Epäilen ettei mulle tule sitä. Olenkohan täysin epänormaali? Tai onko väärin ajatella että tekisi silti lapsen vaikka ei tulisikaan mitään harkintakyvystä riippumatonta pakottavaa tarvetta moiseen? Pitääkö sitä haluta niin että kaikki muu sumenee tai muuten ei oikeasti halua????
Kuume?
Immuuni
7406
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä sinun pitää itse tietää, haluatko lapsen vai et. Vauvakuumeen ei kuitenkaan tarvitse iskeä päätä sumentavalla voimalla, vaan lapsen hankinta voi olla vaikka pelkkä kirkastunut fakta ajatuksissa.
Luonnollisesti lasta voi yrittää hankkia, kun siihen on päätynyt (pitkällisten?) pohdintojen ja suunnitelmien jälkeen (vauvakuumeisena tai ei).
Lähtökohtana tietysti on, että ajatus lapsen elättämisestä herättää positiivisia tunteita.
Mutta oikeasti, ei kai kukaan tosissaan tällaista asiaa kysy (provo kenties)?
En ymmärrä mikä kysymyksessäni oli niin ihmeellistä? Kuulut ehkä kansanosaan joka on aina tiennyt että haluaa lapsia joskus? No, naisissa niitä on vielä paljon enemmän kuin miehissä. Minä en ole tiennyt enkä vieläkään tiedä. Tyttönä tykkäsin leikkiä pikkuautoilla. Nuorena olen tykännyt riehua mielin määrin. Mikään toimeni ei ole koskaan kuvannut minkäänlaista pesänrakennusvimmaa, ei ole kiinnostanut kotia koristaa enkä ole haaveillut yhtään mistään sellaisesta itsekseni enkä miesten kanssa, kun ei ole ollut edes ajankohtaistakaan. Eikä ole oikein vieläkään otollinen aika. Ehkä se sitten on itse luomaani harhaa, että toiset näyttävät syntyneen äidiksi ja aina tienneensä varmasti, tai että äidiksi sopivan on syytä osata jo nuorena huokailla puoli tuntia ihastuneesti uusien verhojen tms. edessä...
Lapsen saaminen on niin iso asia, että kyllä pitää tietää haluaako lapsen vai ei. Lasta haluaa, jos siinä ei ole mitään epäselvää. Tottakai tulevaisuus lapsen kanssa jännittää, mutta silti haluamisen tulee olla selvää. Jos on epävarma omista tunteistaan, lasta ei kannata hankkia.
Edelleen, ei ihmisellä tarvitse olla vauvakuumetta, mutta silti hän voi haluta lasta.
Lasta ei ole pakko haluta. Jos ei halua lasta, ei sitä tarvitse myöskään "yrittää haluta".
Vanhempia on joka lähtöön. On esim. rokkivanhempia, pehmovanhempia, sporttivanhempia, landevanhempia ja duunarivanhempia. Eivät kaikki äidit ja isät ole samanlaisia. Joku punkkariäiti voi pitää verhojen kuosia erityisen tärkeänä, mutta maatalon emäntä ei.
Täkeintä lasten hankinnassa on vilpitön rakkaus lasta kohtaan. Ei niinkään ulkoiset vanhemmuuden merkit. Jos et koe itseäsi samanlaiseksi äidiksi kuin muut (?), voit silti olla hyvä äiti. Hyvä äiti rakastaa lastaan ja yrittää antaa hänelle kaikki eväät hyvään elämään.
...nostaa päätään nimenomaan siinä muodossa että onko minusta siihen? Loppujen lopuksi en varmaan olisi yhtään hullumpi mamma. Mutta nykyään kun tuntuu että vaara vaanii lasta siellä täällä... Miten osata kasvattaa niin että lapsesta tulisi hyvä ihminen eikä joutuisi vaikeuksiin? Eikä se tunnu välttämättä toteutuvan vaikka yrittäisi miten, sivusta seuranneena voi todeta. Kannattaako sitäpaitsi edes ketään laittaa yrittämäänkään näillä geeneillä elämistä...
En tiedä voinko vielä luottaa tähänastisiin haluamisiini niin paljoa että siihen ryhtyisin. Ei ihan vielä tarvitsekaan mutta aika loppuu joskus. Varmaan tulee olemaan aina jotain epäselvää, pelkojen osalta!
Kyllähän se lapsenhoito yleensä pääasiassa jää äidille,vaikka isä innokkaana vieressä seuraakin ja toki meilläkin vaippaa on kumpikin vaihtanut.
Tuntuu, että mitä enemmän pojalle on tullut ikää lisää sitä paremmaksi isän ja pojan suhde menee.
Siitäkin syystä ei olla haluttu kiirehtiä toisen lapsen hankkimista (voihan se olla että ei koskaan saadakaan)ettei vedetä itseämme liian tiukoille. On niin kiva tämän yhden kanssa mennä ja kulkea joka paikkaan...tämä nyt vaan on ollut meidän valinta, että jaksaisi arkirutiinit ja vielä voisi nauttia lapsestaankin. Minusta/meistä ei olisi elämään kirkuvan lapsilauman keskellä.
Luulen että hormoonit tekevät vielä sullekin tepposet ja hurahdat omaan vauvaasi. Itsekin muistan kuinka itkin parikuukautinen sylissäni, kun ajattelin, että tämän on joskus lähdettävä armeijaankin...
Tsemppiä nyt vaan vauvantekoon. Susta tulee varmasti oikein hyvä äiti, ainakin omalle lapsellesi maailman paras!
Olen 6-vuotiaan pojan 32v. äityli.
Itse en ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutta kun lasta ruvettiin harkitsemaan, olin huomaavinani näitä oireita miehessäni, eikä minullakaan ollut mitään lapsen saamista vastaan.
Raskausaika sujui hienosti, mutta en ollut mitenkään malttamaton, vaan nautin olostani täysin rinnoin. Kun lapsi syntyi (vaikea imukuppisynnytys) tunsin heti suurta rakkautta vauvaa kohtaa. Rakastin omaa lastani enkä sitä että se on vauva. Ihmettelin, kun puut puhuivat, että se on niin sääli, kun ne kasvavat niin nopeasti. Minusta on sama minkäikäinen lapseni on, silti hän on minusta yhtä ihana.
Ehkä juuri siitä syystä, koska vauvakuume ei nosta meillä päätään, toisen lapsen hankintaa on siirretty näin pitkälle. Haluaisimme silti lapsellemme sisaruksen.
Lapsemme on ehdottomasti parasta mitä meille on tapahtunut, enkä olisi ikinä uskonut sitä tunnetta olevan olemassakaan, mitä omaa lasta kohtaan voi tuntea!
Kiva kuulla tuollaistakin! Ja jotenkin noin luulisin oman tilanteenikin sujuvan jos tai kun. Onko miehesi osallistunut lapsen hoitoon hyvin? Kun alunperin sitä "enemmän" tavallaan halusikin. Meinaan vaan sitä kun itselläni on noussut joskus sellaisia ajatuksia pintaan että aika helppo ukolla sieltä sohvan pohjalta on lapsia toivoa, oppisi nyt edes ensin hoitamaan omatkaan asiansa ja sotkunsa... ;-)