Seuraa tilitystä, yli kymmenen vuoden yliopisto-opiskelu taisi mennä hukkaan. No ehkei vielä sentään, mutta siltä ainakin juuri tällä hetkellä näyttää. Haahuilin perusopintojen kanssa pari vuotta pitempään kuin ne reippaasti valmistuvat. Menin opintojen loppuvaiheessa yliopistolle erääseen isoon projektiin tutkimusapulaiseksi, koska aihe sattui kiinnostamaan.
Aloitin sen projektin parissa tekemään lopputyötäni, jonka tekeminen venähti yli parivuotiseksi. Väittäisin että lähinnä sen takia että professorini ei osannut rajata minulle aihetta - aihe muuttui joka palaverissa ja jäätyi lopulta sellaiseksi joka ei oikeastaan kiinnostanut ketään enää. Samalla kuitenkin löysin itseäni kiinnostavia muita tutkimusaiheita ja sain kirjoitettua niistä pari julkaisua.
En onnistunut valmistuttuani löytämään töitä. Kenties tämä johtui paikoista joita hain: minulla oli silloin joku epärealistinen pakkomielle että töiden olisi jotenkin liityttävä samoihin teemoihin joista olin tutkijana kiinnostunut. Olinhan muka ratkomassa niin mullistavia ja perustavanlaatuisia ongelmia. Niinpä päädyin taas saman epäpätevän professorin hommiin tekemään jatko-opintoja. Täysin ilman ohjausta, tottakai (vaikka puheiden tasolla tilanne olikin aivan muu). Olin suostunut tähän uuteen projektiin, koska sille laaditun rahoitushakemuksen sisältö mahdollisti itseäni hyvinkin paljon kiinnostavan uuden tutkimussuunnan, jota meidän yksikössä ei oikeastaan tutkittu (maailmalla kyllä). Ongelmana oli kuitenkin se, että jos proffa ylipäätään joistakin minun tekemisistäni oli kiinnostunut, niin ei ainakaan tästä nimenomaisesta aihepiiristä. Meillä oli kyllä olevinaan yhteisiäkin kiinnostuksen kohteita, mutta sekään ei mitenkään realisoitunut hänen käytännön tekemisissään. (Ainoa merkittävä yhteistyömme oli sitä, että hoidin kiltisti kaikki ne opetustehtävät jotka hän päätti jättää hoitamatta.) Hän ei saanut itse aikaan yhtään mitään koko aikana. Niinpä kolme vuotta hurahti minulla puolestani enimmäkseen yksin tempoillen suuntaan jos toiseen, yrittäen saada julkaisuja yksin, koska aivan samoista aiheista kiinnostuneita kollegoita ei tuntunut olevan eikä riittävän tiiviitä ja pitkäjänteisiä yhteistyökuvioita siten syntynyt. Jos yritin lähestyä samantyyppisiä aiheita tutkivia ihmisiä muista yksiköistä, mitään yhteistyökiinnostuksen merkkejä ei ikinä ilmennyt (tajusinkin että nimen ja meriittien puutteessa ainoa yhteistyön motivaattori on yhteinen rahoituspohja). Puolen tusinaa omissa nimissä kirjoitettua julkaisua jäi läpi menemättä. Niinpä en tietysti yhtään apurahahakemustakaan saanut läpi. Hain talvella töitä erilaisista koulutustani ja taustaani jotenkin vastaavista hommista laidasta laitaan, en myöskään niitä onnistunut löytämään liian vanhana, toisaalta "yliopiskelleena" mutta toisaalta käytännössä liian kokemattomana. Nyt olen työttömänä.
Saan toki syyttää itseäni perusopintojen viivästymisestä, vaikka lopputyöni viivästyi osin proffankin takia. Näin jälkeenpäin ajatellen olisin kuitenkin valmistumisen jälkeen varmaan vielä ehtinyt kunnon työuralle, jos olisin nöyrästi jättänyt tutkijanhommat ja siirtynyt sellaisiin hommiin, joissa on kysyntää firmoissa. Tutkijan kipinä oli kuitenkin syttynyt ja sitten teinkin monta ns. virhettä. Lähdin jatko-opiskelijaksi ilman kunnon jatko-opintosuunnitelmaa ja ilman ohjausta. En ollut systemaattinen ja keskittynyt tiukasti vain siihen itseäni kaikkein eniten kiinnostavaan aiheeseen, vaan yritin laajan rintaman taktiikkaa hieman hajautetulla aihepiirillä. Luulin että julkaisuja olisi ollut helpompi saada läpi. Aliarvioin varmaan tunnettujen nimien merkityksen paperien hyväksymisessä. Toisaalta olen nyt vakuuttunut myös siitä että tutkimustyötä ei yksinkertaisesti voi jatko-opiskelija suoraan "pystymetsästä" lähteä tekemään yksin, jos sitä nimenomaista aihetta ei jo yksikössä tutkita vähintään jonkun post-docin toimesta. Uran alussa mukana on oltava kokenut ja alaa syvällisesti tunteva tyyppi jolla on suhteita ja kansainvälisesti jonkin verran nimeä(=julkaisuja). Joka ennenkaikkea tietää mihin milloinkin kannattaa panostaa ja lisäksi miten asiat kannattaa papereissa esittää (ei esimerkiksi astu kenenkään mahdollisen arvioitsijan varpaille). Olen varma, että kunnollisen ja pitkäjänteisen professorin ohjauksessa olisin tässä ajassa tehnyt ainakin monta julkaisua ja akateemisia meriittejä, vaikkei työtilanne välttämättä sen parempi olisikaan. Nyt minulla ei vain ole akateemista uraa eikä uraa yritysmaailmassa, vaikka töitä olenkin puskenut hulluna vuosikaudet. Käteen jäi vain akateemisen työn huonot puolet.
No, sainpahan viettää monta vuotta ilmapiirissä jossa ei komenneltu ja olin oman itseni herra. Olin jatkuvasti työn touhussa, mutta itse valitseminani aikoina, jos oli kaunis päivä, saatoin lähteä luontoon nauttimaan siitä. Tuppaa mietityttämään, kuinka kovan rahallisen hinnan maksankaan tästä lyhytaikaisesta vapaudesta. Vaikka eipä sitä kannattane liikoja mietiskellä, toisaalta elämän eläminen on kuitenkin tärkeämpää kuin raha.
Kuitenkin tarinan opetukset itselleni: Jatko-opintojen vaatimasta omasta motivaatiosta jaksetaan aina jauhaa, mutta ei sekään kaikkea mahdollista vaikka motivaatiota löytyisikin roppakaupalla. Täytyy pitää jalat maassa ja luopua kaikista liian kunnianhimoisista tavoitteista, tiedemaailma kun ei ole jatkuvaa hienojen uusien oivallusten kehittämistä ja esittelemistä vaan lähinnä arkista rahoitusautomaattien pyörittämistä merkityksettömillä rutiinijulkaisuilla. Joillakin aloilla vähänkään korkeammalle tähtäävien huomattavien julkaisujen saaminen on erittäin vaikeaa nuorelle jatko-opiskelijalle, vaikka substanssi tuntuisi olevan kuinka hyvin hanskassa. Siksi ei ehkä kannata lähteä sille tielle vain kokeilemaan omien siipien kantavuutta, ilman että joku aikaansaavaksi, tuotteliaaksi ja pitkäjänteiseksi tietämänne professori on sitoutunut ohjaajaksi. Sillä ei ole niin paljoa väliä kuinka hyvä luulee olevansa, tai kuinka motivoitunut tietää olevansa, mutta paljonkin väliä on sillä kenet tuntee ja keneltä saa alkuvauhtia uran käynnistämiseen. Sitten kun on jo plakkarissa useita yhteistyössä muiden kanssa tehtyjä julkaisuja, saa helpommin läpi omia juttuja.
Pieleen meni opiskelut
11
4630
Vastaukset
- lopputyöläinen
Onpa rankkaa tekstiä, mutta samalla todella osuvantuntuista. Tutkijanuralle lähteminen on tänä päivänä yksi ihmisen huonoimmista vaihtoehdoista. Se tuskin on kenenkään tavoite, mutta se on kylmä realiteetti.
Näen ainakin osasyynä tilanteeseen sen, että tohtorituotanto on räjähtänyt käsiin. Kilpailu vähistä rahoista ja meriittimahdollisuuksista on kärjistynyt pahasti, ja oma etu ajaa pakostakin oikeudenmukaisuuden ja tieteen edun edelle. Kuten osaltasi kuvailit, realiteetit ovat kaikkea muuta kuin sitä, että tutkijat voisivat vapaasti toteuttaa innostustaan ja lahjojaan, ja kaikkia kohdeltaisiin jotakuinkin tasapuolisesti.
Vielä puoli vuotta sitten minustakin piti tulla isona jatko-opiskelija, mutta lopputyön aikana silmät ovat auenneet karulle totuudelle. Työelämässä vähän lahjattomampikin kaveri voi menestyä selvästi keskimääräistä tutkijaa paremmin - sekä elämänlaadulla että rahalla mitattuna. Ehkä joudun hyvän työpaikan eteen lukemaan itseni paremmin työllistävän alan kandiksi, mutta kyllä se apurahahelvetin pesee mennen tullen.- ongelmia on myös muilla...
Pieleen voi mennä monella tavalla, ja alan valinta on usein se merkittävin syy.
Gradua pitäisi vääntää, mutta oman alan työllisyystilanne vaikuttaa tällä hetkellä heikolta. Ylemmiltä vuosikurssilta valmistuneita on runsaasti ilman kunnon töitä. Tilanne vaikuttaa menevän jatkuvasti huonompaan suuntaan.
Motivaatiota gradun tekemiseen on välillä vaikea löytää. Mitä järkeä on opiskella ja tehdä gradua, jos siitä ei ole välttämättä hyötyä? Toisaalta jatko-opiskelu kiinnostaisi, mutta enemmän rahallista (ja ehkä elämänlaadullisa) hyötyä olisi luultavasti alan vaihdosta. Järjettömältähän se tuntuu toisaalta opiskella 5 vuotta "turhaan", ja sitten opiskella vielä mahdollisesti toiset 5 vuotta uuteen ammattiin.
Saa nähdä miten käy. Ehkä luen ensi keväänä pääsykokeisiin, ja alan opiskella kokonaan muuta alaa. - kuitenkin se
ongelmia on myös muilla... kirjoitti:
Pieleen voi mennä monella tavalla, ja alan valinta on usein se merkittävin syy.
Gradua pitäisi vääntää, mutta oman alan työllisyystilanne vaikuttaa tällä hetkellä heikolta. Ylemmiltä vuosikurssilta valmistuneita on runsaasti ilman kunnon töitä. Tilanne vaikuttaa menevän jatkuvasti huonompaan suuntaan.
Motivaatiota gradun tekemiseen on välillä vaikea löytää. Mitä järkeä on opiskella ja tehdä gradua, jos siitä ei ole välttämättä hyötyä? Toisaalta jatko-opiskelu kiinnostaisi, mutta enemmän rahallista (ja ehkä elämänlaadullisa) hyötyä olisi luultavasti alan vaihdosta. Järjettömältähän se tuntuu toisaalta opiskella 5 vuotta "turhaan", ja sitten opiskella vielä mahdollisesti toiset 5 vuotta uuteen ammattiin.
Saa nähdä miten käy. Ehkä luen ensi keväänä pääsykokeisiin, ja alan opiskella kokonaan muuta alaa.gradu ensin valmiiksi.
Ehdit tehdä sen ennen ensi kevään pääsykokeita.
Maisterina maailma näyttää toisenlaiselta kuin ikuisena ylioppilaana. Olen varma, että maisterintutkinnosta on jotakin hyötyä sinullekin, ja jos olet jo graduvaiheessa, ei kannata jättää kesken. Siitä ei ole ainakaan yhtään mitään hyötyä. - Jatko-opiskelija 2v
kuitenkin se kirjoitti:
gradu ensin valmiiksi.
Ehdit tehdä sen ennen ensi kevään pääsykokeita.
Maisterina maailma näyttää toisenlaiselta kuin ikuisena ylioppilaana. Olen varma, että maisterintutkinnosta on jotakin hyötyä sinullekin, ja jos olet jo graduvaiheessa, ei kannata jättää kesken. Siitä ei ole ainakaan yhtään mitään hyötyä.voi hakea minkä tahansa tiedekunnan maisteriohjelmaan ikinä haluaakin. Riippumatta siitä, minkä alan kandi on. Valmis maisteri yhdeltä alalta voi esim. lukea pelkän 2 ohjelman jostakin toisesta aineesta. Kyseisen aineen kandinopintoja ei siis vaadita suoritettavaksi, vaan opiskelija itse pitää huolen perusteiden hallinnasta. Poikkeuksena lienee tietysti terveysala, johon ei esim. juristia päästetä. Kannattaa kysellä ja ottaa selvää.
Gradun aihevalinnoista sen verran, että kannattaa ottaa itseä kiinnostava aihe, vaikka muita ehdotuksia tulisikin. Alan parhaan journalin viimeisin julkaisu kannattaa selata läpi ennen aihevalintaa. Siellä on hyviä ideoita. Graduksi pitää kelvata jonkin aikaisemman tutkimuksen "toistaminen" sen menetelmiä soveltaen. Oma kontribuutio on yleensä hyvin kapea, mutta se voi silti olla tärkeää. Kirjoittaja itse perustelee miksi aihe on tärkeä ja miksi tulokset ovat tärkeitä. Esim. toisen tutkijan menetelmien soveltaminen erilaiseen aineistoon on riittävä kontribuutio, jos sen osaa perustella. Hyvin kirjoitettua gradua on vaikea lyödä lyttyyn, sen vinkin voisin antaa. Itse opiskelin tieteellisen kirjoittamisen perusteet jo ensimmäisessä harjoitustyössä ja se kannatti. Monet jättävät sen graduvaiheeseen, jolloin ollaankin sitten huuli pyöreänä.
Tuo ohjaajan vitkuttelu kuulostaa varsin omituiselta. Ymmärtääkseni nämä ovat näitä muinaisjäännöksiä, jotka keskittyvät valitettavasti samoille aloille. Joka aloilta heitä tosin löytyy. Tami sanoisi, että "set your foot down" eli otat kuuman aiheen ja teet gradun siitä tuli mikä tuli. Monet proffat eivät tajua sitä, että gradua tulee ohjata hieman eri tavoin kuin väitöskirjaa. Gradu on opinnäyte siinä missä väitöskirjakin, mutta tavoitteet ovat täysin erit. Gradulle ei tarvitse saada julkaisua. Jatko-opiskelija on itse asiassa parempi ohjaaja kuin kiireinen proffa tässä mielessä. Meillä ainakin opiskelijat saavat kysellä jatko-opiskelijoilta vinkkejä, vaikka kyllähän me välillä selän takana osalle porukkaa naurammekin. On nimittäin monenlaista huristelijaa liikenteessä.
Omalla alalla tuntuu rahoitusta ainakin olevan tarjolla. Johtunee pitkälti ajankohtaisista seksikkäistä aihepiireistä. Silti kyllähän nuo julkaisut tuppaavat olemaan kaikilla rutiiniroskaa. Nimellä on valitettavasti merkitystä ja journaleiden refereet saattavat olla epärehellisiäkin, jos jollakin aloittelevalla tutkijalla on hyvä aihe. Rejectionia saattaa pukata ja sitten kas kummaa, joku muu saa julkaisun läpi samasta aiheesta! Oman proffan neuvo on ollut, että "sitä omaa" tutkimusnicheä kannattaa alkaa ajaa vasta post-doc. Kuuntelee siis ohjaajaa ja hänen ideoitaan tarkasti. Niistä saa joskus hyviä juttuja. Väikkärissä ei meidän alalla ainakaan tarvitse olla välttämättä yhtään julkaisua, mutta kyllähän siitä hyötyä olisi. Ensimmäisestä räpellyksestä sitä parasta paperia on turha haikailla. Toinen tai kolmas täytyy olla sitten se paras. Viimeinen pistetään yleensä pakettiin mahdollisimman nopeasti ilman julkaisupaineita, että väikkärin saa painoon. Julkaisun voi tehdä myöhemminkin.
Palkasta sen verran, että jossain lehdessä oli viisi huonoiten palkattua työnimikettä ja kas kummaa, erehdyttävästi se muistutti viimeisten 2-3 vuoden työhistoriaani. Apurahahakemukset kannattaa siis tehdä viimeisen päälle. Töitä on koko ajan ollut tutkimuksen ohessa täällä yliopistolla, eli voin tehdä täysipäiväisesti "joskus" tutkimustakin. Nytkin joudun varovaisesti ottamaan vastaan apurahan, ettei sitä vain joudu myöhemmin palauttamaan perusteettomana. Rahoitus oli jo ennen tätä turvattu 1,5 vuotta eteenpäin.
Olen eri mieltä noista samaa aihetta tutkivista post-doceista ja niiden tarpeesta. Jos et saa keskustelua aikaan omasta työstäsi, niin tarjoa sitä kaikkiin mahdollisiin seminaareihin. Monessa paikassa voi jopa pelkkää tutkimussuunnitelmaa esitelmöidä. Voit myös ehdottaa omassa yksikössäsi pääaineen sisäistä miniseminaaria, jossa omaa työtään saa esitellä. Meillä on näitä aina sopivin väliajoin. Niin ja voithan kysellä noista asioiden esitystavoista paperissa keneltä tahansa tutkijoilta tai vanhemmilta tohtoriopiskelijoilta.
En usko, että kaikki työ sinullakaan on hukkaan heitettyä. Kokemukset nimittäin määrittävät suureksi osin sen, keitä olemme ja millaisiksi tulemme. Kaikki kokemukset kannattaa ottaa vastaan, koska ethän sinä olisi sinä ilman niitä.
Aiheen rajauksesta graduun sen verran, että se on todellakin vaikeaa. Itsellä oli sama juttu. Paljon oli aiheita, jotka halusin ratkaista, mutta yksi piti vain valita. Mitä nopeammin saat itse rajattua aiheen mahdollisimman kapeaksi, sitä nopeampaa valmistuu. Esimerkki hatusta vetämällä: "Etelä-Suomen mehiläiskannan suuruuden vaikutus alueen kukka-allergikoiden oireiden esiintymistiheyteen lääkäriasemien tilastojen perusteella vuosina 1990-2000". Tiivis ongelma siis. Kaikkea ei voi eikä pidä ratkaista yhden tutkielman puitteissa.
Kannattaa muuten valita sellainen ala, jossa on kunnollinen tutkijakoulusysteemi, jos meinaa nimittäin jatko-opintoja suorittaa. Kaupan alalla on ainakin kuuleman mukaan erinomaisia tutkijakouluja ja rahoitusta löytyy aina.
Vastailen kyllä, jos jollakin on kysyttävää, mutta pitäkää nyt viestien pituus kurissa.
- aika harmilliselta
kuulostaa kieltämättä. Ja olen kyllä itsekin tässä nyt vuoden väitöstäni tehneenä miettinyt, että onko tässä loppujen lopuksi järkeä, mutta omalla kohdalla positiivinen asia on se, että professori joka on ohjaajani on samasta aihepiiristä kiinnostunut ja on erittäin kannustava kohdallani. Hän on myös järjestänyt minulle riittävästi töitä, että pystyn tekemään tutkimusta päätoimisesti. Apurahoja ei todellakaan ole vielä tullut enkä tiedä tuleeko koskaan...!
Mutta tohtorin tutkinnon jälkeen enpä tiedä mitä sitten. Olen joskus miettinyt myös, että oliskos pitänyt vaan maisterin papereilla töihin lähteä, nyt ei ole kokemusta muusta kuin tutkijan työstä, se ei varmaan työmarkkinoilla kauheasti ole eduksi kun sekin kokemus vain tältä tietyltä aihealueelta..- ent. tutkija
Yliopisto ja tutkinuslaitokset ovat oma maailmansa ja yliopistossa saatu koulutus ja kokemus hyödyttävät nimenomaan siinä ympäristössä. Muu maailma onkin sitten eri asia.
Valitettavasti tutkijan kokemuksia ei välttämättä arvosteta työelämässä- olen ollut monenlaisissa töissä ja yliopistossakin tutkimustehtävissä, joista sitten siirryin yritysmaailmaan ja välillä takaisin ns.opetusympäristöön. Huomasin, että olin oppinut tutkimustehtävissä tietynlaisen jäykkyyden ja hitauden- yritin sopeutua sitten erilaisiin työympäristöihin. Onneksi olin joskus ollut maatilalla renkinä yhden kesän.
Kaipailen kyllä myös noita tutkimusaikoja, jolloin oli aikaa perehtyä asioihin. Tosiasia oli kuitenkin, että sopeutuminen muihin työpaikkoihin lopetti "haahuilun" ja piti keskittyä olennaiseen.
Euroopassa saattaa olla kehittymässä murros,jossa perinteisen yliopistolaitoksen käy huonosti. Toimin kansainvälisessä työyhteisössä ja seuraan tilannetta mielenkiinnolla.Hyvää tutkimusta tarvitaan, mutta miten se jatkossa organisoidaan, jää nähtäväksi. Tällainen kaksipilarinen korkeakoulutus vaatii yliopistoilta nopealiikkeisyyttä.
Koulutus ei mene hukkaan- se opettaa monia hyödyllisiä taitoja, joita ei itse aina tiedosta. Näihin liittyvät esim. asioiden hallinta, kielet, kommunikaatio, tieteelliset perusteet, pitkäjänteisyys etc. Kannustan myymään omaa osaamista- sitä ei kyllä kovin paljon teroiteta yliopistossa.
Nämä pätevöittämiskoulutukset ovat tosiaan myös yksi vaihtoehto.
"Kyllä se siitä" - mza
ent. tutkija kirjoitti:
Yliopisto ja tutkinuslaitokset ovat oma maailmansa ja yliopistossa saatu koulutus ja kokemus hyödyttävät nimenomaan siinä ympäristössä. Muu maailma onkin sitten eri asia.
Valitettavasti tutkijan kokemuksia ei välttämättä arvosteta työelämässä- olen ollut monenlaisissa töissä ja yliopistossakin tutkimustehtävissä, joista sitten siirryin yritysmaailmaan ja välillä takaisin ns.opetusympäristöön. Huomasin, että olin oppinut tutkimustehtävissä tietynlaisen jäykkyyden ja hitauden- yritin sopeutua sitten erilaisiin työympäristöihin. Onneksi olin joskus ollut maatilalla renkinä yhden kesän.
Kaipailen kyllä myös noita tutkimusaikoja, jolloin oli aikaa perehtyä asioihin. Tosiasia oli kuitenkin, että sopeutuminen muihin työpaikkoihin lopetti "haahuilun" ja piti keskittyä olennaiseen.
Euroopassa saattaa olla kehittymässä murros,jossa perinteisen yliopistolaitoksen käy huonosti. Toimin kansainvälisessä työyhteisössä ja seuraan tilannetta mielenkiinnolla.Hyvää tutkimusta tarvitaan, mutta miten se jatkossa organisoidaan, jää nähtäväksi. Tällainen kaksipilarinen korkeakoulutus vaatii yliopistoilta nopealiikkeisyyttä.
Koulutus ei mene hukkaan- se opettaa monia hyödyllisiä taitoja, joita ei itse aina tiedosta. Näihin liittyvät esim. asioiden hallinta, kielet, kommunikaatio, tieteelliset perusteet, pitkäjänteisyys etc. Kannustan myymään omaa osaamista- sitä ei kyllä kovin paljon teroiteta yliopistossa.
Nämä pätevöittämiskoulutukset ovat tosiaan myös yksi vaihtoehto.
"Kyllä se siitä"No joo, tartumpa tuohon "osaamisen myymiseen". Jatko-opintoja on tullut tehtyä, toisen tutkinnon kandinpaperit vielä kaukainen haave. Menin virhearvion myötä mukaan ns. muunto-opintoihin alalle miltä aika harva valmistuu, varmaan tiedättekin mikä ala on kyseessä.
Tällä hetkellä olen työnhakijana vaikka olen myös suorittanut omalla rahalla myös opintoja. Töitä ei ole löytynyt vaikka olen niitä hakenut myös ulkomailta, olisin valmis lähtemään töihin ulkomaillekin vaikka tältä istumalta jos tiedossa olisi työ missä pärjää (ei mitään mahdottomia vaatimuksia, en ole laiska tms. mutta en myöskään ihmeidentekijä), yhteiskunta ympärillä ei ole täyttä kaaosta, jne. Vaatimukseni eivät ole mielestäni kovat mutta mitään ei ole löytynyt, ja lisäongelmana on ulkomaantöiden huonot eläkejärjestelyt Suomeen päin sekä muut asiaan liittyvät sotkut. No joo, hiukan negatiivista mutta ehkä ymmärrätte.
Tällä hetkellä ajatus jatko-opinnoista tuntuu hyvinkin kiinnostavalta, monta kapulaa on tullut rattaisiin eri tahoilta ja jokin vakaus olisi kiva löytää eloon.
- 4 loppututkintoa ja töissä
että odotat koko ajan jonkun muun tyyräävän sinua eteenpäin. Ei oikeassa työelämässä voi sillä asenteella suurta sukseeta odottaa, täällä pitää olla oma-aloitteinen, tehdä ratkaisuja, usein epätäydellisiäkin, itse ja puskea niitä läpi.
- taloudellisesti parhaiten
pärjää se, joka tekee sitä, mitä professori pitää tärkeänä. Jo gradun kanssa voi tulla suuria vaikeuksia, jos se sisältää omaa aivotoimintaa tai professorin oletuksista poikkeavia tuloksia.
- on!!!!!!
taloudellisesti parhaiten kirjoitti:
pärjää se, joka tekee sitä, mitä professori pitää tärkeänä. Jo gradun kanssa voi tulla suuria vaikeuksia, jos se sisältää omaa aivotoimintaa tai professorin oletuksista poikkeavia tuloksia.
Kolleegani on kuin laborantti, tekee just sen mitä proffa käskee. Itse lähdin omille teilleni olosuhteiden pakosta. Tulokseni on hyviä, mutta ei ovat sitä mitä pitäisi. Suhteeni proffaan on huono, kolleeganilla menee taas hyvin proffan kanssa. Jos pidän esitelmän, niin sen jälkeinen keskustelu on kuin ristikuulustelu, jossa etsitään virheitä ja alasajetaan tutkimustani. Kolleegani esityksiä kehutaan vaikkei tulokset ole mitään hyviä.
Onneksi olen lähdössä pois tästä paikasta. - KTM-MBA
Tämä menee nyt hieman agendan ulkopuolelle, mutta oliko tuo 4 loppututkintoa läppä vai totta? Jos on, olisi mielenkiintoista kuulla mitä ne ovat ja missä järjestyksessä olet ne suorittanut?
Oletko pystynyt korvaamaan edellisillä opinnoilla hyvin seuraavia ja onko tutkinnoista ollut työelämässä hyötyä?
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Tyttäreni kuoli lihavuusleikkaukseen.
Miettikää kuiten 2 kertaa, ennenkuin menette lihavuusleikkaukseen.3207600Viiimeinen viesti
Sinulle neiti ristiriita vai mikä nimesi sitten ikinä onkaan. Mulle alkaa riittää tää sekoilu. Oot leikkiny mun tunteill662176- 1761853
epäonnen perjantain rikos yritys
onpa epäselvä kuva, tuolla laadullako keskustaa tarkkaillaan lego hahmotkin selvempiä161382- 1121287
Yllätyspaukku! Vappu Pimiä rikkoi vaikean rajapyykin yllättävässä bisneksessä: "Nyt hymyilyttää...!"
Wau, onnea, Vappu Pimiä, upea suoritus! PS. Pimiä tänään televisiossa, ohjelmatietojen mukaan hän on Puoli seiskassa vie91251Suomessa ei ole järkeä tarjota terveyspalveluita joka kolkassa
- Suomen väestötiheys 1.1.2022 oli 18,3 asukasta maaneliökilometriä kohden. - Uudenmaan maakunnassa asuu keskimäärin 181701231RÖTÖSHERRAT KIIKKIIN PUOLANGALLA.
Puolankalaisilla tehtävä ryhmäkanne itsensä yleintäneistä rötöstelijöista, sekä maksattaa kunnan maksama tyhmän koplan j561181Kirjoitin sinulle koska
tunnen sinua kohtaan niin paljon. Sydäntäni särkee, kun kätken ihastumisen, kaipauksen, sinua kohtaan tuntemani lämmön j411081Martina pääsee upeisiin häihin
Miltäs se tuntuu kateellisista. Anni Uusivirta on Martinan kavereita.2901019