Ahdistaa olla kaapissa. En uskalla "astua julkisuuteen" koska pelkään läheisten ihmisten reaktioita. Ne varmaan häviää taidokkaasti ympäriltäni tai ainakaan mikään ei tulisi enää olemaan ennallaan. Lähellä on ihmisiä, joista välitän niin paljon, että niiden menettäminen tuhoaisi minut sisältä päin.
Olen ihastunut yhteen jäbään. Se on tosi mukava tapaus ja on vielä komeakin. Mä olen täydellisesti ihastunut siihen. Olen nähnyt sitä pari kertaa ja aina innolla odotan sitä tapaavani. Mutta nyt mä en voi jakaa tätä mun suunnatonta ilon tunnetta yhdenkään muun ihmisen kanssa. Tai kun tää meidän juttu on vähän epävarmalla pohjalla ja jos tää sitten menee päin helvettiä, niin kenellä mä tästä sit kerron? En kellekään. Yksin hajoan itseni kanssa kotona ja huudan sisäänpäin.
Mä en ole yksin. Mulla on kavereita, ystäviä, rakkaita läheisiä. Mutta koska en ole oikeasti sitä, mitä annan muiden luulla, niin olen sitten kuitenkin yksin. Tuhoaako tämä "yksinäisyys" loppujen lopuksi mut täysin? En tiedä. Tässä ja nyt hajottaa niin perkeleesti. Kun vain voisin mennä ulos ja huutaa ja itkeä ja paiskoa.
Mitä jos tulisin ulos kaapista. Mitä sitten? Maanpäällinen helvetti alkaisi. Saisin niin paljon paskaa niskaan, että en varmaan pysyisi enää kasassa. Mun luonteeseen ei kuulu valehteleminen, mutta olen todellisuudessa valehdellut vittu viimeiset 10 vuotta.
Kaikki oli tähän mennessä hyvin kunnes päätin aloittaa kokeileen deittailua jätkien kanssa ja heti ensimmäinen kolahti syvälle mieleen. Miten tämä voi olla enää todellista?
Olen ihastunut yhteen jäbään. Se on tosi mukava tapaus ja on vielä komeakin. Mä olen täydellisesti ihastunut siihen. Olen nähnyt sitä pari kertaa ja aina innolla odotan sitä tapaavani. Mutta nyt mä en voi jakaa tätä mun suunnatonta ilon tunnetta yhdenkään muun ihmisen kanssa. Tai kun tää meidän juttu on vähän epävarmalla pohjalla ja jos tää sitten menee päin helvettiä, niin kenellä mä tästä sit kerron? En kellekään. Yksin hajoan itseni kanssa kotona ja huudan sisäänpäin.
Mä en ole yksin. Mulla on kavereita, ystäviä, rakkaita läheisiä. Mutta koska en ole oikeasti sitä, mitä annan muiden luulla, niin olen sitten kuitenkin yksin. Tuhoaako tämä "yksinäisyys" loppujen lopuksi mut täysin? En tiedä. Tässä ja nyt hajottaa niin perkeleesti. Kun vain voisin mennä ulos ja huutaa ja itkeä ja paiskoa.
Mitä jos tulisin ulos kaapista. Mitä sitten? Maanpäällinen helvetti alkaisi. Saisin niin paljon paskaa niskaan, että en varmaan pysyisi enää kasassa. Mun luonteeseen ei kuulu valehteleminen, mutta olen todellisuudessa valehdellut vittu viimeiset 10 vuotta.
Kaikki oli tähän mennessä hyvin kunnes päätin aloittaa kokeileen deittailua jätkien kanssa ja heti ensimmäinen kolahti syvälle mieleen. Miten tämä voi olla enää todellista?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen itsekin suurimmaksi osaksi kaapissa, no lähisukulaiset tietävät ja pari kaveria. Kuitenkaan elämäni tärkeistä ihmisistä valtaosa ei tiedä homoudestani. Osaan salata sen hyvin, vaikka muuten olenkin avoin ja rehellinen ihminen. Kivaa peittely ei kuitenkaan ole.
Oikeastaan ei tarvitse suoraan valehdella, koska kukaan ei ole ikinä kysynyt suoraan. Tuskin kukaan edes voisi arvata asiaa. Olen nimittäin kaukana kaikista stereotypioista. Ehkä se on pääsyy, miksi en tahdo ja uskalla tulla ulos. Pelkään, että ihmiset eivät enää näkisi minua minuna itsenä, vaan yhtenä tv:n ja julkisuuden homokuvista.
En usko, että sinun kaverisi minnekään häviäisivät, ei ainakaan suurin osa heistä. Jos nimittäin oikeasti pitävät sinusta, niin kyllä silloin yhden homouden hyväksyvät. Uskovaiset ovat tietysti asia erikseen, mutta kyllä normaali 2000-luvulla elävä suomalainen pystyy hyväksymään läheisessään tuollaisen asian.
Jos saat tuosta kundista poikaystävän, niin silloin askel pitää ottaa ja kertoa. Seurustelun peittely ei ole kovinkaan reilua kenellekään. Kertoisin itsekin jos löytäisin miehen itselleni. Luultavasti en koskaan löydä, joten kaapista ulos tuleminen taitaa jäädä, kunnes kaverit viimein alkavat kysellä.
Aivan, en minäkään ole varsinaisesti valehdellut. Ei kukaan ole ikinä tosissaan kysynyt, että olenko homo. Mulla on vaan semmoinen tunne, että kun en ole kertonut kaikkea, niin valehtelen. Minun asiahan se on mitä elämässäni teen, mutta haluaisin toisaalta muidenkin tietävän. Ainakin läheisten. Itseasiassa jotkut jopa kuvittelevat minun olevan joku sitoutumiskammoinen pelimies naisten kanssa. Ei se nyt ihan niinkään ole. Enkä minäkään usko, että kukaan voisi edes kuvitella että olisin jotain muuta kuin annan ymmärtää. Mä en ehkä pelkää leimaantumista stereotypiaksi, mutta pelkään ihan hirveästi sitä, että mut jätetään yksin ja että muut joutuvat kärsimään minun vuoksi.
Olen sosiaalinen "kaikkien kanssa toimeen tuleva" tyyppi, enkä todellakaan edusta mitään stereotypiaa. Olen itseasiassa noin muuten varsin tavallinen kadun tallaaja.
Olen juurikin miettinyt tuota seurustelua. Jos alkaisin tosissani seurustelemaan jonku jätkän kanssa, niin kai mun täytyisi sitten kertoa siitä ainakin läheisille. Mut se hyvä puoli siinä sitten olisi, että se jätkä olisi siinä kaverina ja tukena vieressä, kun mä alkaisin hajoilemaan. Yksin tää on vaan niin vitun vaikeaa.
Ai miten niin et luultavasti löydä ikinä ketään?! Kyllä tässä maailmassa jokaiselle aina joku löytyy. Mä luulin löytäneeni sen nyt, mutta koska on niin paljon kysymyksiä ilmassa, niin ei voi sanoa mitään varmaa. Ei vaan voi tietää.
Väitteesi oli kyllä aika yleistystä,että uskovaiset hylkäisivät ystävänsä/tuttavansa kaapista tulon myötä.Realistisempaa olisi sanoa,että on sellaisia tapauksia.Itse olen saanut kokea,että ne perusjuntti heterot(eivät uskovaisia)ovat olleet niitä kaikista homokammoisimpia.(Ettet vain sinä olisi se ennakkoluuloinen...)