Jatkis: Kauhujen Saari

Tää on ollu täällä varmasti joskus vuonna keppi ja kivi, mutta laitan nyt uudestaan, kun nyt sain siihen pienen lisäpätkänkin. :)

No niin ja sitten vielä pieni toive, että tähän tulisi mielellään asiallista ja lukukelpoista jatkoa.
Eli siis ei tuota nahki tms alapää vitteistä tähän.

Niin ja tämä on myös parilla muulla foorumilla, jonne voi tulla tarinaa myös jatkamaan, mikäli tahtoo asiallista ja miellyttävää jatkoa kirjoittaa ja/tai lukea.
Mutta nyt itse asiaan ja tarinaan...
*********

Hawaji

Jill seisoi laiturilla, seitsemän muun ihmisen keralla. He kaikki, kuten Jillkin, odottivat purjevenettä, joka veisi heidät kohti seikkailua, jonka vain yksi voisi voittaa. Niin palkintohan kaikkia eniten kiinnosti.
Jill tarkasteli noita seitsemää, jotka rauhattomina liikehtivät laiturilla. Hän päätti tutustua laiturilla oleviin, vaikka saarellahan he tutustuisivat joka tapauksessa. Hän astui lähinnä seisovan miehen luokse. ’Nyt olisi vain keksittävä jotakin sanottavaa.’ Hän ajatteli ja kysyi. ”Jännittääkö?”
Mies kääntyi kohti Jilliä ja katsoi tätä hetken vaiti. ”Kyllä.” Hän sanoi viimein ja hymyili.
Oli taas hetken hiljaista, kunnes mies sanoi. ”Niin minä olen Matt.”
”Keitähän nuo muut ovat?” Jill mietti ääneen.
”Minun listani mukaan, nuo kaksi pelleä tuolla ovat David ja Wes.” Matt sanoi pidellen listaa kädessään ja osoitti kahta nuorta miestä, jotka seisoivat laiturin reunalla ja yrittivät tuuppia toisiaan reunalta alas.
”Typerää.” Jill tuhahti, kun toinen oli vähällä lentää alas laiturilta.
”Sitten olemme me kaksi sekä, Fiona, Craig, Cecile ja Mona.” Matt selitti.
Jill mietti kuka mahtoi olla kuka ja tarkasteli niitä kolmea, jotka eivät hullutelleet.
”Listassa lukee vielä, että mukaan tulee kuvaaja Scott ja juontajamme Mr. J tietysti.” Matt luetteli loputkin listasta ja tunki sen takaisin taskuunsa.
”Mistäs sinä tuon listan sait?” Jill kysyi.
”Tulostin netistä, ennen lähtöä, Crazy Show’n kotisivuille oli nimittäin jo laitettu osallistujalista, muttei vielä muuta uutta.” Matt sanoi ja käänsi katseensa kohti läheistä parkkipaikkaa, sillä jostain kauempaa kuului selvä autonmoottorin murina.
Samassa parkkipaikalle, lähelle laituria saapui taksi, joka pysähtyi renkaat kirskuen. Hetken päästä autosta nousi mies kameran kanssa ja hänen jälkeen vanhempi mies, joka tuntui arvostelevan tiukkaan sävyyn kuljettajan ajotaitoja. Vastaukseksi kuski näytti keskisormea ja kaasutti saman tien pois saatuaan rahat vastahakoiselta mieheltä, joka tuntui huutavan vielä jotain pois kaasuttavan auton perään.
”Samperi!” Mies manasi ja pyyhki tomua pois paidaltaan ja käveli nopein askelin kameraa pitelevän miehen perään. ”Seuraavan kerran studio saa hommata paremman auton.” Mies jatkoi ärtyisästi ja mulkaisi kameraa pitelevää miestä. ”Scott, kuunteletko sinä edes.” Hän tiuskaisi.
”Mitä, ai joo.” Scottiksi kutsuttu mies sanoi ja laski kameransa. ”Tosiaan studiolta saavat hommata meille paremman kyydin, tai siis oman auton, vai mitä Jon.”
”Anna olla.” Joniksi kutsuttu mies sanoi väsyneesti ja tarkasteli ääneti laiturilla seisovaa ihmisryhmää, kuin arvioiden heistä jokaista.
Hän asteli ihmisryhmän keskelle ja pyysi heitä kuuntelemaan. ”No niin arvoisat kilpailijat, purjeveneen pitäisi tulla.” Hän sanoi, katsoi kelloaan ja jatkoi. ”Parinkymmenen minuutin kuluttua, joten meillä on aikaa esittäytyä.”
Vastaukseksi tuli hyväksyvää puheen sorinaa.
”Minäpä aloitan.” Jon sanoi. ”Olen Jonathan Miller, mutta sanokaa Joniksi tai Mr. J:ksi.”
Oli hetken aikaa hiljaista.
”Tuo kameran kanssa heiluva tuolla on Scott Wilkinson.” Jon jatkoi ja mulkaisi Scottia, joka oli keskittynyt innokkaasti kuvaamaan kahta naista, jotka ilmeistä päätellen toivottivat Scottin hornantuuttiin.
Naisista toinen, jolla oli kaunis kaakaon värinen iho ja mustat hiukset useilla pienillä leteillä mulkoili Scottia ärsyyntyneenä tämän läsnäolosta. ”Painu siitä jo kameroinesi.” Hän sanoi kyllästyneenä kameramieheen ja katsoi tätä hyisesti.
”Fiona, anna olla.” Punapäinen päivettynyt nainen sanoi.
”No, en hitossa anna.” Fiona sanoi kiivaana. ”Älä väitä Mona, ettei tuo iilimato muka häiritse sinua.”
”En väitäkään, mutta en jaksa haastaa riitaa.” Monaksi kutsuttu vastasi sovittelevasti.
”Hei sinä, juuri sinä sen kameran kanssa, mene noita kahta pösilöä kuvaamaan.” Vaalea mies huikkasi Scottille ja osoitti laiturin reunalla hilluvia Davidia ja Wesiä.
Scott katsoi parhaimmaksi siirtyä kauemmaksi naisista ja alkoi hivuttautua sitten lähemmäksi hulluttelevaa kaksikkoa ja oli törmätä blondiin naiseen. "No mutta hei söpöläinen." Scott sanoi luullen olevansa kovinkin fiksu.
"Ala vetää." Blondi sanoi viileästi ja lisäsi. "Sitä paitsi minun nimeni ei ole söpöläinen, se on Cecile." Hän lisäsi.
”Kiitti, kuka oletkin.” Fiona sanoi ja hymyili miehelle.
”Sano Craig.” Mies vastasi ja hymyili. ”No eihän nyt noin kauniita neitoja voi pulaankaan jättää.” Hän lisäsi.
”Ei oikeastaan oltu pulassa.” Fiona sanoi virnistäen.
”Hei, purjevene.” Mona huudahti katsellen merelle, josta tosiaan lipui kaunis vaalea purjevene hitaasti kohti laituria.
”Mennään lähemmäksi.” Fiona sanoi ja meni lähemmäksi Davidia ja Wesiä.
Juuri, kun tuo mainittu kaksikko oli tippua laiturilta, Fiona nappasi kiinni heidän paidankauluksistaan ja veti kauemmaksi reunasta. ”Yritättekö te luupäät tappaa itsenne, ennen kuin koko kisa on ehtinyt edes alkaa.” Hän ärähti.
David ja Wes vilkaisivat toisiaan, sitten Fionaa, mutteivät sanoneet sanaakaan.
Kesti tovin ennen kuin purjevene pääsi rantautumaan.
”Taisi ne rahat upota tuohon loistoalukseen.” Scott sanoi Jonille, jonka luokse oli mennyt. Jon ei välittänyt kommentoida Scottille, vaan astui purjeveneeseen, josta oli jo aika kuvata ensimmäinen lähetys, jotta kisa saataisiin alkuun.
Pian Gabriella irrottautui laiturista ja matka saarelle saattoi alkaa. Saarelle, jonne matka kestäisi useita päiviä.

*********

Suuri purjevene eteni tasaisesti eteenpäin merellä, auringon paistaessa sinisellä taivaalla, jossa ei ollut pilvenhattaraakaan. Auringon säteet välkehtivät merenpinnasta ja leppoisa tuuli keinutti venettä hiljakseen.
Vene oli menossa yhteen monista tyynen valtameren pienistä saarista, jolla veneen matkustajat asuisivat kuukauden täysin eristyksissä muusta maailmasta. Siellä he tekisivät heille määrättyjä tehtäviä ja yrittäisivät selvitä omillaan ilman nykyajan tekniikkaa, sillä siellä ei ollut tv:tä, tietokoneita, puhelinta ja kuuluvuusalue oli niin huono, ettei saarelta pystynyt soittamaan kännykällä mihinkään, joten nekin olivat hyödyttömiä.
Mutta saarella oli tietysti hätätapauksien varalta radiopuhelin, jolla saisi tarvittaessa yhteyden Hawajilla sijaitsevaan tukikohtaan.

Jon seisoi veneen keulassa nautiskellen leppeästä tuulesta kasvoillaan ja odotti kovasti saarelle pääsyä.
Matkaa oli taitettu jo kolmen päivän ajan, eikä saarelle enää olisi pitkä matka, tosin matkustajista se saattoi tuntua pitkältä, sillä tunnelma oli kireä. Mitä muuta siitä tulee, kun niin moni joutuu jakamaan niin pienen tilan.
Kameramies Scott Wilkinsonin kuvasi osanottajia, etenkin naisia. Nytkin hän oli Fionan seurassa ja kuvasi tätä innolla, nainen vain ei ollut yhtä innokas ja näytti keskisormea Scottille käskien tätä menemään pois.
’Kunpa hän tekisi muutkin työnsä yhtä innokkaasti.’ Jonathan ajatteli vilkaistessaan sinne päin missä, Wilkinson juuri oli.

Ihmiset olivat jo melkein räjähtämispisteessä ja yksi halusi lopettaa koko pelin, kun viides päivä alkoi olla lopullaan. Oli pimeää ja vain muutama tähti tuikki taivaalla, kun saari vihdoin tuli näkyviin. Sen keskellä puiden ympäröimänä komeili tulivuori, joka oli jo pitkän aikaa ollut lepotilassa ja nyt se piirtyi rosoisena vasten tähtitaivasta.
Vene lipui hitaasti läpi koralliriutan ja suoraan laiturille, jonne se kiinnitettiin huolella, sillä se oli ainut liikenne väline, jolla he pääsisivät saarelta pois, joten kannatti pitää hyvää huolta veneestä ja katsoa ettei se päässyt ajelehtimaan koralliriutalle, joka saattaisi repiä sen pohjan rikki.

*********

Saari

Lähetys alkoi ja Jonathan muuntautui Mr. J:ksi ja Crazy Show:n Autiosaarella-sarjan ensimmäinen jakso alkoi. Ensin tietysti esiteltiin osanottajat neljä miestä ja neljä naista. Heidät jaettiin pariksi ryhmäksi, jotka kumpikin saivat oman bambutalon. Bambutaloja oli viisi, joista kahdessa asuisivat kuukauden ajan osanottajat, jotka oli jaettu kahteen ryhmään, yhdessä kuvaustiimi ja juontaja. Kaksi muuta taloa oli tarkoitettu vapaa-ajan viettoa varten ja toisessa sijaitsi myös radiopuhelin. Näin ensimmäisenä päivänä otettaisiin rennommin ja osanottajat saivat rauhassa tutustua saareen.

Pari päivää sujui ongelmitta, sitten kolmantena päivänä tuli tiedotus Hawajilta. Suuri myrsky oli lähestymässä saarta.
”Tänä päivänä emme poikkeuksellisesti kuvaa mitään, eikä suoraa lähetystä ole, sillä keskitymme vahvistamaan asumuksiamme, sekä kiinnitämme Gabriellan paremmin, jottei myrsky hakkaisi sitä kappaleiksi, mikäli myrsky nyt tulee tänne.” Jon sanoi kilpailijoille, jotka nyökkäsivät salaa tyytyväisinä, kun ei tarvinnut suorittaa niitä typeriä tehtäviä. Ainoat, jotka näyttivät hapanta naamaa, olivat David ja Wes, jotka tuntuivat pitävän toinen toistaan hölmömmistä tehtävistä. He kumminkin päättivät auttaa muita.
Koko päivän kaikki uurastivat ja katsoivat, että bambutalot olivat nyt niin vahvoja kuin vain suinkin. Craig ja Scott kävivät tarkistamassa Gabriellan kiinnityksen ja paransivat kiinnitystä lisää parilla köydellä.

Illalla, Jill ja Matt seisoivat hiekkarannalla, kuunnellen laineiden levollista liplatusta. He katsoivat tummuvaa taivasta, jota valaisi juuri noussut kuu tähtien keralla. Kaikki oli täydellistä, kunnes jostain hyvin kaukaa kantautui matala jyly ja samassa taivaanrannan peitti suuri tumma pilvi.
”Ei hätää, se on vielä melko kaukana.” Matt sanoi hiljaa ja katseli hitaasti suurenevaa pilveä, joka levittäytyi pitkin taivaanrantaa peittäen jo tähtitaivaankin näkyvistä.
”Mennään silti sanomaan muille, että se on tulossa.” Jill sanoi, sillä hän ei erityisemmin pitänyt rajuilmasta, etenkään jos oli suojatta sen tullessa.
”Mennään vain, vaikka voihan olla, että se ei osu saarelle ollenkaan.” Matt sanoi ja he alkoivat kävellä hiljakseen kohti bambutaloja.
He astuivat suurimman bambutalon ovesta sisälle.
”Myrsky lähestyy, mutta ei huolta, se ei ole täällä ainakaan pariin tuntiin.” Matt sanoi.
”Pitäkäämme siis siihen asti hauskaa.” David hihkui.
”Ääliö.” Fiona tuhahti hiljaa ja pyöräytti silmiään merkitsevästi.
Craig, Mona, Matt, Fiona ja Jill innostuivat pelaamaan korttia, Cecile luki mukanaan tuomaansa naistenlehteä, David ja Wes suunnittelivat lainelautailua, nähtyään yhä vain suurenevat aallot, jotka löivät rantaan kuohuen.
”Ette mene minnekään.” Jon sanoi huomattuaan nuorten miesten aikeet. ”Turhan riskialtista.” Hän perusteli nähdessään Wesin ja Davidin nyreät ja kysyvät ilmeet.
”Ilonpilaaja.” Wes mutisi ja painui Davidin kanssa takaisin sisälle.
Oli kulunut jo melkein kaksi tuntia siitä, kun Jill ja Matt olivat kuulleet etäisen jyrinän ja nähneet lähestyvät myrskypilvet. Taivas oli nyt täysin musta ja tuuli oli yltynyt miltei myrskyksi ja ravisteli majojen seiniä. Aaltojen pauhu kuului nyt majoihin asti. ’Menisi nyt vain ohitse.’ Jill toivoi ja kuunteli ulkona raivoavaa tuulta ja merta.
Hetkeksi tuuli tuntui tyyntyvän, mutta sitten rävähti salama ja heti perään kuului valtava jyrinä. Se oli niin valtava, ettei Jill milloinkaan ennen ollut kuullut sellaista. Pian myrsky ärjyi täydellä voimallaan ja majassa olijoista alkoi tuntua kuin se yrittäisi repiä majat irti. Sade hakkasi majan kattoa ja jostain kuului kovaa ryskettä ja hetken kaikki jo luulivat majan rysähtävän kasaan, mutta ei, se oli yhä pystyssä.
”On parasta, että olemme yön yli täällä.” Jon sanoi eikä pitänyt yhtään ulkona raivoavasta myrskystä, eikä siitä, että oli huomannut Scottin kadonneen.

Aamulla kaikki oli tyyntä ja rauhallista, mutta maisema oli murjotun näköinen. Palmupuita oli nurin hujan hajan ja pystyssä oli vain vapaa-ajan viettoon tarkoitettu maja, sekä pari muuta majaa.
Maja, jossa radiolähetin oli ollut, oli nyt nurin kuin jokin suuri voima olisi pyyhkäissyt sen ylitse. Matt juoksi kasalle, joka oli vielä eilen ollut maja ja kaiveli hetken, kunnes löysi viimeinen radiolähettimen, joka oli ihme kyllä, säilynyt rytäkästä ehjänä.
Hän vei sen suureen majaan, jotta Jon tai Scott voisi sen tarkastaa ja ilmoittaa lähimpään tukikohtaan, heidän selvinneen hengissä myrskystä.

Jon, Craig ja David menivät rantaan katsomaan, miten Gabriella oli selvinnyt myrskystä. Gabriella ei ollut enää paikallaan ja vain pari köydenpätkää oli laiturin säleissä kiinni ilmoittamassa siitä missä Gabriella oli ollut. Läheisissä rantakivissä oli muutamia vaaleita naarmuja ja rantaan oli ajautunut useita vaaleita säleitä. Uljas purjevene Gabriella oli hakkautunut kiviin ja koralleihin ja hajonnut säleiksi.
”Senhän piti olla hyvin kiinnitetty.” Jon sanoi ja katsoi typertyneenä lautakasaa, joka oli ollut laituri. ”Meidän pitää ottaa yhteys tukikohtaan, jotta voivat hakea meidät pois.”
”Miksi?” David kysyi.
”Koska, meillä ei ole muuta keinoa poistua täältä, kuin tuo purjevene ja tukikohta.” Jon vastasi kertomatta kuitenkaan sitä, että Scott oli yhä kateissa ja lisäsi. ”Olemme menettäneet toisen, joten ei ole kovinkaan viisasta jäädä tänne enää, ellemme saa uutta purjevenettä.”
David nyökkäsi ja oli hiljaa. Hän katseli köydenpätkiä, jotka osittain lilluivat vedessä ja ihmetteli, kuinka siististi ne olivat leikkautuneet poikki, niin kuin joku olisi ne leikannut poikki. ’Outoa.’ David ajatteli ja painui sitten muiden perään.
David sai nopeasti muut kiinni ja kysyi sitten Jonilta. ”Pitäisikö muille kertoa ensin, että olemme jumissa täällä, siihen asti kunnes joku tulee hakemaan meidät täältä?”
”Olet oikeassa.” Jon sanoi ja jatkoi. ”Voisit käydä sanomassa muille, että tulevat vapaa-ajan majaan.”
”Ok. Olen jo menossa.” David sanoi ja painui edeltä. Hän törmäsi ensin Fionaan ja Monaan. David kertoi nopeasti, että koko porukka kokoontuu vapaa-ajan majalla.
”Miksi meidän pitää kokoontua? Onko tapahtunut jotain… vakavaa?” Fiona kysyi.
”Tavallaan.” David sanoi ja jatkoi. ”En nyt ehdi jaaritella, pitää vielä saada tieto, Jillille, Wesille ja Mattille.”
”Hyvä on.” Fiona sanoi ja alkoi harppoa kohti vapaa-ajan majaa kiskoen Monan mukaansa.
David lähti etsimään ystäväänsä, sekä Mattia ja Jilliä, jotka hän löysikin siivoamasta pahinta sotkua. David selitti nopeasti samat asiat heille, kuin oli vähän aikaisemmin kertonut Fionalle.
Yhdessä he menivät vapaa-ajan majalle, jossa Jon, Fiona ja Mona jo odottivatkin.

Jon käveli edestakaisin ja silmäili samalla kilpailijoita, jotka istuivat, kuka missäkin. ’Mihin ihmeeseen Craig jäi kuhnimaan?’ Hän ajatteli. ’Ja missä ihmeessä on Scott?’
Jon alkoi tosissaan olla huolissaan Scottista, sillä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan kadota noin vain jonnekin.
Juuri kun Jon oli aikeissa lähteä etsimään Craigia, tämä tulikin majaan.
”Missäs sinä kuhnit?” Jon kysyi
”Missäs luulisit.” Craig vastasi.
”No antaa olla.” Jon sanoi ja jatkoi. ”Mene paikallesi, niin päästään aloittamaan.”
Jon silmäili kaikkia ja mietti, kuinka kertoisi tilanteen. Ennen kaikkea, kuinka hän kertoisi, että Scott oli kadonnut, vai jättäisikö kertomatta. Jon henkäisi syvään ja aloitti.
”Näyttää siltä, että me emme pääse pois tältä saarelta, ennen kuin joku meidät täältä hakee, sillä yöllinen myrsky katkoi köydet purjeveneestä, niin että se hakkautui pirstaleiksi.” Jon kertoi. ”Kilpailutoiminta keskeytetään ainakin siihen asti, kunnes saamme uuden veneen. Ai niin ja jos joku teistä näkee Scottin, niin voisi pyytää häntä tulemaan puheilleni.”
”Oliko siinä kaikki?” Matt kysyi.
”Kyllä, halusin vain kertoa kaikille, mitä on tapahtunut, jottei syntyisi väärinkäsityksiä.” Jon vastasi ja jatkoi. ”Voitte nyt mennä vapaasti jatkamaan, mitä nyt olittekin tekemässä ja minä puolestani painun ottamaan yhteyttä tukikohtaamme.”

Kilpailijat hajaantuivat keskustellen tapahtuneesta.
David kertoi Wesille huomiostaan ja yhdessä he painuivat laiturin rippeille katsomaan tapahtunutta.
”Katso.” David sanoi Wesille ja näytti vedessä lilluvaa köydenpätkää.
”Sehän on katkaistu.” Wes sanoi ja kumartui lähemmin katsomaan köydenpätkää, joka liikkui hitaasti edestakaisin virran mukana. ”Menen hakemaan Jonin tänne. Hänelle on kerrottava, että joukossamme on sabotoija.”
Tämän sanottuaan Wes lähti ja David jäi tutkimaan laiturin ympäristöä, löytääkseen jotakin mikä kertoisi, että kuka olisi voinut tehdä niin katalan tempun. Hän kumartui lähemmäksi erästä kiveä, jossa näkyi olevan valkoisia raitoja, maalia Gabriellasta. Hän kuuli askelia ja ajatteli, että Wes oli tulossa takaisin ja nousi ylös.
”Sinähän tulit nopeasti takaisin.” David sanoi kääntyessään, mutta mitään hän ei ehtinyt nähdä, sillä pimeys iski hänen ylitseen kuin suuri hyökyaalto ja vei mukanaan.

Jon meni isolle majalle, ottaakseen yhteyttä tukikohtaan. Hänen astuessaan sisälle majaan, häntä odotti masentava näky, sillä radiolähetin, joka vielä aamulla oli ollut ehjä, oli nyt isketty täysin palasiksi.
’Mitä ihmettä on tekeillä?’ Jon ajatteli ja katseli lattialla lojuvia radiolähettimen palasia.
Hän päätti koota kilpailijat taas kokoon ja kysyä, kuka oli hajottanut radion. Oli ilmiselvää, että joku yritti sabotoida Autiosaarella kisaa. No ainakin tunnelma olisi aito. Jon harppoi ovelle ja oli törmätä Wesiin, joka oli tulossa majaan.
”Minulla olikin asiaa sinulle.” Wes sanoi.
”Mitä nyt on tapahtunut.” Jon kysyi ärtyneenä, sillä viimeinen asia, mitä hän tällä hetkellä halusi, oli lisää ongelmia.
”David näytti minulle köydet, joilla Gabriellan piti olla sidottu kiinni ja kun minä niitä katsoin, niin olen sitä mieltä, etteivät ne ole hankautuneet poikki, vaan joku on ne tahallaan katkaissut.” Wes selitti.
”No voi tuhat tulimmaista.” Jon älähti. ”Sehän tästä nyt vielä puuttuikin.”
”Mikä sinulle tuli? Etkö saanutkaan lähetettyä viestiä tukikohtaan?” Wes kysyi hämmästyneenä.
”En, sillä joku on hajottanut radiolähettimen, me olemme täällä omillamme, emmekä saa apua.” Jon sanoi ärtyneenä. ”Meitä ei kaivata ainakaan viikkoon vielä, mutta luulen, että alkavat ihmetellä, kun eivät saa lisää jaksoja lähetettäväksi televisioon.”
Wes oli hiljaa, hän oli halunnut vain olla hauskassa kisassa ja tämä nyt ei ainakaan ollut enää hauskaa.
”Mennään hakemaan muut, heidän täytyy saada tietää, miten pahassa jamassa me nyt olemme.” Wes sanoi.

Matt ja Jill kävelivät hiekkarannalla, kun Fiona ja Mona istuivat vähän kauempana ja nauttivat auringon lämmöstä. Äkkiä Matt näki jotakin roikkumassa palmussa, jonka vihreät lehdet melkein hipoivat vedenpintaa.
”Jill on parempi, ettet katso.” Matt sanoi, sillä hän oli jo huomannut, mikä palmussa roikkui.
Mattin kiellosta huolimatta Jill vilkaisi kaarella olevaan palmuun ja se mitä siellä oli, sai hänen sisuksensa kääntymään ympäri.
”Jill kiltti, mene hakemaan Jon tänne, äläkä sano Fionalle ja Monalle vielä mitään.” Matt sanoi.
Jill nyökkäsi pidellen kättään suunsa edessä, jottei olisi oksentanut siihen paikkaan. Hän kääntyi ja lähti juoksemaan kohti suurinta majaa ja törmäsi päin Wesiä, joka harppoi vastaan.
”Auh!” Jill älähti. ”Katsoisit eteesi.”
”Sinähän se törmäsit minuun.” Wes sanoi hieroen kipeytynyttä käsivarttaan ja kysyi. ”Mihin sinulla oli niin kiire?”
”Minä… ” Jill aloitti, mutta huomasi Jonin, joka oli tullut Wesin perässä. ”Jon sinua minä etsinkin. Matt ja minä… me löysimme ruumiin.”
”Ei, ei, ei, ei.” Jon sanoi ja katsoi Jilliä epäuskoisesti. ”Kerro, ettei tuo, mitä sanoit, ollut totta.”
”Mutta kun se on totta.” Jill sanoi ja jatkoi. ”En minäkään uskoisi, ellen olisi nähnyt.”
Wes ja Jon lähtivät seuraamaan Jilliä, joka johdatti heidät Mattin luokse. Fiona ja Mona huomasivat heidät, nousivat paikoiltaan ja liittyivät seurueeseen.
”Mitä on tekeillä?” Fiona kysyi nähtyään huolestuneen ilmeen Jonin, Wesin ja Jillin kasvoilla.
”Kun tietäisinkin.” Jon sanoi.
Enempää he eivät keskustelleet, sillä he olivat saapuneet Mattin luo. Mona parkaisi ja käänsi katseensa pois palmusta, nähtyään mikä siinä roikkui.
”Sehän on…” Wes aloitti
”Scott!” Jon älähti. ”Miten hemmetissä hän tuonne päätyi?” Hän kysyi ja katsoi epäuskoisena palmussa roikkuvaa Scottin velttoa ruumista.
”Meidän on saatava hänet alas ja haudattua, ennen kuin hänen ruumiinsa alkaa haista.” Matt sanoi ja ryhtyi availemaan solmuja köydestä, jolla Scott oli puuhun sidottu.
Jon ja Wes auttoivat Mattia, kun naiset seisoivat paikallaan ja seurasivat hiljaa miesten työskentelyä.
Pitkän tovin kuluttua he saivat Scottin ruumiin irti palmusta. Wes ja Matt kantoivat ruumiin majalle, jossa heitä vastaan talsi Craig.
”Onko tuo Scott? Mitä hänelle on tapahtunut?” Hän kysyi.
”Sen kun tietäisimme.” Matt sanoi. ”Löysimme hänet killumasta palmusta.”
”Itsemurha kenties.” Craig ehdotti.
”Tuskin, mutta ei pois suljettua.” Matt vastasi ja laski Scottin ruumiin hiekalle. ”Saat auttaa hautaamaan hänet.” Hän lisäsi.
Juuri kun Matt ja Craig olivat kaivamassa hautakuoppaa, joku käveli heidän luokseen. Matt kääntyi katsomaan, kuka tulija oli.
”David.” Matt sanoi hämmästyneenä ja huomasi, että tämä oli lyönyt päänsä johonkin. ”Mitä sinulle on tapahtunut?”
”Minä…” David aloitti ja tuupertui hiekalle.
Matt paiskasi lapionsa kädestään ja syöksyi Davidin luokse. Craig pysyi paikallaan ja näytti hieman happamelta.
”Craig auta, kannetaan hänen majalle. Kuopan voi kaivaa myöhemminkin, sillä tuo ruumis ei karkaa mihinkään.” Matt sanoi ja vilkaisi Craigia.
Craig nyökkäsi ääneti ja tuli Mattin avuksi. Yhdessä he saivat Davidin kannettua majalle, jossa heitä vastaan tuli Wes. Nuorukainen huudahti tukahtuneesti nähtyään ystävänsä.
”Onko hän… kuollut?” Wes kysyi ja seurasi Mattia ja Craigia majaan.
”Ei.” Matt vastasi ja lisäsi. ”Mutta kunnollisen tällin hän on saanut.
”On tainnut olla taas jossakin temppuilemassa ja lyönyt sitten päänsä.” Craig tuumi.
”Ei hän temppuillut.” Wes vakuutti. ”Hän jäi laiturin jämille, kun lähdin etsimään Jonia.” Hän selitti.
”Miksi sinä häntä hait?” Matt kysyi kummastuneena.
”Koska joku yrittää sabotoida kisaa ja koska hän huomasi, että joku oli leikannut Gabriellan kiinnitysköydet poikki ennen myrskyä.” Wes selitti.
”Oletko varma.” Craig kysyi epäillen.
”Olen, sillä katsoin itsekin niitä köysiä.
”Craig jää sinä tänne vahtimaan Davidia Wesin kanssa, niin minä etsin Jonin käsiini.” Matt sanoi, kun he olivat saaneet Davidin vuoteelle.
”Hyvä on.” Craig myöntyi, Wesin tyytyessä mumisemaan jotain joon tapaista.
Matt häipyi etsimään Jonia ja löysikin tämän pian vapaa-ajan majasta. Hän selitti tälle nopeasti, mitä oli tapahtunut.
”Ei, ei, ei, tämä ei voi olla totta.” Jon sanoi ja haroi hermostuneena tummia hiuksiaan. ”Koko kisa on ollut alusta alkaen pelkkiä vastoinkäymisiä.” Hän jatkoi.
”Ymmärrän, mutta luulen, että mitä pikimmin pääsemme täältä pois, niin sitä vähemmän vahinkoja pääsee tapahtumaan.” Matt sanoi vakavana, sillä hänkään ei pitänyt näistä oudoista sattumuksista. ”Ehdotankin, että kyhäämme jonkunlaisen lautan tai veneen ja yritämme päästä lähimpään asuttuun saareen, josta voimme yrittää saada apua.”
”Olet oikeassa.” Jon sanoi ja tunsi itsensä toiveikkaaksi. ”Mennään nyt kuitenkin katsomaan Davidia.” Hän lisäsi.
Ääneti he harppoivat majalle, miettien mitä Davidille oli mahtanut tapahtua ja mihin tämä oli päänsä lyönyt.
Maja oli tyhjä, Craigia ja Wessiä ei näkynyt missään. David retkotti yhä vuoteella, johon hänet oli nostettu ja näytti liikkumattomalta.
Matt syöksyi tarkastamaan Davidin ja saattoi vain todeta, että tämä oli kuollut.
”Kuollut.” Hän sanoi ja kääntyi katsomaan Jonia. ”Ja hän oli elossa kun lähdin sinua etsimään.” Hän lisäsi.
”Tämä peli ei vetele.” Jon sanoi ja alkoi kuulostaa taas hermostuneelta. ”Kutsutaan koko porukka vapaa-ajan majalle ja tämän jälkeen yksikään ei lähde hortoilemaan itsekseen mihinkään.” Hän jatkoi ääni aavistuksen täristen.
”Totta, mutta David ja Scott pitäisi haudata, sillä ei heitä ajoissa mantereelle saada.” Matt sanoi.
”Hyvä on, hoidetaan heidät ensin ja haetaan sitten muut.” Jon myöntyi ja haroi taas hermostuksissaan hiuksiaan.
Yhdessä he kantoivat Davidin paikkaan, jossa Scottin ruumis vielä odotti hautaamista. Hiki pisaroi kummakin otsalla ja valui pitkin selkää, heidän kaivaessaan kuoppaa. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua kuoppa oli valmis ja he laskivat ruumiit siihen ja peittivät sitten huolellisesti. Matt iski kaksi puista ristiä kummun päälle muistuttamaan Scottista ja Davidista.
Tämän jälkeen he suuntasivat hikisinä ja väsyneinä vapaa-ajan majalle, jossa kaikki neljä naista olivat.
”Oletteko nähneet Wesiä tai Craigia?” Jon kysyi väsyneellä äänellä.
”Emme ole.” Jill vastasi ja katsoi kumpaakin miestä huolestuneena. ”Mitä on tapahtunut?” Hän kysyi.
”David on kuollut.” Matt sanoi hiljaa ja istuutui lähimpään tuoliin. Hetken levähdettyään hän kertoi mitä oli tapahtunut ja toiseen tuoliin istahtanut Jon vahvisti tapahtuneen.
Majaan laskeutui painostava hiljaisuus, jonka aikana naiset sulattelivat saamaansa tietoa ja katselivat kaikkia majassa olijoita huolestuneina.
”Luulen, että Wes tai Craig on asialla, sillä heidän äkillinen katoamisensa huolestuttaa minua.” Jon uskaltautui sanomaan pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Samaa minäkin epäilen, mutta ennen kuin ketään aletaan syytellä, voisimme yrittää ensin tutkia, mistä on kyse.” Matt sanoi ja jatkoi. ”Lisäksi suosittelen, ettei kukaan meistä lähde yksin minnekään, vaan että joku on aina mukana.”
”Olet oikeassa.” Jon sanoi hieman rauhoittuneena.
”Minä en kyllä usko, että Wes olisi tämän takana.” Fiona sanoi. ”Hölmö hän saattaa olla ja vähän lapsellinenkin, muttei kuitenkaan murhaaja.” Hän perusteli.
”No en minäkään voi uskoa, että hän olisi tätä kaikkea suunnitellut.” Matt sanoi. ”Mutten ihan helposti sitä usko Craigistakaan, mutta toisaalta hän vaikuttaa kyllin fiksulta suunnitellakseen jotain tällaista. En vain tiedä, mitä syytä hänellä olisi tämmöiseen.” Hän pohti.
”No mutta ajatellaan sitä sitten aamulla, nyt voisimme yrittää nukkua.” Jon sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi haukotteli kunnollisesti. Päivä oli ollut raskas ja uuvuttava.
”Kaiken varalta, pysytään kaikki samassa tilassa koko yö.” Matt sanoi ja jatkoi. ”Sillä kuka hyvänsä tuo murhaaja onkin, eihän voi tehdä mitään herättämättä meitä kaikkia, kun olemme yhdessä.”
”Totta.” Jon myönsi.
”Matt?” Jill kysyi.
”Niin.” Matt vastasi.
”Voisiko… tai siis tämä on kyllä tyhmää, mutta… tuota saisinko viettää yöni vierelläsi?” Jill kysyi takellellen ja punastui.
”Toki.” Matt sanoi hymyillen ja veti Jillin lähelleen.
”Kiitos.” Jill sanoi hiljaa.

*********
Jatkahan sinä...