2,5 vuotiaan

Itse käyn oikein asiallisella perheklubin palstalla keskustelemassa näistä asioista.

Nyt näyttää, että vastaukseni tulee vastaukselle, mutta enpä jaksa alkaa alusta kirjoitamaan, joten vastaan ap:lle tähän.

Tilanteesi kuulostaa kovin pitkälle päässeeltä väsymyksen ja yksin pärjäämisen kanssa. Ehkäpä
ensimmäinen, josta voisit saada hieman nopeammin apua kuin tuon syksyisen osastojakson olisi perheneuvola. Sieltä saa kyllä ajan nopeastikin,
jos on akuutti tilanne, kuten sinulla nyt vaikuttaisi olevan. Tartu rohkeasti puhelimeen,
vastaajana on yleensä psykiatrinen sairaanhoitaja (meidän kunnassamme ainakin), joka osaa ohjata sinua eteenpäin.
Meillä ainakin tänään perheneuvolan sairaanhoitaja sanoi niin lohduttavast, kun harmittelin myöhästymistäni ja hänen aikansa tuhlaamista,
että 'perheitä varten he siellä ovat'!

Annio kirjoitti:

Itse käyn oikein asiallisella perheklubin palstalla keskustelemassa näistä asioista.

Nyt näyttää, että vastaukseni tulee vastaukselle, mutta enpä jaksa alkaa alusta kirjoitamaan, joten vastaan ap:lle tähän.

Tilanteesi kuulostaa kovin pitkälle päässeeltä väsymyksen ja yksin pärjäämisen kanssa. Ehkäpä
ensimmäinen, josta voisit saada hieman nopeammin apua kuin tuon syksyisen osastojakson olisi perheneuvola. Sieltä saa kyllä ajan nopeastikin,
jos on akuutti tilanne, kuten sinulla nyt vaikuttaisi olevan. Tartu rohkeasti puhelimeen,
vastaajana on yleensä psykiatrinen sairaanhoitaja (meidän kunnassamme ainakin), joka osaa ohjata sinua eteenpäin.
Meillä ainakin tänään perheneuvolan sairaanhoitaja sanoi niin lohduttavast, kun harmittelin myöhästymistäni ja hänen aikansa tuhlaamista,
että 'perheitä varten he siellä ovat'!

Lue lisää

Olen naimisissa, ja mies auttaa jonkin verran pojan kanssa. Mutta hän ei esim. yöllä herää kovaankaan itkuun tai kirkumiseen, vaan minä olen aina se joka poikaa rauhoittelee. Mieheni yleensä vaan käskee ja komentaa poikaa, hän hermostuu lisää, ja minä olen sitten se joka saa rauhoitella hysteerisiä kohtauksia, pään hakkaamista ym. pitkäänkin.

Meillä oli osa-aikainen hoitopaikka, mutta se irtisanottiin jatkuvan sairastelun vuoksi ja siksi että se näytti vaan lisäävän pojan riehumista. Hän kävi ihan ylikierroksilla aina päiväkotipäivän jälkeen, ja illat olivat kamalia. Lastenpsykiatri suosittelikin perhepäivähoitoa, ehkä erityispaikalla, mutta siihen tarvittaisiin diagnoosi!

Meillä on hoitokontakti lastenpsykiatriselle puolelle psykologiin ja sairaanhoitajaan, mutta tuntuu että sieltä ei juuri saa apua. Poika on yleensä vieraiden kanssa hetken aikaa ihan kiltisti, eikä hankalia tilanteita synny lyhyillä tapaamisilla. Pahimpia ongelmiahan meillä ovat juuri syöminen, vaipanvaihto, potalle meno, pukeminen, ulkoilu ym. joita nämä ammattiauttajat eivät näe, kun eivät ole läsnä arjessamme. Väillä tuntuu, että he eivät usko millaista meillä oikein on, kun he aina kehuvat että poika oli niin kiltisti, leikki niin mukavasti ym. Joskus tuntuu että he pitävät minua ylireagoivana, tai ajattelevat että valitan turhasta.

vastauksista kirjoitti:

Olen naimisissa, ja mies auttaa jonkin verran pojan kanssa. Mutta hän ei esim. yöllä herää kovaankaan itkuun tai kirkumiseen, vaan minä olen aina se joka poikaa rauhoittelee. Mieheni yleensä vaan käskee ja komentaa poikaa, hän hermostuu lisää, ja minä olen sitten se joka saa rauhoitella hysteerisiä kohtauksia, pään hakkaamista ym. pitkäänkin.

Meillä oli osa-aikainen hoitopaikka, mutta se irtisanottiin jatkuvan sairastelun vuoksi ja siksi että se näytti vaan lisäävän pojan riehumista. Hän kävi ihan ylikierroksilla aina päiväkotipäivän jälkeen, ja illat olivat kamalia. Lastenpsykiatri suosittelikin perhepäivähoitoa, ehkä erityispaikalla, mutta siihen tarvittaisiin diagnoosi!

Meillä on hoitokontakti lastenpsykiatriselle puolelle psykologiin ja sairaanhoitajaan, mutta tuntuu että sieltä ei juuri saa apua. Poika on yleensä vieraiden kanssa hetken aikaa ihan kiltisti, eikä hankalia tilanteita synny lyhyillä tapaamisilla. Pahimpia ongelmiahan meillä ovat juuri syöminen, vaipanvaihto, potalle meno, pukeminen, ulkoilu ym. joita nämä ammattiauttajat eivät näe, kun eivät ole läsnä arjessamme. Väillä tuntuu, että he eivät usko millaista meillä oikein on, kun he aina kehuvat että poika oli niin kiltisti, leikki niin mukavasti ym. Joskus tuntuu että he pitävät minua ylireagoivana, tai ajattelevat että valitan turhasta.

Lue lisää

Eli, myöskin mies opettelemaan asioita pojan kanssa, aloittaa on helppo ulkoiluista ym rutiineista. Mieskin kyllä herää yöllä, jos on pakko; Mitäs jos lähtisit lomalle vaikka jonkun ystävän kanssa. Puhukaa asioista miehen kanssa, ja sopikaa yhteiset toimintatavat. Myös miehellä voi olla jotain hyviäkin ajatuksia, (tällä en tarkoita huutamista ja suuttumista) tilanteesta ja sen hoitamisesta.

Tärkeää on löytää alkusyy sille, miksi lapsi hermostuu. Ymmärtääkö puhetta, puhuuko ikätasoisesti, mikä siinä pottailussa on niin hankalaa... Monet ovat saaneet avun tässäkin esimerkiksi leikistä; Meillä oli nuken potta, ja lapsen rakkain lelu, koira tuli potalle aina yhtäaikaa jne... Siinä koiraa ihmetellessä unohtui myöskin kiukuttelu. Myöhemmin tosin oivalsin, että potta aiheutti aistiyliherkkyyksistä kärsivälle lapselle ilmeisesti kipua, koska kun siirryttiin pöntölle, loppui ongelmatkin, eli koiraakaan ei enää tarvittu. Ulkoilun kiukuttelut ja karkailut loppuivat siihen, että annoin lapsen kävellä, mutta autotien lähellä lapsi oli valjaissa ja sellaisessa koiran flexissä. Saimme katkaistua sillä sen kierteen. Muutoin ulkoilimme paljon metsässä ja aukeilla tiloilla, lapsemme kun nautti niistä enemmän kuin puistoista.

Käytimme myöskin joskus sitä, että kuvasimme tilanteita sellaisella pikkukameralla, ja tarkkailimme sitten illalla nauhoja, että missä meni vikaan. Siinä arkihässäkässä ei aina ehdi joka asiaa huomaamaan. Näistä oli apua myöskin lapsen käytöstä ja ongelmia kuvatessa asiantuntijatahoille.

Nuo tunteesi siitä, että luulet auttajien pitävän sinua ylireagoijana, ovat yleisiä. Mutta kyllä hekin ovat niin paljon nähneet lapsia, että tietävät lapsilla olevan taipumusta sellaiseen. Mutta heidänkin on vaikea päästä kärpäseksi kattoon, joten kokonaiskuvan luominen on hankalaa. Ilmeisesti kuitenkin ovat ottaneet ongelmanne todesta, koska olette menossa osastotutkimusjaksolle. Täällä se ei ole kovin yleistä.

Tuosta päivähoidosta; Kuinka kauan hoitoa kesti? Oliko päiväkodissa ylikierroksilla, vai vain kotona? Eikös kunnalla ole päivähoidossa mitään ns. erityisryhmää? Meidän poika oli sellaisessa eskarivuoden, ja tekivät hurjan hyvää työtä, lapsi kehittyi todella hurjasti tuona vuonna, ja nimenomaan ongelmakohtiin pyrkivät keskittymään. Aiemmassa päiväkodissa oli kuntoutuksellisista syistä, mutta se kuntoutus ei kyllä ollut kummoista. Elto kävi ehkä kerran kuussa, jos vaan sattui ehtimään. Suunnitelmia eivät olleet tehneet, ja konstit olivat vähissä. Onneksi tosiaan viimeiseksi vuodeksi lapsi pääsi ryhmään, jossa oli elto aina, ja tämä elto teki tiivistä yhteistyötä myöskin terapeuttien kanssa (minun luvallani). Ongelmiin pyrittiin puuttumaan heti, ja niiden syitä löytyikin paljon.

Yksi suuri apu meillä oli tilanteessa myöskin naapurit. Kerroin heille avoimesti asian, koska kyllähän lapsen käytös herätti heissä hämmennystä. Yllättävän monilla ei ole oikein minkäänlaista käsitystä näistä neurologisista ongelmista, jotka eivät näy päällepäin, vaan alkavat tehdä omia johtopäätöksiään. Meillä kun tuo toinenkin lapsista sai syntyessään hapenpuutevaurioita, joten ongelmia riitti hänenkin kanssa vauva-ajan ihan riittämiin. Myös pihan muille lapsille kerrottiin, miksi lapsi oli erilainen kuin he, ja hekin oppivat olemaan ihmettelemättä hänen toimintaansa. Viimeisenä asuinvuonna sieltä löytyi jopa lapselle kaveri, jonka kanssa syntyi ihan kunnon leikkiäkin. Asiaa tosin auttoi, että samassa piha piirissä asui myöskin yksi autisti, eli meidän lapsemme ei ollut se ensimmäinen erilainen.

Kyllä ne asiat lähtevät selviämään, ja yksin ei tarvitse taistella. Huonona päivänä pidä mielessä se, että et ole yksin, moni muu on ollut samassa tilanteessa, mutta moni on niistä ajoista selvinnyt ja noussut. Arki helpottaa aikanaan, mutta työtä se vaatii. Meillä on pahimmista ajoista jo yli neljä vuotta, ja kyllä vaan aika on jo muistoja kullannut. Arki luistaa omalla painollaan, ongelmia on vieläkin, mutta nykyään niistä selviää nopeammin, ja ne eivät vie voimia kokonaan. Itse olen välillä lueskellut noita lasten papereita jälkikäteen, ja niiden avulla huomaa edistyksen lähtötilanteesta. Kaikista tukimuodoista olemme perheenä hyötyneet eniten varmaankin perhekoulusta, sitä voin suositella kaikille. Se oli meillä se paikka, missä me vanhemmat opimme oikeasti puhaltamaan yhteen hiileen, jakamaan vastuuta todella, mieskin ikäänkuin tuli tasavertaiseksi hoitamaan lapsen kaikkia asioita. Hän sai siellä keskustella muiden samassa tilanteessa olevien isien kanssa, kun ei näitä netin palstoja harrasta, eikä ole kovin tottunut näistä perheasioista muutenkaan puhumaan muiden kanssa. Tuon perhekoulun aikana puhuimme paljon lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista, (oli paljon läksyjä) aiemmin ei ollut keskustelut yhtä syvällisiä, ja niille ei tullut varattua aikaa, arki vei voimat, ja parisuhdekin oli yhdessä vaiheessa katkolla.

Mutta nyt täytyy lopettaa, ja sukeltaa tuonne sateeseen. Aurinkoisia kevätpäiviä sinulle ja kaikille muillekin palstalaisille!

muuten uuvut kirjoitti:

Eli, myöskin mies opettelemaan asioita pojan kanssa, aloittaa on helppo ulkoiluista ym rutiineista. Mieskin kyllä herää yöllä, jos on pakko; Mitäs jos lähtisit lomalle vaikka jonkun ystävän kanssa. Puhukaa asioista miehen kanssa, ja sopikaa yhteiset toimintatavat. Myös miehellä voi olla jotain hyviäkin ajatuksia, (tällä en tarkoita huutamista ja suuttumista) tilanteesta ja sen hoitamisesta.

Tärkeää on löytää alkusyy sille, miksi lapsi hermostuu. Ymmärtääkö puhetta, puhuuko ikätasoisesti, mikä siinä pottailussa on niin hankalaa... Monet ovat saaneet avun tässäkin esimerkiksi leikistä; Meillä oli nuken potta, ja lapsen rakkain lelu, koira tuli potalle aina yhtäaikaa jne... Siinä koiraa ihmetellessä unohtui myöskin kiukuttelu. Myöhemmin tosin oivalsin, että potta aiheutti aistiyliherkkyyksistä kärsivälle lapselle ilmeisesti kipua, koska kun siirryttiin pöntölle, loppui ongelmatkin, eli koiraakaan ei enää tarvittu. Ulkoilun kiukuttelut ja karkailut loppuivat siihen, että annoin lapsen kävellä, mutta autotien lähellä lapsi oli valjaissa ja sellaisessa koiran flexissä. Saimme katkaistua sillä sen kierteen. Muutoin ulkoilimme paljon metsässä ja aukeilla tiloilla, lapsemme kun nautti niistä enemmän kuin puistoista.

Käytimme myöskin joskus sitä, että kuvasimme tilanteita sellaisella pikkukameralla, ja tarkkailimme sitten illalla nauhoja, että missä meni vikaan. Siinä arkihässäkässä ei aina ehdi joka asiaa huomaamaan. Näistä oli apua myöskin lapsen käytöstä ja ongelmia kuvatessa asiantuntijatahoille.

Nuo tunteesi siitä, että luulet auttajien pitävän sinua ylireagoijana, ovat yleisiä. Mutta kyllä hekin ovat niin paljon nähneet lapsia, että tietävät lapsilla olevan taipumusta sellaiseen. Mutta heidänkin on vaikea päästä kärpäseksi kattoon, joten kokonaiskuvan luominen on hankalaa. Ilmeisesti kuitenkin ovat ottaneet ongelmanne todesta, koska olette menossa osastotutkimusjaksolle. Täällä se ei ole kovin yleistä.

Tuosta päivähoidosta; Kuinka kauan hoitoa kesti? Oliko päiväkodissa ylikierroksilla, vai vain kotona? Eikös kunnalla ole päivähoidossa mitään ns. erityisryhmää? Meidän poika oli sellaisessa eskarivuoden, ja tekivät hurjan hyvää työtä, lapsi kehittyi todella hurjasti tuona vuonna, ja nimenomaan ongelmakohtiin pyrkivät keskittymään. Aiemmassa päiväkodissa oli kuntoutuksellisista syistä, mutta se kuntoutus ei kyllä ollut kummoista. Elto kävi ehkä kerran kuussa, jos vaan sattui ehtimään. Suunnitelmia eivät olleet tehneet, ja konstit olivat vähissä. Onneksi tosiaan viimeiseksi vuodeksi lapsi pääsi ryhmään, jossa oli elto aina, ja tämä elto teki tiivistä yhteistyötä myöskin terapeuttien kanssa (minun luvallani). Ongelmiin pyrittiin puuttumaan heti, ja niiden syitä löytyikin paljon.

Yksi suuri apu meillä oli tilanteessa myöskin naapurit. Kerroin heille avoimesti asian, koska kyllähän lapsen käytös herätti heissä hämmennystä. Yllättävän monilla ei ole oikein minkäänlaista käsitystä näistä neurologisista ongelmista, jotka eivät näy päällepäin, vaan alkavat tehdä omia johtopäätöksiään. Meillä kun tuo toinenkin lapsista sai syntyessään hapenpuutevaurioita, joten ongelmia riitti hänenkin kanssa vauva-ajan ihan riittämiin. Myös pihan muille lapsille kerrottiin, miksi lapsi oli erilainen kuin he, ja hekin oppivat olemaan ihmettelemättä hänen toimintaansa. Viimeisenä asuinvuonna sieltä löytyi jopa lapselle kaveri, jonka kanssa syntyi ihan kunnon leikkiäkin. Asiaa tosin auttoi, että samassa piha piirissä asui myöskin yksi autisti, eli meidän lapsemme ei ollut se ensimmäinen erilainen.

Kyllä ne asiat lähtevät selviämään, ja yksin ei tarvitse taistella. Huonona päivänä pidä mielessä se, että et ole yksin, moni muu on ollut samassa tilanteessa, mutta moni on niistä ajoista selvinnyt ja noussut. Arki helpottaa aikanaan, mutta työtä se vaatii. Meillä on pahimmista ajoista jo yli neljä vuotta, ja kyllä vaan aika on jo muistoja kullannut. Arki luistaa omalla painollaan, ongelmia on vieläkin, mutta nykyään niistä selviää nopeammin, ja ne eivät vie voimia kokonaan. Itse olen välillä lueskellut noita lasten papereita jälkikäteen, ja niiden avulla huomaa edistyksen lähtötilanteesta. Kaikista tukimuodoista olemme perheenä hyötyneet eniten varmaankin perhekoulusta, sitä voin suositella kaikille. Se oli meillä se paikka, missä me vanhemmat opimme oikeasti puhaltamaan yhteen hiileen, jakamaan vastuuta todella, mieskin ikäänkuin tuli tasavertaiseksi hoitamaan lapsen kaikkia asioita. Hän sai siellä keskustella muiden samassa tilanteessa olevien isien kanssa, kun ei näitä netin palstoja harrasta, eikä ole kovin tottunut näistä perheasioista muutenkaan puhumaan muiden kanssa. Tuon perhekoulun aikana puhuimme paljon lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista, (oli paljon läksyjä) aiemmin ei ollut keskustelut yhtä syvällisiä, ja niille ei tullut varattua aikaa, arki vei voimat, ja parisuhdekin oli yhdessä vaiheessa katkolla.

Mutta nyt täytyy lopettaa, ja sukeltaa tuonne sateeseen. Aurinkoisia kevätpäiviä sinulle ja kaikille muillekin palstalaisille!

Lue lisää

Kiitos hyvistä vinkeistä! Osaa kyllä on jo kokeiltukin. Miehen vastuun ottaminen taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty, juuri aloitti uudessa työssä, ja on pois kotoa klo 8-18. Mutta jonkun viikonlopun voisin kyllä lomailla, jos ei miehellä nyt sitten töitä rupea olemaan viikonloppuisinkin.

Yleensä poikani hermostuu koska turhautuu jostain. Usein rupeaakin huutamaan esim. "en osaa, en osaa!" tai "ei pysty" ja siitä alkaa sitten hysteerinen kohtaus. Auttaakaan ei anna, joten olen aika keinoton. Ja pottailussa varmaan vaikeinta on se paikallaan olo, ja potta ja lattia ovat kuulema kylmät.

Valjaita on kokeiltu, mutta koki varmaan kipuna valjaiden puristuksen (vaikka olivat löysällä) sillä siitä sai pahimman raivarin koskaan! Tai sitten valjaat rajoittivat liikaa liikkumista. Mekin yritämme ulkoilla kentillä, metsässä, ulkoilureiteillä tms. mutta usein nekin ovat liian lähellä autoteitä.

Päiväkodissa ei kai ole erityisryhmää, tosin muutenkin tiedonkulku ym. oli poikani päiväkodissa ihan onnetonta. Aina sanottiin päivän päätteeksi että "hyvin menee, hyvin menee", kunnes sitten kerran sanottiinkin että ottaa leluja toisilta, pistää vastaan pukemista "onhan se pakolla puettava", kaataa mukit ja lautaset jne. Ja kohta soitettiinkin kotiin, että tiedämmekö että on olemassa ammattiapua... Muutenkin on tosi outo puhelu, sillä eivät sitten tarkemmin selittäneet mitä tarkoittavat sillä ammattiavulla, tai sanoneet kenen puoleen pitäisi kääntyä, toistelivat vaan että "kun me haluamme auttaa teitä, että saisitte apua" Eli päiväkodin ja kodin yhteistyö ei todellakaan toiminut! Toivon että diagnoosi auttaisi tähän asioiden selittämiseen päiväkodissa, nythän en voi sanoa pojasta oikein muuta, kuin että on temperamenttinen ja vaativa, koska hänellä ei mitään diagnoosia ole.

Tuo naapureille puhuminen oli tosi hyvä idea! En tunne naapureitamme kovin hyvin, joskus tuntuu että he välttelevät meitä ja tilanne on ollut vähän sellainen, että kun menemme ulos, muuta lapset/perheet lähtevät sisälle, koska pelkäävät poikaani. Ja hehän tosiaan saattavat ajatella että meillä on jotain muita ongelmia, koska pojalla on häiriökäytöstä. Asiasta puhuminen ihan avoimesti voisi parantaa ilmapiiriä.

ap. kirjoitti:

Kiitos hyvistä vinkeistä! Osaa kyllä on jo kokeiltukin. Miehen vastuun ottaminen taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty, juuri aloitti uudessa työssä, ja on pois kotoa klo 8-18. Mutta jonkun viikonlopun voisin kyllä lomailla, jos ei miehellä nyt sitten töitä rupea olemaan viikonloppuisinkin.

Yleensä poikani hermostuu koska turhautuu jostain. Usein rupeaakin huutamaan esim. "en osaa, en osaa!" tai "ei pysty" ja siitä alkaa sitten hysteerinen kohtaus. Auttaakaan ei anna, joten olen aika keinoton. Ja pottailussa varmaan vaikeinta on se paikallaan olo, ja potta ja lattia ovat kuulema kylmät.

Valjaita on kokeiltu, mutta koki varmaan kipuna valjaiden puristuksen (vaikka olivat löysällä) sillä siitä sai pahimman raivarin koskaan! Tai sitten valjaat rajoittivat liikaa liikkumista. Mekin yritämme ulkoilla kentillä, metsässä, ulkoilureiteillä tms. mutta usein nekin ovat liian lähellä autoteitä.

Päiväkodissa ei kai ole erityisryhmää, tosin muutenkin tiedonkulku ym. oli poikani päiväkodissa ihan onnetonta. Aina sanottiin päivän päätteeksi että "hyvin menee, hyvin menee", kunnes sitten kerran sanottiinkin että ottaa leluja toisilta, pistää vastaan pukemista "onhan se pakolla puettava", kaataa mukit ja lautaset jne. Ja kohta soitettiinkin kotiin, että tiedämmekö että on olemassa ammattiapua... Muutenkin on tosi outo puhelu, sillä eivät sitten tarkemmin selittäneet mitä tarkoittavat sillä ammattiavulla, tai sanoneet kenen puoleen pitäisi kääntyä, toistelivat vaan että "kun me haluamme auttaa teitä, että saisitte apua" Eli päiväkodin ja kodin yhteistyö ei todellakaan toiminut! Toivon että diagnoosi auttaisi tähän asioiden selittämiseen päiväkodissa, nythän en voi sanoa pojasta oikein muuta, kuin että on temperamenttinen ja vaativa, koska hänellä ei mitään diagnoosia ole.

Tuo naapureille puhuminen oli tosi hyvä idea! En tunne naapureitamme kovin hyvin, joskus tuntuu että he välttelevät meitä ja tilanne on ollut vähän sellainen, että kun menemme ulos, muuta lapset/perheet lähtevät sisälle, koska pelkäävät poikaani. Ja hehän tosiaan saattavat ajatella että meillä on jotain muita ongelmia, koska pojalla on häiriökäytöstä. Asiasta puhuminen ihan avoimesti voisi parantaa ilmapiiriä.

Lue lisää

Tästä jo aiemminkin jo hiukan kirjoitin, mutta siltikin ihan eri viestin vielä laitan.

Eli, kun jossakin vaiheessa alkaa tutkimukset, arkistoi kaikki asiaan liittyvät paperit huolellisesti, voit tulla tarvitsemaan niitä useinkin. Voi olla, että joudut erikseen pyytämään kopiot, mutta se kannattaa tehdä, koska omista arkistoista paperit löytyvät nopeasti, kun niitä tarvitaan. Pidä samalla jonkinlaista päiväkirjaa, niiden merkintöjenkin avulla voi syntyä ahaa-elämyksiä. Päiväkirjaa voit aloittaa tietysti pitämään jo nyt.

Kun rumba pyörähtää käyntiin, tulee (ainakin meillä tuli), jos jonkinlaista lippusta ja lappusta, sanelua ja tutkimuskoosteita. Istut palavereissa miehesi kanssa, ja toivottavasti saatte myöskin konkreettista apua.

Noihin palautekeskusteluihin kannattaa varautua. Itse huomasin, että kysymyksiä tuli mieleen vasta myöhemmin, ja sitten sai soitella ja laitella sähköpostia muutoinkin ylityöllistetyille ihmisille. Itse pyysinkin loppuvaiheessa jo ennen palaveria itselleni koosteen huomioista, että kaikki ei tullut yhtenä rytäkkänä siellä. Ajatuksen kanssa lueskelin paperit, pari päivää asiat pyörivät mielessä, ja niitä lisäkysymyksiä tuli mieleen. Ne sitten kirjasin ylös, ettei sitten unohdu siinä tilanteessa kysyä. Tällä tavoin varmaan kaikki pääsivät vähimmällä.

Lisäksi papereihin kannattaa kirjata aina myöskin jatkosuunnitelmat, kysyä niistä, jos ei muutoin tule esiin. Sieltä on sitten helppo poimia mitä piti milloinkin tehdä, ja kenelle varailla aikaa jne... Kukaan muu ei niistä nimittäin huolehdi välttämättä. Meilläkin on nyt toisella puheterapeutin kartoitukset kaksi vuotta myöhässä, ja sain ne vaadittua vedoten lastenneurologin saneluun. Muutoin odoteltaisiin vieläkin.

Jossakin vaiheessa tulee eteen erilaisia päätöksiä, meillä vasta kouluunlähtö ja luokkamuodon valinta. Erityisopetukseen siirtopäätöksessä luki, että siirretään vanhempien pyynnöstä erityisoppilaaksi. Korjautin sen, koska kyseessä ei ollut meidän pyyntömme, vaan monen eri tahon kanssa neuvoteltu paras koulumuoto lapselle, jota mm. psykologi, neurologi ja elto suosittelivat. Tuo vanhempien pyyntö lause, kun olisi merkinnyt sitä, että kunta olisi päässyt luistamaan kuljetusvelvollisuudestaan.

Tuo päiväkodin asenne on kyllä hyvin tyypillinen, mutta lapsesi saattaisi siitä hyvinkin hyötyä. Sinulla on oikeus saada lapsi kunnolliseen ryhmään, sitä ei välttämättä löydy lähipäiväkodista, ja saattaa vaatia myöskin diagnoosin, meidän kunnassa riitti pelkkä päivhoidonjohtajan tieto siitä, että lapsi tarvitsee kuntoutusta. Mutta usein on lähtökohtaisesti jossakin päiväkodeissa aina syy vanhemmissa, jos lapsi oireilee. Eräs tuttavani kertoi, että aina kaikesta syytettiin heitä, vaikka lapsen ongelmat eivät olleet likikään yhtä pahoja lomilla. vasta sitten, kun lapselle tuli pahoja tic-oireita, päiväkodissakin uskottiin, että kyse saattaa olla ihan neurologisesta ongelmasta.

Tuosta vastuu asiasta: Ei kai se vastuunjako välttämättä tarvitse olla sitä, että jaatte sen konkreettisen hoitotyön. Minulle ainakin riittää usein se, että voin puolisolle huokaista, että olipa rankka päivä, ja häntä kiinnostaa asia. Hän kuuntelee, ja lähtee vaikkapa ruokakauppaan, jos en jaksa, ja ottaa vaikkapa lapset mukaan. Nyttenkin mies on reissussa, ja pojilla vauhtia vähän liiankin kanssa. Mutta hän kyselee välillä miten menee, ja pitää tarvittaessa pojille puhutteluakin ;) Se tepsii yleensä hetken.

Tulipas taas pitkä viesti, ja "kahvitaukoni" loppui. Ei auta kuin lähteä keittiöön ja ruoanlaittoon. Paistoin kyllä pihvit jo kerran, mutta silmä vältti, ja koira varasti ne... Että eipä sitä aina ole lapset ne, jotka ovat pahanteossa...

Oikein hyvää viikonloppua, ja koittakaa jaksaa!

muuten uuvut kirjoitti:

Tästä jo aiemminkin jo hiukan kirjoitin, mutta siltikin ihan eri viestin vielä laitan.

Eli, kun jossakin vaiheessa alkaa tutkimukset, arkistoi kaikki asiaan liittyvät paperit huolellisesti, voit tulla tarvitsemaan niitä useinkin. Voi olla, että joudut erikseen pyytämään kopiot, mutta se kannattaa tehdä, koska omista arkistoista paperit löytyvät nopeasti, kun niitä tarvitaan. Pidä samalla jonkinlaista päiväkirjaa, niiden merkintöjenkin avulla voi syntyä ahaa-elämyksiä. Päiväkirjaa voit aloittaa tietysti pitämään jo nyt.

Kun rumba pyörähtää käyntiin, tulee (ainakin meillä tuli), jos jonkinlaista lippusta ja lappusta, sanelua ja tutkimuskoosteita. Istut palavereissa miehesi kanssa, ja toivottavasti saatte myöskin konkreettista apua.

Noihin palautekeskusteluihin kannattaa varautua. Itse huomasin, että kysymyksiä tuli mieleen vasta myöhemmin, ja sitten sai soitella ja laitella sähköpostia muutoinkin ylityöllistetyille ihmisille. Itse pyysinkin loppuvaiheessa jo ennen palaveria itselleni koosteen huomioista, että kaikki ei tullut yhtenä rytäkkänä siellä. Ajatuksen kanssa lueskelin paperit, pari päivää asiat pyörivät mielessä, ja niitä lisäkysymyksiä tuli mieleen. Ne sitten kirjasin ylös, ettei sitten unohdu siinä tilanteessa kysyä. Tällä tavoin varmaan kaikki pääsivät vähimmällä.

Lisäksi papereihin kannattaa kirjata aina myöskin jatkosuunnitelmat, kysyä niistä, jos ei muutoin tule esiin. Sieltä on sitten helppo poimia mitä piti milloinkin tehdä, ja kenelle varailla aikaa jne... Kukaan muu ei niistä nimittäin huolehdi välttämättä. Meilläkin on nyt toisella puheterapeutin kartoitukset kaksi vuotta myöhässä, ja sain ne vaadittua vedoten lastenneurologin saneluun. Muutoin odoteltaisiin vieläkin.

Jossakin vaiheessa tulee eteen erilaisia päätöksiä, meillä vasta kouluunlähtö ja luokkamuodon valinta. Erityisopetukseen siirtopäätöksessä luki, että siirretään vanhempien pyynnöstä erityisoppilaaksi. Korjautin sen, koska kyseessä ei ollut meidän pyyntömme, vaan monen eri tahon kanssa neuvoteltu paras koulumuoto lapselle, jota mm. psykologi, neurologi ja elto suosittelivat. Tuo vanhempien pyyntö lause, kun olisi merkinnyt sitä, että kunta olisi päässyt luistamaan kuljetusvelvollisuudestaan.

Tuo päiväkodin asenne on kyllä hyvin tyypillinen, mutta lapsesi saattaisi siitä hyvinkin hyötyä. Sinulla on oikeus saada lapsi kunnolliseen ryhmään, sitä ei välttämättä löydy lähipäiväkodista, ja saattaa vaatia myöskin diagnoosin, meidän kunnassa riitti pelkkä päivhoidonjohtajan tieto siitä, että lapsi tarvitsee kuntoutusta. Mutta usein on lähtökohtaisesti jossakin päiväkodeissa aina syy vanhemmissa, jos lapsi oireilee. Eräs tuttavani kertoi, että aina kaikesta syytettiin heitä, vaikka lapsen ongelmat eivät olleet likikään yhtä pahoja lomilla. vasta sitten, kun lapselle tuli pahoja tic-oireita, päiväkodissakin uskottiin, että kyse saattaa olla ihan neurologisesta ongelmasta.

Tuosta vastuu asiasta: Ei kai se vastuunjako välttämättä tarvitse olla sitä, että jaatte sen konkreettisen hoitotyön. Minulle ainakin riittää usein se, että voin puolisolle huokaista, että olipa rankka päivä, ja häntä kiinnostaa asia. Hän kuuntelee, ja lähtee vaikkapa ruokakauppaan, jos en jaksa, ja ottaa vaikkapa lapset mukaan. Nyttenkin mies on reissussa, ja pojilla vauhtia vähän liiankin kanssa. Mutta hän kyselee välillä miten menee, ja pitää tarvittaessa pojille puhutteluakin ;) Se tepsii yleensä hetken.

Tulipas taas pitkä viesti, ja "kahvitaukoni" loppui. Ei auta kuin lähteä keittiöön ja ruoanlaittoon. Paistoin kyllä pihvit jo kerran, mutta silmä vältti, ja koira varasti ne... Että eipä sitä aina ole lapset ne, jotka ovat pahanteossa...

Oikein hyvää viikonloppua, ja koittakaa jaksaa!

Lue lisää

Iso kiitos sinulle, kun jaksoit vastailla vielä! Kyllä tämä varmaan tästä helpottaa, ainakin on jotain odotettavaa, kun tietää että syksyllä on osastojakso. Hyviä vinkkejä tuli, laitan ne korvan taakse!

Mukavaa viikonloppua sinnekin päin!

ap. kirjoitti:

Kiitos hyvistä vinkeistä! Osaa kyllä on jo kokeiltukin. Miehen vastuun ottaminen taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty, juuri aloitti uudessa työssä, ja on pois kotoa klo 8-18. Mutta jonkun viikonlopun voisin kyllä lomailla, jos ei miehellä nyt sitten töitä rupea olemaan viikonloppuisinkin.

Yleensä poikani hermostuu koska turhautuu jostain. Usein rupeaakin huutamaan esim. "en osaa, en osaa!" tai "ei pysty" ja siitä alkaa sitten hysteerinen kohtaus. Auttaakaan ei anna, joten olen aika keinoton. Ja pottailussa varmaan vaikeinta on se paikallaan olo, ja potta ja lattia ovat kuulema kylmät.

Valjaita on kokeiltu, mutta koki varmaan kipuna valjaiden puristuksen (vaikka olivat löysällä) sillä siitä sai pahimman raivarin koskaan! Tai sitten valjaat rajoittivat liikaa liikkumista. Mekin yritämme ulkoilla kentillä, metsässä, ulkoilureiteillä tms. mutta usein nekin ovat liian lähellä autoteitä.

Päiväkodissa ei kai ole erityisryhmää, tosin muutenkin tiedonkulku ym. oli poikani päiväkodissa ihan onnetonta. Aina sanottiin päivän päätteeksi että "hyvin menee, hyvin menee", kunnes sitten kerran sanottiinkin että ottaa leluja toisilta, pistää vastaan pukemista "onhan se pakolla puettava", kaataa mukit ja lautaset jne. Ja kohta soitettiinkin kotiin, että tiedämmekö että on olemassa ammattiapua... Muutenkin on tosi outo puhelu, sillä eivät sitten tarkemmin selittäneet mitä tarkoittavat sillä ammattiavulla, tai sanoneet kenen puoleen pitäisi kääntyä, toistelivat vaan että "kun me haluamme auttaa teitä, että saisitte apua" Eli päiväkodin ja kodin yhteistyö ei todellakaan toiminut! Toivon että diagnoosi auttaisi tähän asioiden selittämiseen päiväkodissa, nythän en voi sanoa pojasta oikein muuta, kuin että on temperamenttinen ja vaativa, koska hänellä ei mitään diagnoosia ole.

Tuo naapureille puhuminen oli tosi hyvä idea! En tunne naapureitamme kovin hyvin, joskus tuntuu että he välttelevät meitä ja tilanne on ollut vähän sellainen, että kun menemme ulos, muuta lapset/perheet lähtevät sisälle, koska pelkäävät poikaani. Ja hehän tosiaan saattavat ajatella että meillä on jotain muita ongelmia, koska pojalla on häiriökäytöstä. Asiasta puhuminen ihan avoimesti voisi parantaa ilmapiiriä.

Lue lisää

Hei taas. Päiväkodissanne pitäisi joko olla erityislastentarhanopetaja, mutta luultavasti siellä käy kiertävä erityislastentarhanopettaja (kelto). Etsi kuntasi nettisivuilta kelton yhteystiedot ja ota yhteyttä. Kelton tehtävänä on mm. käydä lapsia seuraamassa päiväkodissa. Kelton kanssa myös voi järjestää palaverin, jossa kelto, lastenhoitaja päiväkodilta ja te vanhemmat. Joskus näissä palavereissä voi olla myös neuvolapsykologi. Mutta siis, näissä palavereissa voi tehdä HOJKSin ja siinä kirjataan miten lapsen kanssa tulisi toimia, tukea ja kannustaa häntä hänen kasvussaan. HOJKSin saanti voi myös auttaa lasta saamaan oman avustajan tai ainakin ns. kahden paikkalaisuuden, eli ryhmässä olisi vähemmän lapsia (ainakin yksi).

Meillä pojalle tehtiin HOJKS, ja hänen kanssaan toimimisesta päiväkodissa on keskusteltu moneen muutenkin kertaan, yleensä kelton johdolla. Hänellä on avustaja, ei tosin oma vaan ryhmäavustaja, mutta pojan kanssa aika paljon on. Nyt poika menee syksyllä kouluun pienluokalle, tätä varten aloitin jo noin 3-vuotiaana siis nämä kelton kanssa keskustelut ja neuvolapsykologi/toimintaterapiakäynnit, että varmasti etenisivät ajoissa koulun alkuun.
Lääkekokeilu myös tapahtunee tuossa koulun aloituksen aikoihin. Omaa jaksamista olen saanut perheneuvolan kautta.

Lasten psykiatrikin vähän kyseli, olenko ajatellut että pojalla voisi olla jonkin tyyppinen autismi, itsellänikin on käynyt asperger mielessä.

Kodinhoitaja kävi meillä kun poika oli pienempi, mutta nyt on ollut vaikeaa saada. Nykyään pitäisi olla lastensuojelu tapaus, että saisi kodinhoitajan, muille antavat jos on vapaita hoitajia.

Pelottaa jo etukäteen tuo edessä oleva taistelu! Kun tosiaan välillä tuntuu että minua ei edes oteta tosissaan.