Eikö ole outoa?

että tämä palsta on niitä ainoita, joissa tapaa OIKEAA elämää.
Oman pienuuden tajuaminen ei ole synti vaan etuoikeus.

kiusataan työssä, kiusataan koulussa, on ahdistelua, on väkivaltaa. Kaikkea negatiivista niin paljon, ettei ymmärtää jaksa.

Kai monella on sisällä paha olla. Mut ei sekään sitä yksin selitä, mutta varmaan suurelta osalta.

On jotenkin parempi haukkua ja kiusata kuin näyttää se oma pienuus. Uhota ja olla kovis mieluummin kuin hiljentyä ja olla nöyrä.
Näin mä ajattelen.
Lasten puolesta säälittää.

"Miksi ihminen on nykyään niin ahdasmielinen ja suvaitsematon, että vain oma elämä on se oikea elämä? Muut eivät tajua mistään mitään.
Miksei ihminen voi olla elämäänsä tyytyväinen? Ihan oikeasti. "

Hassua miten sitä saakin assosiaatioita ihan pienistä lauseista ja vielä enemmän hassua on se, miten mulla nyt viimeaikoina on vanhat asiat ja tapahtumat tulleet mieleen.

Mieleen tuli tuosta kommentistasi aika joskus eron jälkeen, olin noin 24-25 v silloin. Lapset olivat isällään ja minä vietin kapakkailtaa ja olin yötä siskon luona.
Ilta oli tylsä, lähdin pois aikaisin diskosta vai missä nyt olinkaan yökerhossa?? en muista.

Oli talvi. Lunta valtavasti. Menin puistoon, joka on kaupunkia halkovan joen äärellä. Penkeistä näkyi vain selkänojat. Istuin ajatuksissani niillä ja katselin tummana pyörteilevää, pakkasessa höyryvää jokea.
Olen aina rakastanut siinä kaupungissa jokirantaa, sen kaunista puistoa, ja syvänä ja mustana pyörteilevää jokea.

Olin yksinäinen, mietin elämääni, unelmiani, nuoruuttani, itseäni .. kaikkea.

Yö oli hiljainen, katuvalot keltaisina lumella. Hitaasti kävelin lumisen maiseman ja nukkuvan kaupungin halki siskolle.
Kello näytti jo pikkutunteja kun saavuin perille.

Aamulla sisko halkesi uteliaisuudesta ja uteli miten ilta meni, kenen kanssa olin, kenet iskin..
Päätin olla kerrankin rehellinen ja kerroin mitä tein (ajatuksiani en kertonut). Että oli tylsää, lähdin aikaisin ja istuin tuntikausia jokirannassa, sitten kävelin hitaasti tänne siskon luo .

Mitä sanoi siskoni?
Hän huudahti epäuskoisena: "Älä viiti! EI KUKAAN VIETÄ ILTAANSA NOIN!!!"
Ja vaati minua moneenkertaan kertomaan totuuden: missä olin ja kenen kanssa!? "Kerro nyt - minä tunnen kaikki tämän kaupungin jätktä!"
Miksi en voi kertoa TOTUUTTA?!

Levittelin käsiäni ja tilanne huvittikin. Minähän kerroin totuuden! Kerrankin, (siskolle)rehellisesti, vain ja ainoastaan totuuden!

Hän ei uskonut minua, koska hänelle ei ole olemassa tuollaista totuutta. Hänen maailmassaan kapakkailta "vietetään loppuun asti" eli ryypätään ja lähdetään jonkun mukaan muhinoimaan. Tai vähintään flirttaillaan ja bailataan valomerkkiin asti. Se on hänen kokemusmaailmansa. Muuta ei ole, muuta hän ei osaa edes kuvitella, muu on valhetta tai ainakin teeskentelyä.

Oman maailmamme vankeja, niitä me kaikki kait jollakin tavalla olemme.
Vaatii paljon työtä, paljon itsetutkiskeluakin, että pääsee irti ja vapaaksi omasta vankilastaan; että näkee ja ennenkaikkea hyväksyy, ymmärtää, sietää, erilaisuuden.