ja soitan sosiaalitoimistoon, että hakekaa lapsi pois? Tilanteemme on se, että nuoremme oli huostaanotettuna, nyt kylläkin kotona. Huostaanottoa edelsi todella rankat vuodet, jolloin vanhemmuudelta kysyttiin paljon. Kaikenlaista kokeilua lapsella oli ja erittäin epämääräistä seuraa ja elämä luisui yhä huonommille raiteille. Lopulta tapahtui jotain niin radikaalia, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sijoittaa lapsi kauaksi entisistä ympyröistään. Ennen sijoitusta oli kokeiltu avohuollon toimia jos jonkinlaisia. Sijoitusaika meni jotenkuten ja koulu meni hieman paremmin kuin entisessä. Lapsi kuitenkin kotiutettiin kun katsottiin tilanteen rauhoittuneen, eikä kotiintulolle ollut mitään estettä. Paluu kotiin oli meidän kaikkien harras toive.
Kotiintulon jälkeen meni vähän aikaa ihan hyvissä merkeissä. Nyt viimeiset kuukaudet on ollut mieletön uho päällä kaikessa. Hän elää sillä periaatteella, että rajat on tehty rikottaviksi ja käytös kotona on aivan kauheaa. Ihan pienimmistäkin asioista tulee sellaisen kirousten ja haukkumisten ryöppy silmille, ettei ole tosikaan. Rakastan lastani, mutta olen todella väsynyt ainaiseen taisteluun. Pelkään hänen luiskahtavan taas todella huonoille teille. Hän huutaa ja raivoaa koko elämänsä sotkun olevan minun syytäni. Lapsen isä ei yhteishuoltajuudesta huolimatta ole tukena millään tavoin, emme ole edes puheväleissä. Lapsen isä ei ole edes ennen eroamme ollut kovinkaan suuressa roolissa perheemme arkea, hän oli aina poissa. Nyt eron jälkeen hän käytännössä unohti lapsensa tyystin ja uusi vaimo on ollut tukemassa häntä siinä. Ne harvat kerrat jolloin lapset ovat heidän luona olleet, ovat päättyneet siihen, että uusi vaimo on lapsia haukkunut silloin kun lasten isä ei ole paikalla. Isä vaan ei usko tätä, väittää lasten valehtelevan. Joten en asioiden näin ollessa voi edes tässä painajaismaisessa tilanteessa lapsen isän puoleen kääntyä apua pyytääkseni. Eikä tälläisessä voi pyytää apua edes harvoilta ystäviltään, tämä on niin henkilökohtaista. Moni varmaan ajattelee, että tuolta on vanhemmuus hukassa, mutta ei meillä toisen lapsen kanssa ole mitään ongelmia. Tätä oireilevaa on koulukiusattu pienempänä, kunnes hän itse otti kovan roolin. Nyt ei kiusata, mutta toivottavasti ei ole toisinkaan päin. Saan hänet valheesta toisensa jälkeen kiinni eikä hän tunnu kunnioittavan tätä kotia ja meitä täällä olijoita yhtään. Hän käytännössä pyörittää tätä perhettä vaikka mitä tekisin ja sanoisin. Ei auta ei loitsu eikä rukous, ei lahjonta ei uhkailu, ei rajat ei rakkaus... ei mikään. En tiedä mikä on mennyt pieleen, mutta itse olen aivan loppu. Kynnys ottaa yhteyttä sosiaalitoimistoon on korkea, sillä lapsi on jo kerran ollut sijoitettuna. Muistan vieläkin sen aiheuttaman tuskan, itkimme molemmat, sekä lapsi että minä, monta kuukautta. Nyt tuo kaikki tuntuu unohtuneen ja tämä koti täysi p....a ja minä äitinä kaikkeen syypää, kuten hän itse ilmaisee. Mitä teen, odotanko että ihme tapahtuu ja lapsi tasoittuu? Odotanko sydän kylmänä, ajautuuko hän uudelleen todella huonoille teille? Otanko yhteyttä sosiaaliin että viekää lapsi rauhoittumaan minä en pärjää enää hänen kanssaan? Onko kukaan toinen täällä kirjoitteleva ollut samassa tilanteessa, että lapsi on sijoituksen loputtua laittanut ranttaliksi uudelleen ja suoltaa suurta vihaa vanhempaansa kohtaan? Puhun yksikössä sillä isäänsä hän minulle kehuu (varmaan satutaakseen) mutta ei kuitenkaan ole valmis edes isänsä luonaa käymään. Olen todella väsynyt, enkä viitsisi neuovoiksi lukea näitä kliseitä, että näytä rakkauttasi ja kun hän sinulla haistattelee niin kerro että rakastat häntä. Nämä keinot on kokeiltu. En myöskään halua lukea luuseri kommentteja, en ainakaan vastaa niihin mitään. Odotan ja toivon asiallisia neuvoja, mitä tehdä ennenkuin oma pää pettää?
Kotiintulon jälkeen meni vähän aikaa ihan hyvissä merkeissä. Nyt viimeiset kuukaudet on ollut mieletön uho päällä kaikessa. Hän elää sillä periaatteella, että rajat on tehty rikottaviksi ja käytös kotona on aivan kauheaa. Ihan pienimmistäkin asioista tulee sellaisen kirousten ja haukkumisten ryöppy silmille, ettei ole tosikaan. Rakastan lastani, mutta olen todella väsynyt ainaiseen taisteluun. Pelkään hänen luiskahtavan taas todella huonoille teille. Hän huutaa ja raivoaa koko elämänsä sotkun olevan minun syytäni. Lapsen isä ei yhteishuoltajuudesta huolimatta ole tukena millään tavoin, emme ole edes puheväleissä. Lapsen isä ei ole edes ennen eroamme ollut kovinkaan suuressa roolissa perheemme arkea, hän oli aina poissa. Nyt eron jälkeen hän käytännössä unohti lapsensa tyystin ja uusi vaimo on ollut tukemassa häntä siinä. Ne harvat kerrat jolloin lapset ovat heidän luona olleet, ovat päättyneet siihen, että uusi vaimo on lapsia haukkunut silloin kun lasten isä ei ole paikalla. Isä vaan ei usko tätä, väittää lasten valehtelevan. Joten en asioiden näin ollessa voi edes tässä painajaismaisessa tilanteessa lapsen isän puoleen kääntyä apua pyytääkseni. Eikä tälläisessä voi pyytää apua edes harvoilta ystäviltään, tämä on niin henkilökohtaista. Moni varmaan ajattelee, että tuolta on vanhemmuus hukassa, mutta ei meillä toisen lapsen kanssa ole mitään ongelmia. Tätä oireilevaa on koulukiusattu pienempänä, kunnes hän itse otti kovan roolin. Nyt ei kiusata, mutta toivottavasti ei ole toisinkaan päin. Saan hänet valheesta toisensa jälkeen kiinni eikä hän tunnu kunnioittavan tätä kotia ja meitä täällä olijoita yhtään. Hän käytännössä pyörittää tätä perhettä vaikka mitä tekisin ja sanoisin. Ei auta ei loitsu eikä rukous, ei lahjonta ei uhkailu, ei rajat ei rakkaus... ei mikään. En tiedä mikä on mennyt pieleen, mutta itse olen aivan loppu. Kynnys ottaa yhteyttä sosiaalitoimistoon on korkea, sillä lapsi on jo kerran ollut sijoitettuna. Muistan vieläkin sen aiheuttaman tuskan, itkimme molemmat, sekä lapsi että minä, monta kuukautta. Nyt tuo kaikki tuntuu unohtuneen ja tämä koti täysi p....a ja minä äitinä kaikkeen syypää, kuten hän itse ilmaisee. Mitä teen, odotanko että ihme tapahtuu ja lapsi tasoittuu? Odotanko sydän kylmänä, ajautuuko hän uudelleen todella huonoille teille? Otanko yhteyttä sosiaaliin että viekää lapsi rauhoittumaan minä en pärjää enää hänen kanssaan? Onko kukaan toinen täällä kirjoitteleva ollut samassa tilanteessa, että lapsi on sijoituksen loputtua laittanut ranttaliksi uudelleen ja suoltaa suurta vihaa vanhempaansa kohtaan? Puhun yksikössä sillä isäänsä hän minulle kehuu (varmaan satutaakseen) mutta ei kuitenkaan ole valmis edes isänsä luonaa käymään. Olen todella väsynyt, enkä viitsisi neuovoiksi lukea näitä kliseitä, että näytä rakkauttasi ja kun hän sinulla haistattelee niin kerro että rakastat häntä. Nämä keinot on kokeiltu. En myöskään halua lukea luuseri kommentteja, en ainakaan vastaa niihin mitään. Odotan ja toivon asiallisia neuvoja, mitä tehdä ennenkuin oma pää pettää?
Vastaukset 26
Vanhimmat
itse kerran käyttää noita sanoja?
Onko koulussa tai kaverisuhteissa ongelmia?
Sinuna juttelisin varmaan luokanvalvojan kanssa, mille tilanne koulussa näyttää ja olisikohan mahdollisesti koulupsykologilla ehdotuksia tilanteeseen. Tilanne ei ole vielä täysin pois hallinnasta, jos koulu sujuu edes siedettävästi. Saiko hän mitään terapiaa ongelmiinsa sijoituksen aikana?
Mitä jos puhuisit hänelle suoraan noista ajatuksistasi, mitä tännekin kirjoitit. Sano suoraan, että tilanne kotona ei voi jatkua tuollaisena ja kysy, suostuisiko hän esim. perheterapiaan. Toisaalta ei välttämättä mikään terapia pure tuossa tilanteessa, koska uhma on tuota luokkaa, niin silloin pitää varmaan vastustaa kaikkia aikuisten taholta tulevia ehdotuksia.
Hän tietää varmaan, että et häntä helposti anna sijoitukseen kun kerroit, miten itkitte sitä aikanaan yhdessä. Mutta olisiko sijoituksella uhkaaminen se ainoa asia, mikä voisi laittaa hänet ajattelemaan vielä asioita järkevästi. Voihan se varmistaa, että nuori varmaan tajuaa missä mennään, kun kerrot hänelle, että et tosiaan halua häntä suurin surminkaan sijoitukseen, mutta jos kotona ei järjestys palaudu, niin muuta vaihtoehtoa ei o le.
Ymmärrän tuskasi, sillä nuorten sijoituspaikat ovat pahimmillaan aika kamalia paikkoja. Jos hän ei sinua usko, eikä suostu mihinkään ehdotettuun apuun, on kyllä vaikea keksiä muuta vaihtoehtoa kuin laitos. Voisitko jutella sossujen kanssa ensin niin, että et kerro vielä, miten paha tilanne kotona on, sanot vain kysyväsi neuvoja vaikka vastaisen varalle, koska lapsi on ollut aika uhmakas viime aikoina. Pyydä kertomaan, millaisia paikkoja olisi tarjolla nuorelle, joka ei ole huumeidenkäyttäjä, eikä kriminaali, muuten vain mahdottoman omaehtoinen.
Tuollainen tilanne ei ole ainakaan vielä meillä ihan ajankohtaista, mutta lapsi on niin mahdottoman voimakastahtoinen ja itsepäinen, että joskus on pahoissa tulevaisuuden mielikuvissa käväissyt tuollainenkin vaihtoehto. Kerro jatkossa, miten pärjäätte. Jaksamista ja viisautta sinulle äitinä!
että jälkihuollosta käyt kysymässä harrastusrahaa, mutta et mainitse muuta. Otat myönnetyt rahat etkä muuta. Kysyvät että miten menee ja tarjoavat jotain terapioita, sivuuta.
Konkretisoi rakkautesi. Katso, että jääkaapissa on syömistä pojallesi kun kotiutuu menoistaan. Vaikka juustoa tai mistä nyt tykkää ja itse leivot sämpylöitä, jotka jätät peitettynä syömistä odottamaan. Kuori vaikka porkkanoita ja paprikoita siivuiksi kelmun alle peitettynä syömistä odottamaan. Merkkipäiviksi leivot ja leivot ihan muutenkin vaan. Siitä tulee kodinomaisuus. Pidät hänen vaatteensa puhtaana ja huomauta jostain vaatteesta, onko hän huomannut, että voisi hankkia jotain uutta. Pyydä isältä rahaa pojan vaatteisiin, antaa jos antaa mutta ei muuta yhteydenpitoa sinne. Itse tunnet lapsesi, pystyt vaistonvaraisesti toimimaan hänen suhteensa ja mitä ominaisuutta ei ole kenelläkään muulla. Hoiva leipoo lihasta rakkautta.
Isän vaimon päämäärä tuntuisi olevan, että sinulla ja lapsellasi menisi huonosti ja hän tulee tekemään parhaansa siinä. Saadakseen sinusta epäkelvon ja nostattaakseen omaa turvallisuuden tunnettaan. Toimensa tähtää siihen, että lapsestasi tulee päästä ja se onnistuu parhaiten saamalla hänet huostaan. Tämän varmaan on poika huomannut, sinä et. Pysykää etäällä isän vaimosta, pidä huoli siitä ettei tämä pääse lastesi kanssa tekemisiin. Lue tuolta uusperheellisten sivuja ja huomaa millaisia heissä onkaan.
Poikasi ottaa etäisyyttä itsenäistymistaistelussaan ja rakentaa yhteyttä sinuun. Olette saaneet aikanaan aikaiseksi mukavan pojan, älä anna häntä kenenkään hyväksikäytettäväksi mihinkään tarkoitukseen.
irti äidistään ja vanhemmistaan mikä on toisaalta tietyn ikäisillä täysin luonnollista
niin miettikää yhdessä
mikä se ratkaisu olisi mikä toimisi juuri teidän teidän kohdalla ja teidän perheessä.
Murkuille kaikki omassa kodissa on ihan p...stä. Kaikki ja aivan kaikki. Ja osalle murkkuja enemmän p--stä kuin toiselle, jopa saman perheen sisällä.
Lohduttaudu sillä, että aikansa meuhkaavat ja rähisevät mikä on mitäkin ja sitäkin ja kaikki naapurissa taikka jokikylässä paremmin.
Koita vain jaksaa ja kestää.
Päivä kun et olekaan enää maailman pas...oin mutsi
on lähempänä kuin voit kuvitellakaan.
Kun pahin puhuri on ohi niin yleensä tämän raggariteinin takaa löytyy
fiksu, erittäin miellyttävä ja jopa muut huomioon ottava viittä vaille aikuinen ja jopa hyväkäytöksinenkin nuori.
Jos vain saatte juteltua keskenänne
miettikää miten saisitte edes siedettävät olot kaikille kodissanne asuville.
Tarvitseeko nuori omasta mielestään jotain ulkopuolista apua (terapiaa ja yksityiseltä ehdottomasti) missä kävisitte joko yhdessä tai/ja erikseeen.
Tai onko teillä mitään yhteistä mielenkiintoa: jääkiekkomatseja, pitsalla käyntiä, kauhuleffojen katselua ja hyvän ruuan nauttimista,
ulkomaan reissua ja muuta matkustelua mielenkiintoisiin paikkoihin, mihin voi jo etukäteen tutustua ja tehdä "ennakkomatkoja" ruuan tms tiimoilta, melontaa, erämaa vaellusta, ihan mitä vaan mikä on poikaasi aiemmin kiinnostanut
mikä on vaikka nyt teini-iän yllätettyä jäänyt ja unohtunut tässä melskeessä.
Myös jos on riittävän vanhasta murkusta kyse
voi jopa jotain omaa opiskelijakämppääkin haaveilla, miettiä
jos sellainen on mahdollista ja ajateltavissa
niin ettei nuori joudu vaikeuksiin turhan aikaisen itsenäisyytensä vuoksi.
Jaksamisia ja miettimisiä ja toivottavasti se yhteinen sävel löytyy
ja pääsette jatkamaan matkaanne samassa "leirissä".
juuri peruskouluaan lopetteleva nuori. Vastaan tähän teille kaikille kolmelle neuvoja antaneelle. Tilanteemme on tosiaan yhtä vuoristorataa, yhtenä (useimpina) päivinä meidän elämä on yhtä kaaosta, täyttä tappelua, joka yleensä alkaa siitä jos huomautan esim. tupakoinnista. En mahda sille mitään, että en voi sulattaa ala-ikäisen tupakointia. Hän vielä heittelee röyhkeästi kaikki tupakan tumpit pihamaahan, saattaa jopa tumpata talon (puisen) seinään. Kauhea haistattelu seuraa näistä huomatuksista yleensä. Samoin hänen käytöksensä on erittäin arvaamatonta, aivan pienimmästäkin ärsykkeestä saattaa lentää lautanen seinään. Toki tämä kielii pahasta olosta ja sen ymmärrän, mutta on todella raskasta olla koko ajan "varpaillaan". Siitä olen jokseenkin varma, että huumeita ei ole kuvioissa, sen verran olen "kyylännyt". Alkoholin kanssa kylläkin leikitään, esim. viime viikonlopusta tuli korviini että hän on kaverinsa kotibileisiin sammunut. Tästä kun häntä jututin, niin olin saada hänet päälleni. Mistään ei saisi sanoa mitään. Kävimme pitkät keskustelut siitä mitä seuraisi, jos ottaisin yhteyttä sosiaaliin. Olen hänelle useat kerrat sanonut, että kohta ei ole muuta vaihtoehtoa. Tähän vastaukseksi tulee v..un haistattelu tai anteeksipyyntö, aivan päivästä ja tunnelmasta riippuen. Koulusta on ollut melko paljon poissaoloja, milloin koskee päähän milloin mahaan. Olen keskustellut sekä rehtorin että luokanvalvojan kanssa, mutta kun koulu menee suht.hyvin, tulossa kasin keskiarvon päättötodistus, niin molempien asenne on vähän sellainen "äiti hössöttää turhasta" -asenne. Itseäni askarruttaa todella paljon hänen uhmakas rajojen rikkominen, toisaalta luulen että hän tietää minun tekevän vuokseen aivan kaikkeni ja käyttää tätä armotta hyväkseen. Tietää sen etten ota yhteyttä vähässä kaupassa viranomaisiin ja "vedättää" viimeiseen asti. Hänellä oli rankka lapsuus kiusaamisen vuoksi ja luulen, että hän nykyisellä käytöksellään vetää roolia ettei kukaan vaan enää häntä satuttaisi. Itse pelkään tämän roolin vetämisen johtavan hölmöilyssään taas todella huonoille teille. Hän kun vetää siitä roolia täällä kotonakin ja ainakin osa käytöksestä on myös näyttämistä "kavereille" että meillä ei mutsi määrää. Tästä kärsii toinen lapsenikin kovasti. "Häirikkö"-lapseni on minulle erittäin rakas, mutta kuten kerroin olen todella lopussa ja pelkään jotain pahaa tapahtuvan. Viikonloput ovat kauheita, en saa häntä öiksi kotiin vaikka hän illalla lähtiessään kuinka lupaa... tulee joskus aamulla ja sen näköisenä, että on kunnolla ryypätty. Kerta toisensa jälkeen olen päättänyt, että arjen tultua lähden hänen kanssa sossulaan, mutta sitten tarkemmin ajateltuani tulee mieleen se tuska, minkä me molemmat olemme jo kerran kokeneet. Hyvänä päivänä kun häneltä kysyn syytä käytökselleen ja sitä, että haluaako hän takaisin perhekotiin, vastaus on että ei halua ja ei hän käytöksellään mitään tarkoita. Mustimman hetken tultua hän kertoo että on aivan v..un sama missä hän on ja että hän tekee kaiken kostaakseen minulle. Kun kysyn mitä hän kostaa, vastaus on se että sitä kun hänen elämä on tällaista. Siitä sitten jatkuu tarina kaikkeen törkyyn mitä hän on kavereidensa taholta kokenut sekä pienempänä että vähän myöhemminkin. Olen yrittänyt rohkaista ja kannustaa hyviin harrastuksiin, ei kiinnosta kuin hetken. Pohjimmiltaan kyse on aivan lahjakkaasta ja syvällisesti ajattelevasta nuoresta, mutta uhmakkuus ja välillä tuntuu että jopa välinpitämättömyys on jotain käsittämätöntä. Nyt elämme tosiaan aikaa, että hänen yläaste loppuu ja edessä on lähtö jatko-opintoihin. Ehkä se opiskelemaan lähtö tuo muutoksen, ehkä ei. Välillä hän suunnittelee innolla syksyn opintoja ja silloin tosiaan edessä on muutto noin sadan kilometrin päähän kotoa. Välillä hän kuitenkin on synkällä mielellä ja on sitä mieltä, että hän ei lähde minnekään ja on ihan sama miten pääsykokeissa käy. Tämänkin ymmärrän aivan normaaliksi irtautumisprosessiksi, mutta itseäni pelottaa hänen epävakaus ja se mitä vielä suurempi vapaus tuo tullessaan ellei hänelle nyt äkkiä tule järki päähän. Kun olen hänen kanssaan tästä huolesta keskustellut, hän välillä sanoo että hän haluaa pois tästä pikkukaupungista, välillä taas tulee mitä hirveintä sontaa silmille tyyliin että sittenpähän pääset hänestä eroon ja hän tulee juomaan ja polttamaan niin paljon kuin haluaa. Sitten taas seuraavassa hetkessä saattaa tulla anteeksipyyntö ja selitys, että hän sanoi vaan ei hän sitä tarkoita. Elämämme on jatkunut tätä rataa kohta neljän vuoden ajan ja tuntuu tosiaan että en jaksa enää. Tuntui todella pahalta kun toinen lapseni sanoi tässä hiljattain että meillä oli ihanan rauhallista kun xxxx oli perhekodissa. Rakas hän on kaikesta huolimatta ja tietää sen, en vaan kysymyksistäni huolimatta ole saanut selville, mitä hän on vailla. Kaikki muu on varmaan kokeiltu, paitsi tuo että katan hänelle kotiin paluuksi lautaselle valmiin annoksen lempiruokaansa ;) Ei ole tullut mieleen sen kaiken huolen ja lopulta suuttumuksen keskellä kun hän luvatta öitä poissa kotoa on. Meinasin unohtaa mainita, että kyllä hän käy nuorisopsykologin luona säännöllisin väliajoin, mutta kokee ettei siitä ole mitään hyötyä, korkeintaan se ettei tarvitse olla koulussa sinä aikana. Tässäpä meidän tilanteesta vähän lisää, nyt täytyy lopettaa tämä kirjoittaminen, hän juuri kotiutui. Yritän houkutella iltapalalle hänet.
millimetri!
Mutta murrosikäinen voi olla kuin vuoristoradalla itsekin ja hänen reaktionsa on se että mitä h..in väliä millään on. Ja varsinkin jos on ollut takana kiusausta tai muuta mikä on syönyt sitä itsetuntoa ja tuonut epävarmuutta tilalle.
Jos on taloudellisesti mahdollista mennä jonnekin hyvälle yksityiselle terapeutille ja yhdessä ja erikseen. Monesti juuri hyvä ja asiansa osaava terapeutti voi jo muutamalla käyntikerralla saada aukaistua niitä solmuja ja muhkuroita
mitä olette elämäänne saaneet. Symbioosi äidin ja pojan välillä vaatii varmaan todella kovan irtioton ja narun katkaisun kun ei ole toista vanhempaa siinä jakamassa näitä irtitottoja aikuisuuteen.
Monestihan ennen vanhaan isät ja pojat ottivat joko painimatsin tai jopa nyrkkiottelun kun tehtiin todella sitä pesäeroa omiin juuriin ja napanuoraa katkaistiin niin että kotitanner rytisi.
Rauhan saanti perheeseenne on varmaan ykköstavoite ja se että nuoren pahin kausi menisi suuria pahoja tapahtumatta ohitse.
Tulevaisuuskinhan saattaa pelottaa ja luoda sitä epävarmuuttta (".. aivan sama"... on hyvin herkässä kun on pelko siitä että epäonnistuu tai ei saakaan saavutettua niitä tavoitteita mitä haluaa, koulupaikkaa esimerkiksi)
ja joka sitten heijastuvat jatkuvana hakemisena ja tasapainoiluna menneisyyden (oma koti) ja oman tulevaisuuden välillä.
Kaljoittelu ja ryyppääminen on osalla niin verissä ja tavallistakin vaikka siihen kuinka yrittää puuttua niin kuitenkin sitä tehdään ja tapahtuu. Kokoaikaa kun ei voi olla nuoren takapuolen takana vahtimassa ja kyttäämässä että mitä nyt taas. Järki toivottavasti voittaa tai ainakin kohtuullistaa ja opettaa että viina on todellakin viisasten juoma. Alkoholista puhuminenkin (sopivissa kohdin kun on rauhallista) ja kertominen sen haitoista ja vaaroista on omalta osaltaan sitä lapsensa kasvattamista aikuisuuden tielle.
Ja vaikka nuori nyt olisikin ottamatta niin parin vuoden päästähän sitä saa ottaa oikein luvan kanssa ja niin paljon kuin sielu sietää ja mitään et sitten ainakaan siinäv vaiheessa enää voi!
Koulumenestyshän on todella hieno juttu. Sehän on positiivista että pärjää noinkin hyvin ja vähällä opiskelullakin vielä (poissaolot). Siitä kannattaa mainita että on ylpeä ja iloinen hänen opintojensa onnistumisesta.
Jollain keinoilla kun saat poikasi ns. omalle puolelle ja samaan leiriin teidän muiden perheenjäsenten kanssa niin sellaisella pääsisi jo ainakin eteenpäin ja ehkäpä se järkikin ja mutsin arvostus (sitä voi esiintyä varsin yllättävissä tilanteissa, sellaiset kannattaa huomioida ja yrittää sitä kautta löytää sitä tietä millä saatte tätä meteliä ja mekkalaa vähemmäksi ja sitä tyyntä rauhaakin elämäänne) saattaa jopa yllättää äidin.
Pelkohan nuorellasi on varmaankin myös siitä että jos hän joutuukin lähtemään sijoitukseen ja ties minkälaisiin oloihin ja paikkoihin. Epävarmuus ja se että mitä tästä seuraa voi myös osaltaan olla heiluttelemassa poikasi mieltä.
Voimia ja usko itseesi. Päivä todellakin paistaa joskus myös risukasaan vaikka nyt se voi tuntua todella utopistiselta tilanteelta.
huolesta soikeena. Kun itse on siinä tilanteessa kaikkine tunteineen, niin ei aina näe kokonaisuutta kovin selkeästi. Ahdistuu hekä sellaisestakin, mistä ei pitäisi ja yrittää epätoivoisesti pitää niistä rajoista kiinni jne.
Kaikkea on koettu.
Sanoisin sulle ainakin yhdeksi neuvoksi, että älä tosiaan nipota sen koulun käynnin kanssa, jos kerta vähemmälläkin käymisellä pärjää. Tulokse ratkaisee.
Mun oma poika oli helppo murkkuikäinen, mutta hänkään ei jaksanut mennä kouluun, kuin ehkä puoleksi lukukaudeksi. Oli päänsärkyä ja vatsavaivoja ym. väsytti jne.
Kun kuitenkin toi kotiin hyviä numeroita jatkuvasti kokeista ja todistuksissa, niin annoin pojan jäädä kotiin ja "väärensin" poissaololappuja tai olin siis juonessa mukana ja kirjoitin syyksi sen minkä poika oli mulle sanonut.
Siten hän jaksoi käydä siellä koulussa sen minkä tarvitsi ylioppilaaksi pääsyyn. Kaksi ällää ja ämmän papereilla kirjoitti, et ei ihan huonosti kuitenkaan. Siis jätä se nipottaminen nyt ainakin sen koulun kohdalta ja anna nuorelle tilaa hengittää siinä kohtaa.
Sitten voit myös lopettaa räpättämisen tupakasta.
Aivan sama mitä sanot. Kun on päättänyt polttaa, niin tulee myös polttamaan ja sitä suuremmalla todennäköisellä mitä enemmän se sinua ärsyttää ja jaksat siitä huomautella.
Minä otin sen linjan näiden lainalastemme kanssa, (omat eivät koskaan alottaneetkaan polttaa) että sanoin etten hyväksy heidän tupakoimistaan,joten heidän pitää mennä polttamaan sellaiseen paikkaan missä en heitä näe. Eli en halunnut "tietää".
Ryyppäämisistä en myöskään ole räyhännyt, koska se ei jo omasta kokemuksesta, siis omasta nuoruudestani tiedän, ettei auta. Kun päätettiin ryypätä, niin ryypättiin, vaikka olis selkään saatu. Siis aivan turhaa omien voimien ja energian haaskausta.
Olen ainoastaan ilmottanut nuorillemme, että en mitenkään hyväksy ryyppäämistä, mutta samalla olen keskustellut vakavasti, mitä pitää ottaa huomioon, jos kuitenkin ryyppää.
Eli olen esittänyt toivomuksen, että tulisivat aina kotiin, vaikka huonommassakin kunnossa,
lisäksi, että ei saa koskaan jäädä pois porukasta yksin mihinkään. Samassa tutussa kaveripiirissä pitää olla ja pitää huolehtia myös kavereista.
Sitten täällä venäläisen viinan paratiisissa on ollut pakko myös muistuttaa niistä myrkkyviinoista
etteivät ainakaan sellaisia menisi maistelemaan eikä koskaan kenenkään vieraan pullosta.
Voi ehkä tuntua aika hurjalta tekstiltä, mutta se on todellisuutta, minkä kieltäminen ei auta ketään ja kun nämä faktat itselleen myöntää, niin voi ehkä edes pelastaa lapsensa myrkkyviinoilta, tai muulta vahingoittumiselta, mitä ryyppäämisen vuoksi voi sattua.
Tyttölapselle etenkin pitää muistaa puhua myös ehkäisyn merkityksestä.
Eipä uskoisi miten hölmöjä ne kuitenkin on, vaikka ovat saaneet kaiken maailman valistukset ja jo ala-asteella jaettu kortsut ja muut.
Siis pohjalta, ei vara venettä kaada. Älä siis sano, että en nyt ainakaan noin voi tehdä, tai ei minun lapseni jne, just sinun lapsesi voi tehdä ne samat mitä kaikki muutkin ja just sinun lapsesi tarvitsee sulta kaiken mahdollisen informaation, että osaa varoa selviä vaaroja omassa elämässään.
ei pää pensaassa eikä elämän turvallisella reunalla kuikuilemalla että mitä jos ja jos ei jne
Vaan ihan täyttä ja rikasta elämää
välillä vaarallista ja hurjaa mutta näin jälkeenpäin ajateltuna niin ihanaa!
Tietää ja tuntee eläneensä ja ottaneensa rohkeasti vastaan mitä elämällä on ollut annettavana.
Surua ja murhettakin ilojen seassa.
Jos murkkuikäisenä on hurjaa ja vauhti kovaa niin vanhainkodilla ehtii sitten huilimaan.
Äiteelle neuvoksi
mikä ei tapa se vahvistaa
ja koskee teitä molempia.
Lapsesi on sinun lapsesi ei yhteiskunnan eikä viranomaisen.
Jos sinä äitinä jaksat lapsesi rinnalla ja vierellä
niin lapsesikin jaksaa
ottaa vastaan tulevaisuuden.
Niin sinulla on kotonasi ihana 16-vuotias poika, joka pyytää äidiltään anteeksi kun murrosiän kuohut ja sanat äitiä ovat satuttaneet. Uskomattoman suloinen teko 16-vuotiaalta pojalta.
Ajattelen asioista näin.
Tupakanpolttoa hän ei lopeta nalkutuksen tai paheksunnan takia. Hänelle ei kannata tuosta enää sanoa mitään. Hän on älykäs (koulutodistuksesta päätellen) joten jossain vaiheessa hän mahdollisesti itse päättelee loogisesti, kannattaako tupakointia jatkaa vai ei. Siksi jättäisin aiheen kokonaan tässä vaiheessa äitinä. Hän on jo tullut tietoiseksi siitä, että vastustat tupakointia. Toivottavasti et itse tupakoi, sillä se ei nyt olis oikein hyvä esimerkki. Itse lopetin aikoinaan tupakoinnin niinkin turhamaisesta syystä kuin huono iho ja rumentuminen. Näin kaksosista kuvan, toinen ei tupakoinut ja toinen tupakoi. Ero oli karmaiseva mielestäni. Tupakointini loppui siihen paikkaan. Olin tullut aiemmin valistetuksi syövästä ja muista, mutta ne eivät olleet vaikuttaneet. Pojalla ei varmaan tepsi turhamaisuuteen perustaminen, mutta yksi voisi olla kunto, että kunto laskee, ei jaksa bailata ennää niin kuin ennen huonon kunnon vuoksi, ei jaksa kantaa kaljakoreja tms. (no siinä oli vähän leikkiä nyt mukana). Eli unohtaisin tässä vaiheessa koko tupakkajutun käsittelyn. Poikahan ei ole tyhmä.
Sitten yölliset poissaolot. Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla nuorisokulttuuri on tosiaan sellaista, että nuoret jäävät yöksi mihin sattuu ja missä tilaa on spontaanisti, eikä siten kuin meidän nuoruudessa, että pakattiin hammasharjat matkaan ja lähdettiin vartavasten kaverille yökylään. On aika mahdotonta vaatia 16-vuotiasta tulemaan kotiin yöksi kun muut jäävät jatkamaan iltaa (korjaan yötä, aamuun asti nukkuen kuka missäkin). Eikö se nyt ole vähän epäloogistakin, että jos hän on syksyllä muuttamassa kokonaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja hänen olis tarkoitus pärjätä siellä yksin viikosta toiseen, niin velvoittaa hänet nyt tulemaan yöksi äidin luo kotiin. Sensijaan kertoisin hänelle, että kun olen niin huolissani hänestä, että missä hän oikein on yöllä, niin sovittais, että hän lähettäis tekstiviestin kun on päättänyt jäädä johonkin yöksi, että tietäisin, ettei hänelle ole mitään sattunut, vaan hän on päättänyt jäädä. Näin saisin nukuttua rauhassa. Tämä päätös tosin tehdään varsin myöhään, eli siinä klo. 3 aamuyöstä, tai kun bussit ei enää kulje, mutta se viestipiippaus on vaan kestettävä, tai sitten suljettava puhelin ja jos ei unta saa vaan odottaa tai herää keskellä yötä voi sitten katsoa puhelimesta mitä sankarimme on päättänyt yönsä vietosta. Vastaa sitten ok. Kun hän tulee yöllisiltä retkiltään, niin älä ole ovella vastassa tivaamassa ja paheksumassa häntä. Hän on väsynyt rehjustettuaan pitkin yötä, joten anna hänen mennä rauhassa lepäämään ja hemmottele häntä hyvällä aamiaisella. Näin pidät huolen, että hänen tekee aina aamulla mieli tulla kotiin, eikä jäädä yöpaikkaan nuhjaamaan aurinkoisessa aamussa enää pitkälle päivään.
Turhaan epäilet, että hän haluaa vaan koetelle sinua. Ei hyvänen aika. Hänellä on elämä edessään, hän ei varmaan vaivaudu koettelemaan äitiään. Elämä häntä koettelee nyt. Äidin ei enää kannata 16-vuotiaan pojan kanssa lähteä valtataisteluun, koska sen on tuomittu häviämään ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi olet menettänyt aika paljon valtaa häneen jo aiemman sijoituksen johdosta, jolloin hän on ollut tavallaan omillaan ja hänellä on kokemuksia siltä ajalta, sellaisia hyviä, huonoja tai neutraaleita, joita et millään voi kaikkia tietää ja joita hän, 16-vuotias poika, ei millään pysty kertomaan kuten ei niiden heijastusvaikutuksiakaan.
Koulunkäynnistä on aika turha mussuttaa mitään jos pojan keksiarvon on tuota luokkaa. Ainoa mitä voi sanoa on, että hänellä olisi potentiaalia saada vielä huomattavasti parempi, jos vaivautuisi useammin paikalle, mutta kyllä tonkin pitäisi kelvata kelle tahansa äidille.
Yksi syy lintsaamiseen voi olla turhautuminen. Toivottavasti hän menee sellaiseen opinahjoon, josta hän saa haasteita ettei hänen jatkossa tarvitse jatkaa alisuoriutumista.
Se nuorempi, joka kanssa kärsii tilanteesta, pitää yrittää pitää sivussa tilanteesta. Jos teille tulee sanaharkkaa ja tappelu, mitä ei aina voi murkkuikäisen kanssa välttää, niin olisi parempi, jos se toinen lapsi ei olis kuviossa mukana vaan että asiat setvitään ilman hänen läsnäoloaan. Nuoremman kanssa ei pidä alkaa setviä vanhemman kasvatusongelmia, näiden kahden on tarkoitus jatkaa jonkin sortin yhteiseloa lopun ikäänsä. Siksi nuorempaa ei kuulu ottaa mukaan vanhemman kasvatukseen vaan pitäisi yrittää löytää jokin yhteinen hiili, mihin nuo kaksi joskus puhaltaisivat. Muutenkin olis hyvä niillä hetkillä, kun pojan ivalliset sanat viiltävät sydäntä, yrittää nähdä hänet sellaisen parin kuukauden ikäisenä vauvelina ja muistaa, että hänen kuuluu kasvaa ja murrosikä menee pois. Murrosikä tulee salakavalasti, millään ei tajua että miksi lapsi on muuttunut ilkeäksi nimenomaan äidilleen. Sitä kannattaa väistyä. Murrosikäisen kanssa ei voi sopia että murrosikä on nyt ohi, vaikka molemmat haluaisivat sellaisen sopimuksen tehdä. Aika hoitaa.
Jos nyt menet tuon 16-vuotiaan kanssa lastensuojeluun, menetät hänet. Hän ei tule enää sinulle sellaiseksi pojaksi, jonka kanssa astelitte virastoon. Älä petä häntä.
Ps. kun hän on pyytänyt anteeksi, oletko oikeesti antanut anteeksi. Ja oletko sinä muistanut pyytää häneltä anteeksi. Te alatte nimittäin ihan pian olemaan samaa ikäpolveä siinä mielessä, että molemmat on täysi-ikäisiä. Poikaan voi alkaa kohta puoleen suhtautua hänen ikänsä edellyttämällä kunnioituksella:)
kerran oikein hyvä kijoitus
sekä samalla myös nuoren murrosikäisen ihmisarvoa korostava ja kunnioittava kirjoitus.
Nuorihan ei enää tosiaankaan ole enää lapsi
ja alkuperäisen kirjoittajan poika on kohta aikuinen mies,
ja ennenkuin äitee ehtii kissaa sanoa.....
siinä vaiheessahan on sitten enää myöhäistäkin (monesti) yrittää vanhemmankaan yrittää paikkailla näitä omia "mokiaan", mitä on lapsensa inhimillisen ja ihmisarvoisen kohtelun suhteen tehnyt.
(nuorellakinhan on oma elämä juuri nurkan takana avautumassa ja siinä vaiheessa ne vanhempien antamat eväät testataan).
Tuo kohta, misstä totesit, että nuori ei todellakaan enää koettele äitiään,
on varmaankin hyvinkin totta.
Olen joskus ollut elämänviisaan nuorisolääkärin luennolla, jossa hän suhteutti nuorten maailmaa esimerkiksi heidän vanhempiensa maailmaan.
Tälläisella nuorten "arvolistalla" esimerkiksi vanhempien ero oli nuorten elämänasioiden TOP10 -listalla vasta sijalla 10!
Eli koko maailma ja elämä nuorilla on suurinpiirtein ns. oman navan ympärillä pyrimistä, kavereineen kaikkineen.
Joten siitä kannattaa monenkin murkun äidin ja isän ottaa vinkki,
miten nuorten elämä ei todellakaan pyöri vanhempien elämän tai tekemisten ympärillä
vaan ihan jossain muualla (kaverit ja muu nuoruuteen tiiviisti kuuluva sälä).
Myös tuo että äiti ja poika ovat kohta yhdenvertaisia tässä yhteiskunnassa
olisi monen vanhemman murkkuikäisten kanssa
todella hyvä muistaa.
Oikeudenmukaisuus, tasa-arvoinen suhtautuminen ja asiallisuus
voi viedä montaa vaikeaakin vanhempi-lapsi-nuori suhdetta asiallisesti murkkuvuosien yli ja elämässä eteenpäin
ja kantaa myös lempeästi ne seuraavat mahdolliset yhteiset 50 vuotta.
muutama kysymys, kun luin näitä neuvoja ja ohjeita. Siis, tulisiko todellakin hiljaa hyväksyä 16 vuotiaan raju, sammumiseen johtava alkoholin käyttö? Tulisiko myös hymyillen hyväksyä järjettömät raivonpuuskat? Voi olla, että olen hieman väärällä fiiliksellä näitä kyselemään. Meillä on nimittäin taas kerran takana aivan kauhea viikonloppu enkä ole nukkunut paria tuntia pitempään viime yönä. En todellakaan ole niin tyhmä, ettenkö osaisi ajatella tietyn kapinoinnin kuuluvan murrosikään, enkä myöskään pidä epätoivoisesti häntä lapsena. Ymmärrän kyllä, että hän ei ole enää "vahdittavissa", mutta en silti osaa suhtautua hällä väliä tyyliin. Joku kommentoi minun tietyllä tavalla pettäneen hänet, kun "annoin" sijoitukseen. Ensinnäkään minun tahtoa ei kysynyt kukaan, en tosin tiedä kuinka olisin suhtautunut jos sitä olisi kysytty. Takana oli nimittäin jakso, jolloin hän esim. istui rattijuopon kyydissä itsekin humalassa, pyöri asunnoilla joista yhdessä tapahtui sairaalahoitoa vaativa puukotus ym. jne voisin vielä hiukan jatkaa listaa mutta en jaksa. Voi olla että olin epänormaali äiti kun tunsin aivan järjetöntä huolta tuossa tilanteessa... kai minun olisi pitänyt vaan toistaa toistamasta päästyä rakkauttani häneen eikä kysellä mistään apua. Huoli rakkaasta lapsestani kuitenkin oli se syy miksi apua kyselin, ehkä se oli väärin ja hänet petin. En taida saada vastausta kysymyksiini tältä palstalta, mutta kiitos kuitenkin!
Minä se vaan en opi. Kerta toisensa jälkeen sorrun naivisti uskomaan, että kun nämä äidit, jotka täällä nyyhkivät, että kun se lapsi on niin kamala niin mitä tehdä, minä en jaksa, nyyh nyyh, annanko huostaan, minä niin häntä rakastan, ja plääh, plääh. Vaikka päätös on jo tehty ja kysyjä vaan hakee tukea JO TEHDYLLE PÄÄTÖKSELLE taluttaa nuori mies sossutantan valtaan. Minäkin näin oikein vaivaa vastaukseni kanssa ja mietin sitä mitä aloittaja kysyi. Jos äidillä on tyylinä tolleen vetää matto jalkojen alta pojaltakin, niin ei ihme jos hän juo.
Eli kysymys kuului, mitä tehdä jos äidin oma pää ei kestä. Nyt vasta huomasin, että jos epäilee omaa terveyttään, niin menee hoitoon, eikä syytä lasta mahdollisista mielenterveysongelmistaan. Se on liian suuri taakka nuorelle miehelle. Univajeeseen, nukahtamispilleri.
En tiennytkään, että lapsi voidaan ottaa huostaan kysymättä vanhemmilta. Jos niin joku tekee, niin ei vanhempien tarvi istua kuin herkkusieni odottamassa että tullaan kysymään. Itsekin, jos vanhemmuutta löytyy, on mahdollisuus ja mielestäni velvollisuus mennä sanomaan OMAA LASTAAN koskeviin viranomaisjärjestelyihin oma mielipide ja vaatia sen toteuttamista. Näin lapselle edes jää käsitys, että ei hänestä noin vain äiti ja isä luovu, että aha, te otette hänet nyt huostaan. Uskomatonta välinpitämättömyyttä. Luulin että kysymys on pojasta eikä äidistä.
Suomessa tehdään tahdonvastaisia huostaanottoja? Mitä itse suuressa viisaudessasi vastaat, jos sinulle esitetään lastasi koskeva huostaanottopäätös tyyliin, että suostutteko vapaaehtoisesti (jolloin on kuulemma helpompi purkaa) vai edetäänkö asiassa tahdonvastaisesti? Kerropa mitä vastaat? Minä, sinun analyysisi perusteella mielenvikainen äiti, alistuin vapaaehtoiseen. Sinun olettamasta mielenterveyden ongelmasta huolimatta lapsi kotiutettiin suhteellisen nopeasti kun asiaa yhdessä lapsen kanssa ajoimme. Ehkä se oli sitä maton jalkojen alta vetämistä ja välinpitämättömyyttä?! Voi hyvä tavaton, en tiedä minkä alan ammattilainen olet, mutta aika mustavalkoisia ovat näkemyksesi. En ole tehnyt lapsesta uudelleen "huostaanantopäätöstä" enkä näin ollen sille vahvistusta täällä kysele. Olisin vain kaivannut asiallista vertaistukea, jos joku on ollut samanlaisessa tilanteessa. Tiedän, että saamme heittää hyvästit lapsen "normaalille" tulevaisuudelle, jos hän uudelleen sijoitukseen lähtee. Vain ja ainoastaan lastani ajatellen, en ole ottanut yhteyttä viranomaisiin. Mielestäni vain todella häijy ihminen voi kommentoida noin ilkeästi esim. univajeeseen. Oletko itse koskaan pelännyt lapsesi puolesta, onko itselläsi koskaan ollut hätä siitä missä oma lapsesi kulkee? Kyse ei ole "pienestä ja viattomasta" murrosiän kokeilusta vaan todella ikävästä seurasta. Ehkä tosiaan olen neuroottinen kun en öitäni hyvin nuku kun tiedän, että lapsi liikkuu rikollisessa seurassa. En kuitenkaan vielä ole turvautunut unilääkkeisiin, sillä mielestäni minun on syytä pitää pääni selvänä. En siis myöskään juopottele, enkä muuten edes tupakoi. En tosin ole mikään uskovainenkaan enkä muutenkaan ole ladannut jälkikasvuni tulevaisuuden suhteen suuria odotuksia. Ainut asia, mitä heille toivon on tasapainoinen ja onnellinen elämä. Ehkä tosiaan olen sairas, neuroottinen ja tyhmä kun jaksan moisista mitättömistä pikku ongelmista kysellä. Niin tyhmä en kuitenkaan ole ettenkö älyäisi, että tämä kirjoittelu tänne on aivan turhaa.
selvittiin ihan omin voimin vaikka tiukkaa tekikin monta vuotta. Aikuinen ihminen ja on työelämässä ja niin edelleen. Jotenkin sitä vain uskoo lapseensa ja hänen elämäänsä vaikka välillä oli usko todella tiukassa. Koskaan ei kuitenkaan edes tullut mieleen että lastensuojeluviranomainen olisi se auttava taho. Päinvastoin. Jos jaksaa niin jaksaa jos ei jaksa niin silloin vain luovuttaa. Jokainen tekee niinkuin omien lastenssa kanssa parhaaksi näkee ja kokee. Mutta oma lapsi on aina oma lapsi, ei yhteiskunnan tai viranomaisen.
Jo kolmen yön valvominen on vaarallista aikuiselle. Lisäksi kerrot, että opettajat ovat olleet tyytyväsiä poikasi koulunkäyntiin, lisäksi kerrot että mitä tehdä ennen kuin pääsi menee sekaisin. Lisäksi kerrot, ettei sinulta ole kysytty huostaantosta mitään ja et edes tiedä, mitä olisit vastannut, jos olisi kysytty.
Pyysit asiallaista vastausta, ja sellaisen kuvittelin tekeväni, kerrankin. Minä kun yleensä en kauheesti viitsi panostaa aikuisten ihmisten paapomiseen täällä keskustelupalstalla, joten olin kyllä tehnyt vastauksessani parhaani asiallisuuden puolesta. Kun katselet ympärillesi, niin kaikki vastaantulevat aikuiset miehet ovat olleet aikanaan murrosikäisiä poikia. Kyl kai siitä nyt hengissä selviää.
kunnon vertaistukea täältä.
Ja Helinäkin voisi lukea kunnolla aloitukset, ennen kuin alkaa sokeasti vastailemaan ja loukkaa kysyjää ymmärtämällä väärin tilanteen ja vähättelemällä äidin ongelmia. Minä en kyllä vähättele tuollaista tilannetta ollenkaan, päinvastoin olen aivan kauhistunut, millaista murrosikäisen pojan kanssa voi pahimmillaan olla!
että lukija saisi jostain kiinni. Missä kohdin kasvatus ja ote lapseen on höltynyt ja minkä äiti näkee siihen syyksi. Eihän täällä kukaan selvänäkijä ainakaan tiedetysti ole.
Arvailenpahan vaikka, että äidille on tullut irtipäästämisen ongelma pojastaan. Äiti nojaa poikaansa ja äidiltä puuttuu oma elämä. Onko äiti nyt kriisissä kun poika aikoo lähteä opiskelemaan ja jättää äidin. Poika pyytelee anteeksi itsenäistymistään ja äiti pitää pojasta kiinni? Kommenttia tähän näkemykseen äidiltä. Mikä se äidin ongelma nyt sitten oikein on?
ja en voi kuin ihmetellä eräiden mielipiteitä. Siis, huolestunut äiti kysyi neuvoja ja vertaistukea vakaviin lapsensa ongelmiin. Äiti leimataan päästänsä vialla olevaksi.
En ihmettele yhtään, että tämän palstan kirjoittajien kakarat on huostaanotettu jos normaalintuntuisella vastuuntunnolla varustettu äiti leimataan mielisairaaksi kun hän on huolissaan lapsesta (kyllä vain 16-vuotias on vielä lapsi) joka ryyppää, polttaa, lintsaa koulusta ja liikkuu rikollisessa seurassa.
Todellakin, suuri osa vastaajista on selvästi sitä mieltä että eipä tuossa mitään. Toivottavasti teidän lapset älytään huostata ennen kuin tilanne tuohon pisteeseen menee. Tuosta seuraava askel on varmasti katuoja.
Tiedoksi kaikille, jotka aikovat aloittaa ryöpyn että sijarihan se siellä huutelee. En todellakaan ole sijari, vaan lyhyeksi aikaa sijoitukseen (vapaaehtoisesti) lapsen antanut vanhempi, joka kokee että teko oli oikein (ja niin kokee lapsikin). Vastuuntunnosta ja rakkaudesta lapseen minäkin aikoinaan vihelsin pelin poikki. Samaa suosittelen tälle huolestuneelle äidille, tiedän hyvin miltä sinusta tällä hetkellä tuntuu.
Kyseleekö joku tampio että mikä on äidin ongelma? On täällä tosiaan ihme porukkaa. Kyseinen äiti kirjoittaa avoimesti tosi isoista ongelmista murkkuikäisen kanssa ja se onkin äiti jolla on ongelma päänsä kanssa. Siis pitäisikö antaa vaan mennä ja katsoa sortuuko pentu esim. huumausaineisiin? Ja mikähän on kaikkitietävän Helinän intressi kommentoida kuten kommentoi. Ei taida elämän realiteetit olla oikein tiedossa. Olen joskus aikaisemmin täällä juttuja lueskellut ja silloin syntynyt käsitys vahvistui. Täällä ei voi kirjoittaa kuin ns. aiheettomista huostaantotoista tai sitten haukkua suu vaahdossa sos.työntekijöitä ja perhekoteja. Kaikki muu kirjoittelu teilataan. Vahinko ettei ketjun aloittaja saanut asiallisia vastauksia eikä kaipaamaansa tukea. Sympatiat on hänen puolella. Helinät ym. keijukaiset voivat painua sinne ruusunpunaiseen haavemaailmaan.
näyttäisi olevan syvä huoli rajusti rajoja rikkovasta pojastaan. Tulee vain mieleen, että takuulla on erittäin raskasta tuollaisen läpikäyminen. Voi olla että ongelmia poikii lisää ellei muutosta tapahdu pian.
Äiti itse kirjoitti aloituksessa: "Odotan ja toivon asiallisia neuvoja, mitä tehdä ennenkuin oma pää pettää? " Et antanut saman kokeneena mitään neuvoja, mitä äidin kannattaisi tehdä että hänen oma pää ei pettäisi. Minä yritin, ja alettiin haukkua hulluna, että en ole muka asiallinen. Kukaan muu ei ole vielä neuvonut äitiä kuin hän saa hermonsa hallittua. Kuinka sinä sait, kerro nyt ihmeessä tuolle vertaistukea hakevalle.
En edelleenkään usko, että poika pystyy äitinsä terveyttä takaamaan. Sitäpaitsi lapsihan on jo ollut huostassa, tässä on siis aloittajan kohdalla kyse juuri mainitsemastasi henkilöstä, jota et yhtään ihmettele, että tämän palstan kirjottajien kakarat on huostaanotettu. Tuohan poika oli huostaanotettuna.
Sehän tässä niin surullista on.
Mitään nuorisokotia nimeltä, vai etkö kehdannut sit kuitenkaan, Mitäh!!
tulipahan vain ratkaisuksi mieleeni, että yrittäisit saada lapsesi Rosen-terapiaan ja hyvä olisi itsellesikin aika tilata.
Oikeestaan se meneekin niin, että ensin pitää äidin käydä, että tietää mistä on kysymys ja sen jälkeen saa ajan lapselle.
Minkä ikäisestä lapsesta on kysymys?
Onko tyttö-lapsi kyseessä. tulee vain mieleen tuosta taitavasta sanan käytöstä ja sillä satuttamisesta.
Meidän nuoret ovat käyneet siellä muutaman kerran, siis Rosen-terapiassa ja heille on ollut paljonkin siitä apua.
Lisäksi tiedän, että monet ovat saaneet murrosiän tuomaan ahdistukseensa apua myös homeopaatilta.
Vanhemmat ovat kertoneet täydellisestä käytöksen muuttumisesta yhden käynnin jälkeen.
Näitä siis suosittelen rauhottamaan nuortasi.
Taustalla selkeästi henk. koht ongelmat eli ahdistukset ym. Ei vain ilmeisesti lapsesi osaa niitä pukea oikeiksi sanoiksi, vaan huutaa ja karjuu ahdistustaan kuvaamallasi tavalla.
Voin vakuuttaa sinulle, että niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, niin sen jälkeen, kun itse olet käynyt siellä terapiassa, et enää koe lapsesi käytöstä yhtä uhkaavaksi ja stressaavaksi, joten moni asia kotonanne laukeilee jo silläkin, vaikka nuori ei itse vielä olisi käyttäytymistään miksikään muuttanutkaan.
Hae siis apua teille molemmille, sieltä, mistä sen takuu varmasti saat. Eli osoite on noista em. jompi kumpi, tai molemmat.
hieman lisää tuosta Rosen-terapiasta. Mikä siinä on idea ja mihin se perustuu? Minkä tyyppisiin ongelmiin "lapsesi" ovat saaneet apua?
Muutamassa nuorisopsykologin istunnossa mukana olleena en oikein usko koululääketieteen ammattiauttajiin. Ainut apu mitä olemme saaneet on kehoitukset käydä yhteisillä shoppailureissuilla ym. Ikäänkuin näitä konsteja ei olisi jo kokeiltu ilman lääketieteellistä koulutusta ;) Samoin on ollut aika turhauttavaa kysymykset tyyliin, että mitä meille tänään kuuluu? Kaipaamme jotain konkreettisempaa, jotain josta on oikeasti apua.
voin kertoa että ko. terapia on huuhaata.
en itsekään luota noihin psykologeihin ym.
Sen verran kokemusta itsellä, sekä lapsilla vuosikausia kestävistä "terapioista", sanonkin sitä lume-toiminnaksi, että hukkaan menee oma aika ja yhteiskunnan rahat.
No, niin Rosen-terapia on sitten sellainen, että tutkimusten mukaan yksi käynti vastaa viiden vuoden psykoterapiaa, että silleen.
Avun saa todella nopeasti.
Meillä esim. yksi lapsi varasti vuosia, kaikkea mitä eteen tuli, vailla mitään tarvetta, niin hän pääsi siitä varastelusta eroon, luultavasti kokonaan, koska ei sen jälkeen ainakaan jäänyt kiinni mistään.
Muita ihan konkreettisia esimerkkejä en pysty antamaan, mutta näiden murrosiän ongelmat ovat varmasti sen ansiosta huomattavasti vähäisemmät.
Traumoja lapsilla on ollut vaikka muille jakaa ja siksi olisi saattanut olla voimakastakin oireilua, mutta uskon, että jotain apua oli.
He kävivät siinä jo ennen varsinaisen murrosiän alkamista, joten en voi verrata, tilannetta ennen ja jälkeen.
Aivan normaalit nuorten kuviot ja kokeilut on silti läpikäyty, mutta ei ole niihin liittynyt mitään uhmaa.
Rosen-terapia perustuu lihasten käsittelyyn, tavallaan kuin olisit hierojalla.
Tämä Maria Rosen, joka on sen kehittänyt, oli aikanaan hierojan apulaisena ja siinä hän teki huomion, miten hierottavat puhuivat asioistaan ja ongelmistaan avoimesti.
Hän sitten kehitteli sen terapia muodon kokemustensa pohjalta.
Tunnettuahan on, että ihminen kerää kaikki elämänsä tapahtumat lihasmuistiin ja siellä ne sitten on ja muistuttavat asioista, esim. siten, että jos on tapahtunut jotain määrättynä aikana vuodesta, niin joka vuosi samaan aikaan tulee outo ahdistus, minkä syytä ei tiedä jne.
Rosen-terapiassa käsitellään hyvin pehmeästi painellen lihaksia ja sieltä sitten rupeaa purkautumaan kaikenlaista, mutta yleensä se on hyvin miellyttävää, eli siihen ei liity mitään ahdistavaa tai epämiellyttävää.
Kun ne asiat on sieltä lihasmuistista saatu ulos, niin ne on poissa lopullisesti. siitäkin syystä se on aivan ihanaa.
Itse todella kävin n. neljä kertaa ja sain avun pahaan masennukseeni.
Tästä on aikaa jo n. 7 vuotta ja vieläkin voin useassa tilanteessa todeta, miten paljon sain sieltä voimaa ja uutta näkökulmaa, joka kantaa edelleen.
Pystyn suhtautumaan ongelmatilanteisiin, paljon rauhallisemmin ja siten ne ei enää niin kauheilta edes tunnu.
Olen hämmästellyt sitä monta kertaa, miten coolina pystyn olemaan sellaisissa tilanteissa missä ennen olisin hyppinyt tasajalkaa.
Jos haluat kysellä vielä yksityiskohtaisemmin tästä tai meidän nuorten jutuista, niin voit kirjottaa mulle tohon sähköpostiin, minkä olen tälläisiä tapauksia varten avannut, eli [email protected]
kokemukseen väitteesi perustuu?
Minä en ihmisille kuule mitään huuhaata täällä tarjoile, etenkään avuksi, kun heillä on hätä.
Tuo oli jo loukkaus minua kohtaan.