olin ennen seurustelua kauheesti yksin, mut nyt kun seurustelen, mulla ei jää aikaa ittelleni. oon yrittäny puhuu kumppanin kaa mut se haluu nähä usein enkä tahdo sanoa ilkeesti. oon ollu vuoden ajan (se aika ku ollaan seurusteltu) ihan sekasin, ajatus ei kulje ja tuntuu et on tosi vaikee murkkuikä. se haijastuu meiän suhteeseen ja joskus haluun vain olla välinpitämätön ja mennä pois. sitten tulee masentavia ajatuksia ja musta tulee itsetuhonen, en kuitenkaan tee mitään esim. viiltele. haluais vaan nukkua loppuelämänsä. olen 15v. tunnen syyllisyyttä etten osaa olla tarpeeks hellä kumppanille enkä ajattele sitä koko ajan. sen ajattelu ei ees tunnu mitenkään erityisen ihanalta, mutta oon silti vakuuttunu että haluun olla sen kaa koko loppuelämäni. se on kauheen viisas, hieno, ja mahtava ihminen, aivan erityisen ainutlaatuinen. mitä teen? tuntuu ikävältä pettää se kerta toisensa jälkeen, vaikka lupaan ja lupaan rakastaa sitä. näitä välinpitämättömyyskohtauksia on aika usein, monta kertaa viikossa. lisäks tuntuu tosi levottomalta ihan koko ajan. en saa rauhaa. en tiedä kauan kestän tätä, kun en saa voimia suhteestamme, ja siitäkin tunnen syyllisyyttä kun yleensä ihmiset saa voimaa rakkaudesta. mitä teen?
välinpitämättömyys
mantere
7615
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Täs voi olla kyl jokin muu juttu takana.
Sä kirjotit et haluisit tyyliin nukkuu vaan.
Paljonko sä yleensä nukut?
Liika uni ei ole hyväksi.
Yrittäkää vaikka tehdä sellasii juttui, jotka kiinnostaa molempia.
Alkakaa mennä vaikka yhteisiin harrastuksiin.
Menkää vaik pelaa sulkkist yhes.
Kyllä se siitä
nukun liian vähän. on niin paljon tekemistä, niin paljon kouluhommia ja jotenkin päivät vaan katoavat johonkin. en liiku tarpeeksi ja olen alipainoinen, tosin en sairasta syömishäiriötä eikä ole sen suuntaisia ajatuksia. en ehdi tehdä elämälläni mitään. en kykene tekemään tärkeysjärjestystä.
tykkäämme kyllä käpysodasta ja sen sellaisesta... metsässä käynnistä, mutta tuntuu ettei sille ole aikaa. kiinnostus kaikkeen on lopahtanut, ja suorituskyky laskee koko ajan, mutta suorituksien taso ei silti laske sillä en salli sitä itselleni sillä on pakko jaksaa. stressi sitä vastoin suurenee ja seksuaalinen kiinnostus laskee. ja tämähän ainakin vaikuttaa suhteeseen.. en saa tolkkua mistään! minua vain haukutaan välinpitämättömäksi joka tahtolta sillä en jaksa olla kiinnostunut läheisimpieni asioista. miten voisin jos jatkuva olotilani on alakuloisuus? huomaan usein näytteleväni iloista. näyttelyn lahjoja kun omaan. joskus menen itsekin halpaan.
Älä ajattele tyttö-/tai poikaystävääsi itsestäänselvyytenä. Uskon, että hän onkin jo huomannut jonkin olevan vialla, ja takertuu sinuun vain enemmän. Tietenkin välillä oma rauha voi olla tarpeen, mitä sitä kiistämään. Koita löytää arvojärjestyksesi. Jos haluat olla kumppanisi kanssa lopun ikääsi, luuletko että hän haluaisi sinun ajattelevan itsemurhaa tai että haluat kuolla? Se varmasti sattuu häntä, tekee hänet tuntemaan itsensä arvottomaksi. Kukapa nyt ei tuntisi siinä tilanteessa! Jos pitäisitte pienen tauon, niin saisit ajatuksesi kokoon? Jos tunnet ikävää häntä kohtaan, kun et vähään aikaan näe, niin ehkä huomaat olevasi onnellisempi kun hän on seurassasi? Rakkaus on ihana asia, mutta myös monimutkainen välillä. Ahdistuneisuus ei ole hyvästä. Tee oikein tyttöystävääsi kohtaan ja koita selvittää ajatuksiasi. Nauti ajasta, jonka olet hänen kanssaan. Tuskin itsekään haluaisit välinpitämätöntä seurustelukumppania itsellesi? Tuskin itsekään pysyisin kauan sellaisessa suhteessa, jossa tuntisin olevani samantekevä.
Tsemppiä sulle!
Kiitos viestistäsi, on aina omituista nähdä että joku jaksoi vastata ongelmaani.
Osuit useasti asian ytimeen. Ihanaa, etteivät ihmiset tuomitse tätä toivottomaksi tilanteeksi ja kehota eroamaan, sillä sitäkin olen miettinyt, joskin täysin järjettömänä ja mahdottomana ajatuksena, tosin en tiedä johtuuko se riippuvuudesta vai rakkaudesta. Oloni on usein syyllinen kun ajatukseni kulkee niin hitaasti. Kumppanini ei tarvitse niin paljoa aikaa itselleen, hän on nopeaälyinen ja käsittelee ilmeisesti asioita nopeammin kuin minä. Tuntuu, etten ikinä ehdi ikävöimään häntä, enkä ajattelemaan häntä ilman hänen läsnäoloaan. Joudun alati kommunikoimaan. Se on raskasta. Mutta hän ei tunnu ymmärtävän taipumustani yksinoloon. Hän tahtoisi taas nähdä huomenna. Enkä minä tahtoisi, mutta miten sen ilmaisen? En vain osaa. Hän ei suostu ymmärtämään vaan loukkaantuu. Hänelle tulee paha mieli, kun hän ajattelee että hän tuottaa minulle ahdistusta. En minä viitsi häntä häätää kotoani, ja aina kun lähden hänen luotaan, hän kokee itsensä hylätyksi. Se on kuin noidankehä. En saa ajatuksiani selvitettyä, sillä hän tahtoo olla kanssani, ja hän takertuu minuun yhä enemmän kun on huomannut jonkin olevan vialla. Ja jos sanon rumasti, olen välinpitämätön. En löydä oikeita sanoja, ja usein olen tyytyväinen jos jokin velvollisuus pakottaa minut lähtemään.
On kyllä hankala tapaus.. Mikä tekee siitä mielenkiintoisempaa! Ota aikaa itsellesi ja keskity vain itseesi. Kerro kumppanillesi olevasi kiireinen koulutöiden kanssa, etkä todellakaan voi jättää niitä vain väliin sillä onhan viimeiset viikot koulussa menossa. Varmista, ettei hän suutu. Koita sympaattisesti kertoa kuinka paljon haluaisitkin nähdä hänet, mutta se on vaan mahdotonta juuri tänään. Pieni valehtelu ei tapa, vaikka ei se silti kauhean hyväksyttävääkään ole. Onko jokin muu elämässäsi vialla? Ehkä kumppanisi ei ole ainoa syy alakuloisuuteen?
Tässä on tärkeä vinkki sinulle. Älä ota koulunkäyntiä liian vakavasti! Koulun ei kuulu hallita elämää, usko vaan, jotkut oman kouluni opettajatkin huolestuvat jos oppilailla on normaalia korkeampia numeroita. Eräs ystäväni sanoi tänään minulle (satun itsekin stressaamaan liikaa koulunkäynnistä) "Mitä järkeä opiskelussa on, jos ei saa elää". Se on asian ydin. Jos keskityt vain opiskeluun kunnes olet päässyt yliopistosta tai muusta minne suuntaat, ja saavuttanut 24 ikävuoden, pysähdyt ja mietit mihin katosi nuoruutesi. Kirjat eivät tee ihmisestä onnellista. Ei myöskään korkea koulutus.
Tärkeintä nyt on, että otat aikaa itsellesi. En todellakaan pidä tilannettasi toivottomana. Jokaisella on oikeus saada nauttia elämästänsä. Älä jää jumettamaan nykyiseen tilanteeseesi, tee sille jotain. Siihen jokainen pystyy.
Jos olen oikeassa, niin olet poika? Ainakin luulisin joillekin pojille olevan vaikeampaa ilmaista itseään. Vaikeampaa kuin tytöille. Kyllä ne sanat sieltä löytyy, koita vain ajatella miten voit kertoa sanottavasi hienovaraisesti. Kerro kuinka et todellakaan haluaisi tehdä sitä mitä sinun pitää, vaan olisit mielummin kumppanisi luona. Kyllä hän siitä heltyy eikä loukkaannu.
Elämä on rankkaa, jokainen varmaan on huomannut sen jossain vaiheessa. Kyllä löydät sen oikean tahdin ajan myötä. Huomaat, että sinun pitäisi olla onnellinen siitä mitä sinulla on. Kliseisen kuuloista ehkäpä, mutta niin se vain on.
olen tyttö. tosin joskus tuntuu kuin käyttäytyisin kuin poika, olen agressiivinen ja lyhytjännitteinen toisinaan ja minun on vaikea muotoilla asiaani sanoiksi. puhuimme ja kumppanini oli samaa mieltä kanssani siitä, että ei meidän tarvitse olla koko ajan yhdessä, ei se meitä tapa jos sitä vaikka kokeilee toimiiko se alakuloiseen olooni, sitä mieltä hän oli ollut koko ajan. hän loukkaantui siitä että olin pyytänyt häneltä aikaa jolloin saan olla yksin, kun eihän se ole yksistään hänen vallassaan eikä hänen syytään etten ole ottanut aikaa itselleni.
kun oloni on alakuloinen minusta todellakin tulee välinpitämätön, mutta kyllä minä muuten tunnen rakastavani häntä. ennen puhuimme paljon, mutta nykyään se on ehkä stressin ja koulutöiden takia jäänyt vähemmälle, mikä on johtanut ehkä lumipalloefektiin. usein ongelmamme johtuvat ajattelemattomuudesta ja ymmärtämättömyydestä. se on kuitenkin asia jota voi kehittää. hän on minulle hyvin rakas. eilen minusta tuntui siltä että elämästä oppii koko ajan uutta.
en minä koulusta erityisesti stressaa, vaan sitä ettei aika riitä, ja se taas johtuu osittain koulutöistä. en siis yksistään ota koulusta mitään paineita, ja ymmärrän ettei se tosiaankaan tuo onnea.
hän myös loukkaantui siitä että kirjoitan tänne meidän asioistamme, joista minun pitäisi puhua hänen kanssaan eikä sulkea häntä ulkopuolelle. hän on siinä aivan oikeassa.
onneksi enää ei ole koulustressiä ja odotan innolla kesää.
Enemmän auttaa, kun keskustelet poikaystäväsi kanssa. :] Hämmästyin, kun kerroit olevasi tyttö. Luulen olevan yleinen käsite, että tytöt ovat se takertuvampi osapuolisko suhtessa. Näemmä ei läheskään aina.
Onnea jatkolle!