kaikki menny niin päin persettä viimeset vuodet että aijaijai, viime aikoina oon tajunnu että eihä multa oikein löydykää tosikavereita kuin oikeastaan yksi, jonka kanssa ei hänen kiireiden takia oikein kerkee aikaa viettämään.
Ns. kavereita mulla taas on kymmeniä mut nyt ne alkaa vaa tuntumaan ihan teeskennelyltä, vaikka ihan mukavia kavereita ovatkin, mutta jotenki niide seurassa tuntee ittensä vaa vähä syrjäseks. Aina eivät edes viitsi mua kutsua mukaan jos menevät johonkin viikonloppuna, sitten saan joltakin ehkä vahingossa kuulla koulussa missä sitä on oltu, vähän ärsyttää ku ei ole mukaan päässyt. Viime aikoina tää on vaa pahentunu entisestään, enkä tosiaan kuvittele tätä.
Itsetunto on kyl ton takia nyt ihan nollassa, tätäki ny kirjottelen täällä yksikseni perjantai-iltana perhana ku noi on vissiin yhissä juhlissa, mutta en kyl sinne haluiskaan, kun pirskeiden pitäjän kanssa ei välit oo iha kunnossa.
Enivei muut asiat on kyl ihan reilassa, koulu menee hyvin ja näin, mut kyl joka päivä masentaa tosi paljo. Oikeastaan ainoa tapa millä saan hetkeks itsetuntoani nostettua on vaa kaupungilla kävely, koska tiedän kerääväni paljon pitkiä katseita naishenkilöiltä mut se lohdutus on kyl vaa tosi väliaikasta.
Päällisin puolin ei kyl kukaa vois kertoa et olisin tosi masentunut, todennäkösesti saatan vaikuttaa ulkosesti siltä että kaikki on tosi hyvin, mut ei kyllä todellakaan ole.
Yläasteella olin koulukiusattu, ihan vanhemmatkin joutu terapiaan passittaan kun niin pahaks meni. Ei se terapia kyl tosiasiassa auttanut paskan vertaa sillon, mut se koulukiusaaminen loppu sit lukioon mentäessä ihan kokonaan. Syytä en kyl osaa sanoa miks mua kiusattiin, kai mun kiltillä luonteella oli jotaki asiaan tekemistä mut ei sil väliä. Siis nyt lukios taas asiat on iha erilailla, saatan ehkä ollaki ns. "suosittu tyyppi", tai no jtn, mutta eipä paljoa lohduta.
Ja nyt myös noi kirjotuksetkin alkaa pian ja niihin pitäis jaksaa valmistautuu mut eipä paljoo oo motivaatioo, minkä helvetin takia mä jaksaisin niihin valmistautua, miksi vitussa jaksan oikeesti enää melkeen elääkään, ihan turhalta tuntuu. Sen verran kristitty ja ehkä ajatteleva kuitenkin oon etten mitään itsemurhaa oo harkinnut mutta joo. Pitkään oon aatellu vaa kotoa lähtemistä sanomatta mitään ja lähteä kiertää maailmaa pelkkä reppu selässä, ihan ku kirjoissa. Sellasesta elämästä mä saattaisin ehkä nauttiakin, varmasti enemmän ku sellaisesta elämästä mikä yliopiston jälkeen olis.
En tosiaan tiiä miks vuodatan tätä tänne, varmasti kuulostaa aikamoiselta teiniangstilta, mut sanonpa vaan ettei kaikilla joilla näyttää päällisin puolin menevän hyvin mene asiat oikeesti aina hirveen hyvin.
Ns. kavereita mulla taas on kymmeniä mut nyt ne alkaa vaa tuntumaan ihan teeskennelyltä, vaikka ihan mukavia kavereita ovatkin, mutta jotenki niide seurassa tuntee ittensä vaa vähä syrjäseks. Aina eivät edes viitsi mua kutsua mukaan jos menevät johonkin viikonloppuna, sitten saan joltakin ehkä vahingossa kuulla koulussa missä sitä on oltu, vähän ärsyttää ku ei ole mukaan päässyt. Viime aikoina tää on vaa pahentunu entisestään, enkä tosiaan kuvittele tätä.
Itsetunto on kyl ton takia nyt ihan nollassa, tätäki ny kirjottelen täällä yksikseni perjantai-iltana perhana ku noi on vissiin yhissä juhlissa, mutta en kyl sinne haluiskaan, kun pirskeiden pitäjän kanssa ei välit oo iha kunnossa.
Enivei muut asiat on kyl ihan reilassa, koulu menee hyvin ja näin, mut kyl joka päivä masentaa tosi paljo. Oikeastaan ainoa tapa millä saan hetkeks itsetuntoani nostettua on vaa kaupungilla kävely, koska tiedän kerääväni paljon pitkiä katseita naishenkilöiltä mut se lohdutus on kyl vaa tosi väliaikasta.
Päällisin puolin ei kyl kukaa vois kertoa et olisin tosi masentunut, todennäkösesti saatan vaikuttaa ulkosesti siltä että kaikki on tosi hyvin, mut ei kyllä todellakaan ole.
Yläasteella olin koulukiusattu, ihan vanhemmatkin joutu terapiaan passittaan kun niin pahaks meni. Ei se terapia kyl tosiasiassa auttanut paskan vertaa sillon, mut se koulukiusaaminen loppu sit lukioon mentäessä ihan kokonaan. Syytä en kyl osaa sanoa miks mua kiusattiin, kai mun kiltillä luonteella oli jotaki asiaan tekemistä mut ei sil väliä. Siis nyt lukios taas asiat on iha erilailla, saatan ehkä ollaki ns. "suosittu tyyppi", tai no jtn, mutta eipä paljoa lohduta.
Ja nyt myös noi kirjotuksetkin alkaa pian ja niihin pitäis jaksaa valmistautuu mut eipä paljoo oo motivaatioo, minkä helvetin takia mä jaksaisin niihin valmistautua, miksi vitussa jaksan oikeesti enää melkeen elääkään, ihan turhalta tuntuu. Sen verran kristitty ja ehkä ajatteleva kuitenkin oon etten mitään itsemurhaa oo harkinnut mutta joo. Pitkään oon aatellu vaa kotoa lähtemistä sanomatta mitään ja lähteä kiertää maailmaa pelkkä reppu selässä, ihan ku kirjoissa. Sellasesta elämästä mä saattaisin ehkä nauttiakin, varmasti enemmän ku sellaisesta elämästä mikä yliopiston jälkeen olis.
En tosiaan tiiä miks vuodatan tätä tänne, varmasti kuulostaa aikamoiselta teiniangstilta, mut sanonpa vaan ettei kaikilla joilla näyttää päällisin puolin menevän hyvin mene asiat oikeesti aina hirveen hyvin.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vähän samantyyppinen tilanne on itelläkin ollut. Ei sitä masennusta yleensä päälle päin näe. Loppujen lopuksi ei vaan enää jaksanut peitellä, ja esittää iloista. Psykologillehan siitä passitettiin, mutta se on kyllä (itseni kohdalla) niin tuhaa kuin vaan olla ja voi. Enemmänkin haittaa kuin hyötyä, ja olikin pakko sitten esittää että kaikki on ok. Pystyi sitten väittämään vanhemmillekin, että on kunnossa. Jotenkin niiden huolestuminen pahensi vaan tilannetta, vaikka sillon oli vaikee uskoo, et ne oikeesti edes välittää. Mut elämä jatkuu, jotenkin.
Jos siulla on mittään tarvetta tai halua kirjotella tms, niin yhteyttä voi ottaa [email protected]
opettele olemaan vain nolife tietokoneen ääresä minä ainaki oon koulusta tuun kotia niin koneelle suoraan ja koulusa jos joku vittuilee, niin vittuilen takas ja kaikki kokeet sieltä syvältä ei jaksa lukea vitun hailee mitä niistäki tulee..
intrnet/mese/pelit... masennukset sun muut paska häiriöt unohtuupi mitä' vittua niillä kavereilla tekee? mesessä o ihan vitusti ja 3koulusa 5muualla ei ressaa elämän tila yhtää vaikka ei oo kovin sisältö rikas mutta ei muutaku menoksi sano annie lenoksi
Sama tilanne itselläni paitsi, että noita tosikavereita ei taida löytyä yhtäkään.. Muutama ns kaveri on kyllä, mutta hekin ovat semmosia, että eivät edes vitsi minnekkään bileihin kutsua.. en kyllä ihmettele, sillä kaikki bileet ovat täynä juuri semmoista sakkia, joiden kanssa en ylä-asteen kiusaamisen jälkeen ole ollut väleissä kohta pitäisi poliisikuulusteluihinkin vissiin mennä ja tämä asia vain lisää masennusta..
Koulu menee täysin perseelleen eikä motivaatiota ole juurikaan mihinkään, vaikka yrittää itsensä pakottaa hoitamaan koulutehtävät ynm, ei siitä vain mitään tule ja hylättyjä senkuin satelee lisää..
Itsetunto itsellänikin tosi nollassa ja eilenkään en lähtenyt mihinkään vaikka muut olivat.. Tuntuu ettei mikään asia ole reilassa ja haluaisi vaan pakata kamppeensa ja lähteä karkuun kaikkea tätä paskaa (ehkä teenkin niin)
Ole onnellinen, että keräät jopa katseita naishenkilöiltä, sillä minulla tuokaan ei onnistu.
Ootko tehny vaik niin et oot soittanu tutuilles ja vaan kysyne et miten menee ja samal kysyny et voisitsä tulla mukaan?
Kun rohkeesti kysyy niin pääsee mukaan :)
Oi, kuinka samanlainen tilanne Sinulla on. Minä olen Sinua nuorempi, olen 16, ja en enää ole kyllästynyt elämääni, vaikka olin kyllä jokin aika sitten. Kuitenkin niin moni asia on samoin.. Kuinka toivoisinkaan voivani ottaa repun ja jättää kaiken vain tänne ilman minua. Kuinka ihanaa olisikaan vain kävellä keskellä suurta väkijoukkoa, eikä kukaan tuntisi minua. Keräisin hymyjä tuntemattomilta, juttelisin toisinaan jollekin ja he kenties muistaisivat minut hetken. Ja mikä olisikaan parasta, jos löytäisin samanlaisen ihmisen keskellä samanlaista tilannetta.
Hienoa kuitenkin kuulla, että Sinä olet olemassa.
mul on sama juttu liikun koulua niiden " suosittujen" kans.. ja aina maanantain saa kuulla mitä on tapahtunu... mut en nyt enää viittu hengailla niiden kanssa vapaa ajalla... eihän noissa ihmississä oo mtn vikaa...onhan tää perseestä mut ei sille mtn voi...
Ainahan voi joko ihan vaan kysyy et hei pääsiskö mukaan.
Tai sitten alkaa hengailla uusien ihmisten kaa.
tiedän tiedän:) mut et itekkää varmaa vittiis "tunkee" ittees joka paikkkaa ja "kutsuu ittees"... ei tommosta jaksa mut oon päättäny niin et ne on mun "koulu kavereita"... totta kai välillä oon jonkun kanssa joissain.. mut onneks tää tilanne ei oo enää niin paha ku syksyllä ku kaikilla alkaa olla jo omat kuvionsa...:)
Kirjotat asiaa :)
ainahan mäxD
Juu, samassa paskassa ryömin minäkin. Tasan 1 tosikaveri, joka ei töiden ja tyttöystävänsä vuoksi ehdi kanssani paljoa olemaan. Sitten löytyy monta kaveria, jotka ei halua olla mun kanssa missään tekemisissä, paitsi ehkä jossain helvetin mesessä suunnilleen. Juoksee pippaloissa jne, kysymättä minua ikinä mukaan. Koulu menee päin helvettiä. Muuttaminen exän kanssa erilleen. Alkoholin käyttö riistäytynyt käsistä, menee vähintään sen kori viikkoon. Yössä nukun ehkä 4 tuntia jos sitäkään, helvetin huono muisti ja polvi reistailee. Kokoajan on pinna kireällä, hermot menee erittäin helposti. Mutta on sitä ennenkin oltu masentuneita, sairaalahoitoon jouduin jopa. Itsemurhaa en ole harkinnut, aina olen ajatellut että kyllä tämä tästä, kyllä ne paremmat ajat koittaa. Mutta kohta alkaa kyllä usko loppumaan.
Minullakin on käynyt tuo sama homma mielessä, että lähtisi vain reppu selässä maailmaa kiertämään. Ei tarvitsisi elämää tuhlata töitä tehdessä. Tai ostaisin veneen ja seilaisin jonnekkin lämpimälle, autiolle saarelle ja siellä elelisin loppuikäni.
Jos nukut noinkin vähän niin on selvä että pinna menee kireälle.
Epäsäännölliset unirytmit eivät ole hyväksi.
Alkoholin käytöstä pääsee kyllä eroon kun vain ei juo.
"Pitkään oon aatellu vaa kotoa lähtemistä sanomatta mitään ja lähteä kiertää maailmaa pelkkä reppu selässä, ihan ku kirjoissa."
Olisipa se todellisuudessa mahdollista. Kaikki olisi niin paljon helpompaa. Vaan lähteä, jättää kaikki velvollisuudet ja sen sellaiset. Elää itselleen. Oon monesti haaveillut juuri siitä; riippumattomuudesta muuta maailmaa kohtaan.