan se hyvä että useammat viitsisivät tehdäkin jotain liittonsa kasassapysymiseksi, tuskinpa kellään 40-vuotishääpäiväänsäkään viettävällä on aina ihan helppoa se liitto ollut.

Mutta sitten on kyllä myös ihan todellisiakin syitä erota. Olisihan se nyt aika typerää muuta väittää.

avioeron saa liian helposti ja ihmiset eivät jaksa taistella enää liittonsa puolesta, näin on näreet.
Jos ihmiset vaan tajuaisivat että liitosta voi tulla hyvä jos näkevät hieman vaivaa, mutta nykyään helposti luovutetaan.

Toisaalta moni menee naimisiinkin ihan liian heppoisin perusten, esim. halutaan pitää oikeat satuhäät! On ihanaa olla päivä prinsessana!
Sitten kun arki alkaa herätään että eihän tää nyt niin kivaa olekaan.
Kun ihastuksen ensi huuma menee ohi ei osata jatkaa siitä ettenpäin. Miten moni on rakastunut vain rakkauteen?
Ennen mentiin naimisiin ja liitto loppui vasta toisen kuolemaan. Toisaalta miten monella naisella olis ollut mahdollista erötakaan miehestään? Millä maseudun nainen olisi elänyt ja elättänyt lapsensa jos ero olisi tullut.
Itse olen ollut naimisissa jo yli 30 vuotta ja toivon että joskus saisin viettää kultahääpiivää!

Valitettavasti tuntuu siltä, että välillä lähdetään alttarille liian heppoisin perustein ja sitten myös erotaan liian helposti. Nyt avioero on tullut hyväksyttävämmäksi, niin sekin tuntuu alentaneen kynnystä hypätä kimppaan ja lähteä pois.

Ja toisaalta: Jos yritän vähän romantikon laseja heittää nenältä pois, niin tällä eron hyväksyttävyydellä on myös osalle todella helpottava ja tärkeä seikka. Nimittäin ei se kesto ole mikään takuu, että parisuhde olisi onnellinen. Ja nyt puhun todella suuresta onnettomuudesta kuten alkoholismin ja väkivallan parisuhteessa. Tämän pyrin aina muistamaan noissa jutuissa, että toisaalta tuon eron hyväksymisen vuoksi myös moni ihminen on päässyt eroon väkivaltaisesta puolisosta. Avioero voi siis olla myös hieno juttu, niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin.

Avioliitto nykyisellään on täysin eri juttu kuin vaikkapa 50 vuotta sitten, kun elettiin vielä tätäkin tasa-arvottomammassa yhteiskunnassa. Yhä useampi nainen käy nykyisin ansiotyössä ja pystyy elättämään itsensä ja myöskin lapsensa. Moni avioero jäi menneisyydessä vain haaveeksi, kun kotiäidillä ei ollut taloudellista mahdollisuutta lähteä ja ottaa lapsia mukaansa. Moni joutui sopeutumaan myös nyrkin ja hellan väliin, ikävä kyllä.

Perheet eivät siis hajonneet ulkoisesti, vaikka sisältä oltiin sirpaleina. En siis usko, että nykyisin on yhtään sen vähempää onnellisia liittoja kuin aiemmin.

Ja tuo häähössötys on käsittämätöntä, erityisesti naiset taantuvat idiootin tasolle, en ymmärrä etteivät miehet laita stoppia koko hankkeelle. Avioituminen pitäisi kieltää lailla alle 35-vuotiailta! ;)

Olen miettinyt samaa. Olen itse menossa elokuussa naimisiin. Olen 25.v. ja elämää ja miehiä nähnyt aivan tarpeeksi. Nyt on suunnitelmat selvät. Olen löytänyt aivan ihanan miehen. Vauva tulossa ja taloa aletaan rakentaa. Tuntuu niin mielettömän ihanalta ja täydelliseltä ainakin tässä vaiheessa. Ollaan juteltu asiat ja kumpikin on sitämieltä, että sitten ei ruveta eroilee ihan hepposin syin. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että menen vain kerran elämässäni naimisiin. Ja haluan että lapsillani on perhe.

Tunnen tulevan mieheni kaveripohjalta jo kymmenen vuoden takaa. Ja uskon ja luotan häneen täysin. Kun tiedän ilman mitään hienosteluja, ettei ole pettäjä-tyyppiä tms.

Kummankin vanhemmat on eronneet ja minun mummonikin jopa kahteen kertaan. Suvussa ja tuttavapiirissä on huomannut yhden yhteisen seikan... Kukaan eronneista ei ole edelleenkään onnellinen! Ei ole vaihtamalla parantunut. Kaikissa suhteissa tulee arki vastaan.

Viihdyn mieheni kanssa erittäin hyvin. Tottakai välillä puhdistetaan ilmaa ja se tekee vain hyvää. Nopeasti kumpikin haluaa sopia ja sitten on taas kaikki peremmin. En todellakaan aio uhrata tätä kaikkea mitä minulla mieheni kanssa on, jonkun ihastuksen takia. Tosin en ole ennen suhteessa tuntenut näin. Ja olen onnellinen, että jaksoin odottaa lastenkin kanssa. Vaikka välillä hirveä vauvakuume oli. Mutta kun oli epävarma olo suhteesta, niin ei. Harkintakykyä saa käyttää.

Toivon vain täydestä sydämmestäni, että kaikki menee hyvin tulevaisuudessakin. Pohja on hyvä, mutta ikinä ei tiedä mitä tulevaisuus tuo. Haaveena olisi mieheni kanssa eläkepäivät viettää...

Elämä on ollut helpompaa kuin omilla vanhemmilla. On tullut kaikenmaailman tukiaisia, naiset ovt samanlailla työelämässä kuin miehetkin. Vaatimustaso jossain mielessä on kasvanut ja samalla itsekkyys. Mielikuva yhteiselosta on epärealistinen. Tujottaan enmmän omaa napaa, vastoinkäymisten sietokyky on heikentynyt. Näin väittäisin...