Paras tukihenkilö - millainen ihminen hän oikein on mielestänne.
Täällä on siitä ollut paljon mielipiteitä eri aiheiden yhteydessä.
Olisi mielenkiinoista tietää millaista ihmistä te pidätte vaikkapa syöpäpotilaalle parhaana tukena.
Pitääkö hänellä olla syöpä "päällä" parasta-aikaa.
Onko syövästä selvinnyt paras tuki.
Entä ihminen joka ei ole syöpää sairastanut koskaan olisiko hän paras.
Miten tuollaiset koulutetut tukihenkilöt, oli he sitten ammattiauttajia tai vapaaehtoisia.
Minun mielestä kaikissa on jotain muita parempaa, mutta kaikissa on jotain joka ei tee parhaaksi.
En vielä laita omaa mielipidettäni ettei siihen takerruta, ei kielteisessä eikä myönteisessä mielessä.
Onko teillä kokemuksia tai mitä muuten ajattelette.
Voisiko mielestänne yleistää samoja kriteereitä mitä syövän tukihenkilöiltä edellytetään muihin tukea tarvitseviin ryhmiin.
Onko kuitenkin joka tauti ja ongelma niin omalaatuisensa ettei samoilla perusteilla voi löytää parasta tukihenkilöä.
Täällä on siitä ollut paljon mielipiteitä eri aiheiden yhteydessä.
Olisi mielenkiinoista tietää millaista ihmistä te pidätte vaikkapa syöpäpotilaalle parhaana tukena.
Pitääkö hänellä olla syöpä "päällä" parasta-aikaa.
Onko syövästä selvinnyt paras tuki.
Entä ihminen joka ei ole syöpää sairastanut koskaan olisiko hän paras.
Miten tuollaiset koulutetut tukihenkilöt, oli he sitten ammattiauttajia tai vapaaehtoisia.
Minun mielestä kaikissa on jotain muita parempaa, mutta kaikissa on jotain joka ei tee parhaaksi.
En vielä laita omaa mielipidettäni ettei siihen takerruta, ei kielteisessä eikä myönteisessä mielessä.
Onko teillä kokemuksia tai mitä muuten ajattelette.
Voisiko mielestänne yleistää samoja kriteereitä mitä syövän tukihenkilöiltä edellytetään muihin tukea tarvitseviin ryhmiin.
Onko kuitenkin joka tauti ja ongelma niin omalaatuisensa ettei samoilla perusteilla voi löytää parasta tukihenkilöä.
Vastaukset 132
Vanhimmat
Sanoisin että ollakseen hyvä tukihenkilö hänen tulee olla entinen syöpäläinen. Täällä on monessa yhteydessä ja monella suulla (tai näppäimistöllä) todettu että syöpäsairasta voi oikeasti ymmärtää vain ihminen joka on itse sairastanut syöpää ja minä olen kyllä ihan samaa mieltä. Sen sijaan parhaillaan syöpää sairastava ei ehkä ole tukihenkilönä paras mahdollinen koska hänen ajatuksensa väkisinkin ja ymmärrettävästi ovat omassa sairaudessa.
cancerinkaan tukihenkilöt ole entisiä syöpäläisii eikä paikallisten syöpäyhdistusten tuki henkilöt monikaan ja silti ovat aivan loistavii
on paras tukihenkilö syöpäpotilaalle. Se antaa potilaalle toivoa, kun näkee et tuokin on selvinnyt syövästä, miksen sitten minä. Toisaalta ehkä kuitenkaan pelkkä syövän sairastaminen ei syöpätukihenkilöllekään yksin riitä, vaan siihen tarvitaan myös koulutusta. Käsittääkseni tukihenkilötoiminta kuitenkin on vaativampaa kuin "pelkkä" vertaistuki täällä nettipalstoilla.
Kyllä on eroja vaatimuksissa siihen, mikä on tuettava kohderyhmä. Onhan eri asia olla tukihenkilö jollekin esim lastensuojelussa, mielenterveyskuntoutujissa, päihteiden väärinkäyttäjissä tai vankilasta vapautuvien tukihenkilötoiminnassa.Lisäksi omaishoitajille on erikseen vertaistuen lisäksi omaishoidon tukihenkilöt, jotka välttämättä eivät itse ole omaishoitajia juuri sillä hetkellä. Kaikissa noissa varmaankaan aina ei niin ole se oma kokemustausta se paras mahdollinen kouluttaja
Paikallisen syöpäjärjestön (=eläkeläiskerho) jäsen, syöpä sairastettu 20 vuotta sitten. Minulle aivan vieras ihminen, en todellakaan kokenut että se yksi puhelinkeskustelu olisi auttanut minua tippaakaan. Sanoi vielä, ettei varmaan kannata tulla sairaalaan kun siellä ollaan niin vähän aikaa. No ei kyllä olisikaan.
Muutenkaan en tajua tollasta yhdistystä, kaikki jäsenet jotain 60-70-vuotiaita. Kokoukset päivällä ja teatterireissut sun muut. Eli viesti työssäkäyvälle on aika selvä; tämä on meidän eläkeläisten oma kerho. Harmittaa vaan muiden työikäistenkin puolesta, itse en enää koe tarvitsevani mitään vertaistukea.
Ole samanlaiset vaatimukset kaikkin. eihän mielenterveystukihenkilö voi olla itse entinen potilas. Ei ikinä. Nehän sortuisi siinnä itse henkisesti. Samoin alkoholisteilla ei voi olla entinen juoppo tai siitä tulee taas nykyinen juoppo. Syöpäpotilaallakin entinen syöpäläinen puhuu vain omasta entisestä syövästään eikä kuuntele toista. Ja ehdottomasti on oltava koulutusta.
Mielenterveystukihenkilö on usein entinen mielenterveys "potilas!"Aa-kerhojen vetäjät ja tukihenkilöt ovat entisiä alkoholisteja!Syöpää sairastanut jaksaa yleensä kuunnella vasta sairastuneen tarinan ja antaa neuvoja niitä pyytävälle!Lähimmäisen rakkaus on usein se kantava voima,kun koulutus ei riitä.Nimenomaan vertaistukea voi antaa ei-ammattilainen."Virallisemman"tuen voi etsiä eri tahoilta psyykkisen puolen koulutetuilta henkilöiltä!
kun lauot tyhjillä sanoilla. ei entinen juoppo voi juopoa tukea ja entinen mielenterveyspotilas nykyistä eikä entinen syöpäläinen välitä enää mitään kuinka uuden syöpäsen käy
ottaa asioista ensin selvää,ennenkuin kirjoitat palstalle noin pehmosia.Tiedätkö mitään koko tukihenkilö asiasta?
eSamoin yksi ent,narkomaaniTietty on siellä palkattua koulutuksen saaneita henkilökunnasta.sim. meidän työpaikalla on monta ent,alkoholistia neuvomassa ja tukemassa heitä jotka eroon pyristelee.
dhdhd
Tähän voisi ottaa esimerkiksi psykiatrin tai muun vastaavan,joka on työssään ammattilainen,mutta häneltä puuttuu kyky asettua sairastuneen osaan-silloin tuki voi olla hyvinkin pintapuolista,vaikka vankkaa ammattiosaamista taustalla olisikin.Joskus tuntemattoman tukihenkilön-jopa kyseiseen sairauteen sairastumattoman-tuki voi olla rikasta tunteiden ja tuntemusten vaihtamisen kirjoa.Tärkeää on kuunnella-ja vielä lisää kuunnella,mitä tuettava tuntee,mitä hän kokee sillä hetkellä,mitkä ovat hänen ajatuksensa päällimmäisenä.Haluaako hän vain ihmisen lähelleen,joka kuuntelee,vai onko hän vailla neuvvoja,miten selvitä huomisesta.Monta kertaa jää hiljaa ajattelemaan,mitä juuri minä voin antaa tälle autettavalleni?
jotta henkilökemian pitää pelatta,että ttuki toimisi.
Itse olen huomannut lääkäreistä,sairaanhoitajista,
ja monesta ammattilaisesta jotta toisten kanssa tulee juttuun heti,ja varsinkin syöpää sairastaessa
on niin vereslihalla,että sitä toivoisi ihmistä
joka on läsnä.
Hän tekee päivätyötään nimenomaan psyyken lääkärinä. Mutta välttämättä ei ole lainkaan kiinnostunut tukihenkilötoiminnasta. Mielstäni tukihenkilötoimintaan lähtevät pääsääntöisesti he, joilla ontahot kohdata lähimmäinen, ei mitkään leipäammattilaiset. Tukihenkilötoiminta on kait minun käsittääkseni vapaaehtoistyötä?
jotta ovat vapaaehtoisia tukihenkilöt.Tarkoitin
jotta tukihenkilön ja syöpäsairaan kohtaaminen ja ymmärtäminen toimisi pitäisi kemioiden toimia.
Kävin kerran keskustelemassa ja olimme kuin eri
maailmoista,jäi vain huono fiilis.Enkä tarkoita,että
hän ei monille muille sopisi,meillä vaan ei palannut.
itse valita tukihenkilön.
kärsinyt voi tmmärää ja neuvoa-
Itselläni oli onni päästä kolmeksi vuodeksi analyyttiseen terapiaan psykologille, joka teki tutkimustyötä syövän ja psyyken yhteydestä. Se todellakin muutti koko elämäni.
Ensidiagnoosin ilmoittanut yleislääkäri oli myös hyvä - hän on jäsen Suomen siinä jossain kriisiryhmässä, joka pelmahtaa paikalle kun Estonia uppoaa tms...
Kokeilin alussa myös syöpäyhdistyksen tukihenkilöä - todellakin yhtä tyhjän kanssa.
Kyllä ammatti-ihminen taitaa parhaiten asian. Jos tukihenkilöä kaipaan, siihen riittää ystävä.
saada ammattiapua tai ainakin täällä pääkaupunki
seudulla.Ei ollut tarjota mitään kun kysyin,silloin kun diagnoosin sain,sanottiin että mikäli oikein vaikeaa tulee voi mennä sairaalaan sisälle,toivottavasti toiset saavat apua.
Kyllä on kummallista, luulisi että keskustelu esim. psykologin kanssa olisi huomattavasti edullisempaa kuin sairaalahoito. Paljon on vielä parantamisen varaa.
sitä itsekkin olisin kaivannut?
Sanos muuta, toisinaan ihan suututtaa, kun lukee näitä kirjoituksia,joissa syöpäpotilas ei saa tarvitsemaansa apua, tai jos saa, niin aikaa siihen menee.
syöpäpotilaista ei edes halua mitään järjestettyä tukihenkilötoimintaa.Sellainen on vaan tuntuma.
ATK-tukihenkilö jos vain kemaita opii :-ö.
jos vin kemiat sopii. Taitaa olla aika vaihtaa nihkeäksi mennyt näppäimistö :-).
vain paaterin myötätunto katulapsia kohtaan,pyysi muidenkin muistavan,ja auttavan.
Näkövinkkelistä en ole tavannut oikeita tukihenkilöitä.
Mies sairasti jo muutaman vuoden ja sitten syöpä yllätti minut ja kaikki tietää miten lyhyesti siinä vaiheessa on elin päiviä ja sitä etsii oljenkortta johon tarttua. Minä tiesin että tuttavan tuttava yli 90v oli salvinnyt samasta leikkauksesta ja taudista, kyllähän näitä tarinoita on mutta kun näin hänet kaupassa pirteänä ja elämänhaluisena etsimässä itselleen pyhämekkoa ihmeesti se minua piristi. Vielä toinenkin saman tapainen tapaus oli sairaalassa, kun odotin leikkaukseen menoa, tuli samaan huoneeseen saamaan sytostaattihoitoa, hänkin 92v ja sanoi etten jouda olemaan sairaalassa yötä kun pitää laittaa ruokaa miehelleen.
Nämä ovat olleet sellaisia mieleen painuvia henkilöitä, jotka ovat tietämättään näyttäneet esimerkin ainakin minulle, ettei kannata vaipua synkkyyteen. Näiden henkilöiden kanssa en ole montakaan sanaa vaihtanut, eikä syövästä ollenkaan.
"Paras tukihenkilö - millainen ihminen hän oikein on mielestänne."
Paras tukihenkilö on sellainen joka tulee tukemaan vain pyydettäessä, ei tuppaudu vängällä.Aistii tuettavan tunnetilat, ymmärtää jollain tasolla tuettavan elämäntilannetta.Oma elämä tasapainossa, vilpitön halu auttaa. Kyky tiedostaa myös oma rajallisuus ihmisenä. Halu kouluttautua ja kyky ottaa vastaa työnohjausta,panostaa omaan jaksamiseen. Näin kehittyä tukihenkilönä.
Hänellä on viisitoista sekuntia, kaksi minuuttia, puoli tuntia tai vuorokausi aikaa kuunnella minua.
Kun minä puhun, hän katsoo minua. Katse on levollinen, silmät eivät harhaile, sillä hän ajattelee minua. Näen hänen silmistään, että hänen mielensä kulkee siellä missä minunkin, sillä hän kuulee minut. Hän ei mieti, mitä minulle sanoisi, kunhan olen lopettanut. Sillä hän tietää, että tänä hetkenä minulla on tarve tulla huomioonotetuksi. Että minun sanomiseni on tärkeä minulle. Nyt ei ole aika hänen puhua. Hän ei jännitä, mitä osaisi minulle vastata.
Hän ei etsi vastaavia tuntemuksia omasta elämästään, samanlaisia kohtaloita tutuistaan, joita minulle kertoisi heti kun saan suunvuoron. Sillä puhumalla niistä hän mitätöisi minun kertomani: "Onhan muillakin vaikeuksia."
Hän ei kiemurtele tuolissaan, vaihda jalkaa, raavi päätään. Silmät, niin silmät. Ne ovat levolliset, niistä minä näen, että hän kuuntelee minua tietoisesti. Hän antaa tämän hetken minulle, vain minulle. Hän kuulee jokaisen sanani ja sanattomuuteni. Hänelle minä puhun koko olemuksellani, koko kehollani, koko hengitykselläni. Hän ei huomaa kuin minut.
Minä tulen kohtaan,jossa toivon hänen puhuvan. Ottavan kantaa, vastaavan, kysyvän, neuvovan. Hän tietää sen ja keskustelee kanssani. Mutta hän ei mitätöi ajatuksiani, ei tiedä paremmin, ole kokeneempi, tuskalle tutumpi.
Minä puhun hänelle, miltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Ja minä puran yksinäisyyteni ja ahdistukseni. Ja minä riemuni ja iloni hänelle kerron.
Hänen silmänsä sen kertovat: Hän hyväksyy minut. Ja minä näen, että hänenkin on hyvä olla.
tuollasin tukihenkilön minä olisin aikoinani halunnut kulkemaankanssani käsi kädessä toisinaan hetken matkaa... Näin ei kuitenkaan käynyt. Kävin taideterapiassa kymmenkuntakertaa mikä ei kuitenkaan avautunut minulle mitenkään... tai se ei avannut minulle uusia ovia.
Olen itse toiminut kymmenkunta vuotta tukihenkilönä niin nuorille, lapsille kui aikuisillekin niin rikos, kuin mielenterveyspuolellakin. Olen käynyt puolenkymmentä tukihenkilökurssia kuuntelemassa mitä heillä on sanottavaa. Sanottakoon vielä, että teen myös leipätyöni sosiaali- ja terveyspuolella. Näen kaikenlaista hätää siis päivittäin.
Aina tuettavalla on jokin tarve mihin hän tarvitsee tukihenkilön ja se tarve kasvaa ja muuttuu samalla aikaa kun tukisuhde etenee. Parhaimmillaan tukisuhde on kuin lapsuudenystävyys, jossa tunnetaan toisen ahdistuneisuus jo henkityksen painosta, mutta pahimmillaan tuettava ja tukihenkilö eivät kohtaa henkisesti vaikka ovat fyysisesti samassa tilassa. Aina ei voi synkata ja sekin pitää hyväksyä.
Häpeä ei ole sanoa ääneen tarvitsevansa tukea. Niin minäkin sanoin ääneen tarvitsevani tukea kun sairastuin toisen kerran. Tällä painolastilla en enää jaksa.
Viimeisen vuoden aikana takanani on 7 kuolemaa, kahden läheisen vakava sairastuminen, sekä huonojen välien paikkaamista edes jonkinlaiseen kuntoon. Kuten aina kuolemia on seurannut kolme syntymää ja yhtä lasta odotellaan vielä syntyväksi ensi syksynä. Elän siis elämän ruuhkavuosia, jolloin sattuu ja tapahtuu.
Itse en enää ottanut vastaan tukihenkilöä vaan vaadin ammattilaisen apua ja saankin sitä säännöllisesti, ehkä tukihenkilön aika on sitten myöhemmin. Kuitenkin en voi olla kiittämättä ympäristöäni, ystäviäni, perhettä ja työkavereitani vaikka he eivät välttämättä koskaan eksy kirjoitustani lukemaan. Kiitos silti heille siitä, että olen pysynyt pinnalla elämässä enkä ole vielä uponnut.
Kiitos myös tälle palstalle niin hyvinä kuin huonoinakin aikana. Täällä tämä on ollut vaikka keskellä yötä vastaanottamassa kirjoituksiani ja aina olen saanut vastauksen.
että sinä osaat kirjoittaa todella hyvin ! Minä olen kateudesta mustana kun minäkin haluaisin osata kirjoittaa mutta ei vaan onnistu. Tämä eri syöpien kehittely sensijaan tuntuu onnistuvan ihan helposti. Taitaa olla niin että meikäläisen viimeinen käyttöpäivä lähenee huolestuttavan nopeasti (parasta ennen -päiväys on mennyt jo kauan sitten).
Sä osaat varmaan jonkun toisen jutun paremmin kuin minä... Enpä minäkään ole aina ollut mikään kirjoittelija... 2004 kun sairastuin ekan kerran aloin kirjoitella pieniä ja vähän pidempiäkin juttuloita siinä samassa kun sain sytohoitoja aina kun jaksoin pitää kynää kädessä.
Kieliopin oikeellisuuden opin vasta kun aloin oikeasti kirjoittamaan koneella paljon enemmän kuin ennen. Se piru kun mustaa kaikki lauseeni mitkä eivät näytä hyvältä jostain syystä.
Mutta kiitos kehuista ne lämmittää aina sydäntä!
Tohon viimeiseen käyttöpäivämäärään haluan lainata Liisi Syrjäsen runoa ja luulen, että ymmärrät mitä tarkoitan ja luulen, että kaikki ymmärtävät mitä tarkoitan. Vointeja sulle!
Kengät
En voi seisoa kenenkään muun jalkapohjilla kuin itseni, en tuntea kenenkään tunteita kuin itseni.
Kuuntelemalla voin hetkeksi lainata toisen kengät, kävellä samat kadut, mutta vain luulla ymmärtäväni.
Minulla kengät sattuivat kantapäihin, hänellä varpaisiin.
Samat kadut ja samat kengät, eri kivut.
Mutta tuollainen tukihenkilö taitaa olla utopistinen toive ja toisaalta, en tiedä mistä johtuu, mulle ainakin tuli tuosta tekstistä jotenkin mieleen sellainen ahdistuneisuus ja epätoivo, jotenkin tummat sävyt...en tiedä.Yksinäisyys, vaikka puhuttiin siellä tekstin lopussa jotain ilostakin. Mutta kai sitä silloin kun tukihenkilöä/kuuntelijaa eniten kaipa, tuntuu juuri tuolta.
ovat aivan tarpeettomia nykyisen kulttuurin luomuksia eikä todellista tarvetta ole joten aivan turhanpäiväinen tämäkin ketju turhanpäiväisiltä aloittajilta
Eiköhän täällä pitäisi "puhua" vain omasta puolestaan, eli jos sinä tai minä emme tarvitse tukihenkilöä, niin se ei suinkaan tarkoita ettei joku muu tarvitse. Ihmiset kokevat nämä elämän kriisit monella tapaa ja myös selviytymiskeinoja on erilaisia.
Turhanpäiväisiä aloituksia tai aloittajia ei ole, on vain turhanpäiväisiä yleistyksiä.
Minullekin on tukihenkilöksi riittänyt Kalle ihan hyvin. Mutta kun me olemme niin erilaisia, kuten Eino Leino sanoi "on toinen heikompi toista" eikä meidän pitäisi hyljätä niitä heikompia. Maailma alkaa olla aika kova mutta tällaisella palstalla pitäisi löytyä ihmisten välillä lämpöä ja ymmärrystä. Hyvin monet ovat vaivoineen yksin ja me olemme se tukiverkko.
olet.
se sinun Kalle. Ettet vaan koita puhumattomana hukuttaa sitä henkistä hätää etanoliin? Ei nimittäin onnistu, sillä ne pahukset osaavat kellua). Olen lukenut viimeisimmät uutisesi, eikä ne ole olleet mitenkään mukavia. Kuljen tässä henkisesti matkassasi ja toivon parasta.
Saatoit jo tunnistaakin minut, eli en viitsi täällä työkoneella kirjautua, joten käytän tuota Elisaman antamaa lempinimeä ja "mimoosamaisella herkkyydellä" lähetän sinulle oihein isoja haleja ja hyviä ajatuksia sinne tutkimuksiin!
että olet kyllä aika oikeassa. Mutta tämä loppuu kohta kun pääsee leikkaukseen ja sairaalaan, ne ei vissiin järjestä etanolitarjoilua :-) . Muutenkin helpottaa sitten kun tietää missä oikeasti mennään. Minä tosiaan taisin joskus moittia teitä mimoosamaisesta harkkyydestä, näinköhän minua nyt rankaistaan siitä. Mutta minulla on lohtuna te kaikki.
sentään rangaistaan, olihan se oikeastaan harvinaisen kauniisti sanottu "moite".
Kovin on sulla ollut vastamäkeä terveyden kanssa, mutta odottele rauhassa leikkurin tuloksia ja päätä selvitä tästäkin koettelemuksesta. Kyl se siit sit suttaantuu ja oletpahan leikkuriin mennessä ainakin hyvin desinfioitu (Kallella).
Hyvää päivänjatkoa. Täällä näyttää paistavan aurinkokin ja kohta saan kiiruhtaa kaupan kautta kotiin. Ihanaa tämä tavallinen tylsä arkielämä!
kyl tää täst, vähä vaa ottaa aivoo ko ain joka kesä. Tää o jo kolmas peräkkäi. 2003 moli 55 ja sit kaikki alko, ensi jalka katki kahdest kohtaa ja ko se rupes paranee ni sit syöpä kurkus ja ko siit selvittii ni iski polymyalgia joka jatkuu viäl. Ja ny sit tämä uus syöpä. Joskus tuntuu et mä olsi kyl valmis lähtemää. Mut mä tiädä et o monta jol o paljo vaikeempaa ko mul nii et ei pitäs valittaa.
mut saa - meinaten valittaa. Jokaiselle meistä se oma kriisi on suurin ja surtavin. Minusta kanssa tuntui, ettei sen viidenkympin rajapyykin jälkeen tervettä päivää näkynyt, vaan kremppaa tuli krempan perään.
Synttärilahjaksikin sain aikanaan kyynerpäähän ruusun, joka sitten poiki pitkäaikaisen pursiitin. Utelias kun olin, niin katsoin netistä mikä se mokoma pursiitti oikein on. No siellähän kerrottiin, että se on "limapussin tulehdus, esiintyy yleensä vanhoilla hevosilla ja on ruma". Hoito-ohjeeksi neuvoivat kortisonipiikkiä, joten seuraavalla terveyskeskuskäynnillä pyysin lähetteen eläinlääkäriin (se piikki muuten auttoi).
Koitahan jaksella ja anna itsellesi lupa kaikkiin mielentiloihin, mutta puhu niistä muuallakin kuin täällä tai kallelle.
Taitaa tuo etanolipohjaisten nauttiminen tuossa tilanteessa olla aika ylleismaailmallinen ja yleisesti ymmärretty ilmiö.
Muistan kun sain ihan ekan diagnoosin. Jäin välittömästi sairaslomalle. Seuraavana aamuna pomo kurvasi autolla pihaan ja takapaksista löytyi minulle tarkoitettu korillinen neloskaljaa, mukana "parane pian"-kortti johon kaikki duunikaverit oli kirjoittaneet nimensä.
liikoja raspis tiedäthän että ajoissa löydetty paksusuolensyöpä ei ole niin paha
Jos ei ole läpäissyt suolen seinämää eikä muutoinkaan levinnyt eikä ole liian iso leikkauksella yleensä saadaan pois.
Kokemusta on ja kymmenen vuotta sen jälkeistä tervettä elämää:))
Sullon kuule sitten maksa-arvot koholla ennen leikkausta ja sitten ne ei pian leikkaakkaa. Joten lopeta hyvän sään aikana. Laihuta ja lenkkeile ja syö monipuolisesti niin selviydyt leikkauksestaki helpommin.
on halunnut/saaanut/käyttänyt tukihenkilöpalveluita?
ajatus,vaan empä sanoisi nyt,
-- nainen vain riemuitsi että katso kymmenen vuotta sitten sairastin rintasyövän ja näin hyvin menee nyt.
Ei oikein kolahtanut - tunsin itseni lähinnä turhasta pillittäväksi.
Sattui kait väärän luonteinen tukihenkilö - ei antanut no jos ei ottanutkaan.
Lähinnä hehkutti mitä kaikkea hän itse on harrastanut ja hänelle syöpä oli läpihuutojuttu.
merkitystä sillä milloin syöpäpotilaalle sitä tukihenkilöä kaupataan. Jos se tulee samalla kun saa tietää sairaudestaan niin tuntuu et silloin ei kyllä jaksa alkaa ajattelemaan siihen jotain vierasta "tukemaan".Lääkärin ja hoitajien antama infi varmaan monelle riittää.Mutta myöhemmin... ehkä. Lisäksi monilla on ehkä jo tukihenkilöt omasta takaa.
sairastuneensa on ihan sama kuka kuuntelee ja lohduttaa itkevää.
Tukihenkilö ei siinä tilanteessa oikein käy..
Ehkä vuosien mittaan jos kaipaa juttukaveria jos on jäänyt pelkoja.
Alkushokissa ei auta et joku tukihenkilö selvittää että tuo on normaalia alkuun itkettää ja näin.
Siinä vaiheessa ei puhe auta ,jonkin läheisen tuki lähinnä.
Se tuntuisi parhaalta.
läheisen tuki,ehkä myöhempää tukihenkilö?
niinkin että myöhemmin ei enää tukihenkilöä kaipaa kun huomaa et syöpä ei olekkaan välttämättä kuolemantuomio ja että hoidoista huolimatta ja niiden vuoksi säilyy hengissä ja paranee.Ja tietoa nykyisin saa kaikkialta.
Perjantaina sain lääkäriltä puhelun: ei voida sulkea pois että on pahanlaatuinen löydös. Ultraääni seuraavalla viikolla. Koko viikonloppu helvettiä, en halunnut soittaa pojalle tai siskoille. Jotenkin en halunnut kohdata heidän tuskaansa - varsinkaan poikani. Ja kun se ei ollut vielä varma, tosin minä olin. Kun olen pessimisti, odotan pahinta niin joskus - tosin harvoin - voin yllättyä positiivisestikin.
Tuska vaan oli kamala, joten kaivoin puhelinluettelon esiin ja soitin Auttavaan puhelimeen. Varmaan tunnin itkin ja puhuin, ihan tuntemattomalle ihmiselle. Eihän hänkään voinut mua lohduttaa toisaalta, sanoi vain että eihän se ole varmaa vielä. Kyllä se puhelu kuitenkin oli tarpeellinen.
Tiedän, että olet provo, mutta vastaan kuitenkin sinulle väitteeseesi oman kantani.
Ennen olivat ihmiset tukena suuri perhe ja jopa suku, kun parhaimmillaan asutaan saman katon alla. Näin ole 100 vuotta sitten, mutta nyt.
Olemme hajaantuneet isoihin kaupunkeihin ja betonikyliin joissa on tuttuus kaukana. Parhaimmassa tapauksessa ei ole perhettä, ei sukulaisia tai ystäviä auttamassa ainoa toivo on jokin järjestö ja sen tukihenkilö mielenterveystyöstä, tukituvista, mummonkammariin.
Siis kyllä yhteiskunnallisia luomuksia ehkä nämä tukihenkilöt, mutta ei ehkä niin tarpeettomia kuin luullaan. olen toiminut 10 vuotta tukihenkilönä, aina on tukeni kelvannut ja lisää pyydetään, että ottaisinko vastaan tuettavia.
Ja se mitä tulee ketjun aloittajaan ja aloittajiin niin annetaanko sen paskan jo olla ja annetaan ihmisten puhua ja jakaa asioita. Joku voi tästäkin keskustelusta löytää jotain uutta vaikka meille joillekin asia voisi olla tuttuakin tutumpi. Sitä paitsi täytyy kehua, että pitkään aikaan hyvä ja asiallinen ketju ilman mitään ihmeellisiä haihatteluja.
sopi sulle. Minulle taas olisi erinomaisen korkea kynnys soittaa jollekin tuikituntemattomalle ja kertoa asioista joista en ole kertonut edes läheisilleni. Ajatus siitä vaan tuntuu erinomaisen vieraalta.
Sinulla on hyvä muisti Vilmuska.
Muutenkin miellyttävä ihminen.
näiden tukihenkilöiden tarve tulee kasvamaan, ei vaan syöpäpotilaiden vaan lasten, vanhusten, vammaisten, mielenterveyskuntoutujien, vankilasta vapautuvien ja muuten vaan syrjäytyneiden/syrjäytymisuhassa olevien joukossa.
Väitänpä jopa et jo nyt on huutava pula näistä tukihenkilöistä. Miksei muuten tukihenkilötoiminta enemmän näy tässä meidän tavallisten tallaajien arjessa? Pitäisikö siitä toiminnasta tiedottaa enemmän vai eikö sitä huomaa kuin vasta sitten kun asia tulee jollain lailla ajankohtaiseksi omaan arkeen? Ja vielä, tukihenkilöitä kun koulutetaan, sinne on varmaan jotkin kriteerit ketä sinne otetaan vai pääseekö siihen ihan kuka vaan?
Kun olet itse ollut tukihenkilönä monille, oletko pystynyt tuohon? Oletko käytettävissä sata lasissa tuettavalllesi jopa 24 tuntia vuorokaudessa? Oletko aina tuettavasi tavoitettavissa 24h/7, vai rajaatko tukesi jotenkin ajallisesti? Tehdäänkö siitä tukemisesta ja sen luonteesta joku sopimus josta pyritään pitämään kiinni? Vielä lisäksi, minkä näet olevan eron tukihenkilön, ystävän ja läheisen välillä näissä tukiasioissa?
kehuista ja toki muistan näin hyvän tukiverkon. Vuosi kanssanne vierähti tosi nopeaan ja vieläkin tulee selattua palstaa ja porukan kuulumisia melkein päivittäin.
Nyt olen sitten terveenä töissä ja ensimmäinen kontrollikin on ohitettu, eli elämä jatkuu sairastetusta syövästä huolimatta.
Luin tuosta sinun tukihenkilötoiminnastasi ja en voi muuta kuin suunnattomasti kunnioittaa ihmistä, joka omaa aikaa ja vaivaa säästämättä haluaa auttaa kanssaihmisiään. Olisipa kaltaisiasi enemmän!
Tässä on mielestäni juuri se ero ammattilaisen ja hyvää tarkoittavan lähimmäisen välillä.
Ei riitä että kuuntelee: pitää myös osata tehdä juuri ne oikeat kysymykset!
Oikeasti masentunut ihminen ei nimittäin puhu oma-aloitteisesti sanaakaan. Hänen mielestään kaikki on tarpeetonta - varsinkin puhuminen.
Silloin tarvitaan ihmistä, jolla on avaimet tähänkin lukittuun sieluun ja taito myös käyttää niitä.
"tukesi" myös paaterille - mielestäni olet kehittynyt parempaan suuntaan sen jälkeen:))
oli vain erään "vakkarin" alter ego, ei henkilö.
kenen jos saan kysyä?
Siis tämä paateri hän menehtyi syöpään.
sairastaneesi munasarjasyövän.
Mutta mikä on toinen syöpä jonka olet sairastanut?
Selailin kirjoituksesi mutta et ole toisesta kertonut - ainoastaan keväisestä syöpäepäilystä?
epäilin minäkin.....:))
Enpä tietenkään ole pystynyt enhän ole kaikki voipa vain yksi ihminen. En toki ole käytettävissä sata lasissa 24/7, minulla on myös oma pieni elämäni. Kyllä riippuen instansissa missä olen kirjoilla tukihenkilönä tehdään erillinen sopimus tukihenkilön kanssa mitä mahdollisesti tuki käsittää ja mihinkä asioihin minun pitää pystyä hänen kohdallaan ja jossain kulkee luonnollisesti raja milloin ammattilaisen, joka valvoo taustalla tuen antamistani pitää puuttua asiaan ja hoitaa mahdollisesti tuettava toisenlaisen avun piiriin.
Tukihenkilö on mukana tuettavan henkilön elämässä tietyn rajallisen ajan ja tuettava tietää sen itsekkin, koska siitä pääsääntöisesti sovitaan yhdessä siitä ajasta. Kun tuki päättyy niin sitten sen virallinen osuus päättyy tuettavan ja tukihenkilön osalta. Mikään ei tietenkään estä olemasta henkilökohtainen ystävä henkilölle jos niin haluaa, mutta tukihenkilön on itse tehtävä siitä päätös haluaako vai eikö. Ja myös päätös on tehtävä selväksi tuettavalle.
Ystävä on ystävä ei ammatillinen instanssi, joka vapaaehtoisesti vapaaehtoisilla keinoilla itsenäisesti pitää yhteyttä johonkin itselleen läheiseksi tuntemalleen henkilölle.
Läheinen on yleensä jonkin sortin verisidoksissa oleva henkilö esim perheenjäsen, täti tai setä tai vaikka isoäiti, joka kokee velvollisuudekseen tai halukseen pitää yhteyttä ko. henkilöön sukulaisuhteen takia. Näin minä ne erittelen päässäni, jollakin toisella voi olla toiset ajatukset.
mitä siitä kieltämään, mutta jälkeenpäin kaduin joitakin harkitsemattomia sanojani ja pyysin julkisesti anteeksi ilkeyden kohteeltani ja käsittääkseni sain anteeksi. Eikä siitä sen enempää tällä kertaa kuin rauha hänen sielulleen.
taannoin joitakin viikkoja sitten, joka poistettiin tähystyksellä "terveen" jäljellä olevan puolen munasarjan tietämiltä. Tämä oli samaa kasvustoa kuin edellinenkin, mutta hyvänlaatuista sellaista, joka sitten tyydyttiin vaan poistamaan ja kontrollit jatkuu ja toivotaan ettei tartte hetkeen taas mennä samassa asiassa uudestaan osastolle.
Näin on tarve tulee kasvamaan ja tukihenkilöistä on jo joka mainitsemallasi alueella huutava pula ainakin jos katsoo minun ja Tampereen alueen näkövinkkelistä. Asiasta ei ehkä vielä puhuta niin kauhea laajasti kaikki tuntee vain muutamia instansseja kuten esim. mummonkammarin.
Riippuu mille puolelle olet menossa tukihenkilöksi. Toisilla on on tiukaatkin kriteerit, mutta tärkein lienee terve maalaisjärki, terve ihminen muuten myös mieleltään ja valmis vastaanottamaan toisten ihmisten murheita ja kykyä olla empaattinen ja kykyä auttaa tuettavaansa koneistossa eteenpäin.
Kuitenkin täytyy muistaa myös se, että kaikkea maailmassa ei voi pelastaa ja kaikkea ei voi auttaa. Sekä se, että kun rupeat jonkun organisaation tukihenkilöksi niin sinulla on organisaation ammatilaiset tukenasi ja käytössä jos tukisuhteesi sitä tarvitsee. Sekä oman hengen ja terveyden kustannuksella ei kenenkään pidä toimia.
ei välttämättä vaadi verisidonnaisuutta vaan se voi olla esim puoliso tai erittäin hyvä ystävä. Mutta kuten sanoit, jokainen määrittelee sen itse.
"terve ihminen muuten myös mieleltään"
Onko sinne jotkut haastattelut ja jos on niin kinkälaisen koulutuksen saaneita?
minäkin olevani niin taitava, että saisin kaikki lukot avatuksi, mutta taidanpä tällä hetkellä olla itse niin solmussa, että ehkäpä joku muu on taitavampi minua ja saa minunkin lukkoni avautuneeksi, jotta voin taas hengittää vapaammin ilman menneisyyteni kahleita ja surkeita tapahtumia.
Siksipä pysyn telakalla niin kauan kunnes olen saanut oman umpisolmuni auki ja sittenkin vielä mietin tarkkaan jaksanko auttaa ketään oman elämäni ohella. Tärkeää on välillä myös pitää paussia ja jäsentää omat ajatuksensa, tuntonsa ja arvomaailmansa.
hyvänlaatuista syöpää!
täydellinen :-). Vajavainen kuten me kaikki muutkin. Minusta tuntuu että jotkut tukijatkin välillä sairastuvat sellaiseen vahvuuteen ja jopa ylimieliseen kaikkivoipaisuuteen. Tekee varmaan terää väliilä huomata et tekee myös virheitä ja erheitä:-).On vaarallista asettua tukemiensa yläpuolelle.
Mutta voin kertoa esimerkin mielenterveyspuolelta: Olin tukihenkilökoulutuksessa, joka kesti 18 tuntia, jossa käytiin läpi pääasiat ja joitakin case tapauksia draaman keinoin myös.
Sitten keskustelin tämän instanssin sosiaalityöntekijän kanssa omista odotuksistani ja siitä millaisen tuettavan mahdollisesti haluaisin jos mahdollista. Hän etsi heiltä sopivan oloisen tuettavan minulle ja sitten tapasimme kaikki kolme yhdessä ja keskustelimme kaikki odotuksistammen ja muista asioista.
Tämän keskustelun jälkeen vetäysyimme kukin tahollaan miettimään asiaa ja palasimme jonkin ajan kuluttua uudelleen kolmikantapöytäämme. Jos kaikki olimme sitä mieltä, että tuki voi alkaa, niin asetimme raamit tuelle ja mietimme kuinka usein meidän olisi mahdollista tavata.
Kun keskinäiset sopimukset oli tehty aloin tavata tuettavaani sovitusta ja siitä kolmen kuukauden jälkeen meillä oli taas yhteinen tapaaminen jossa kävimme läpi kulunutta ja mietimme jatkammeko vai emmekö. Kaikkien mielipiteet tulivat kuuluviin ja organisaation ammattilainen oli koko ajan mukana taustalla valvomassa, että asiat luistavat ja jos ei niin silloin minulla oli lupa ottaa häneen yhteyttä, koska tukisuhde on hänen vastuullaan.
Siis mielestäni terve ihminen myös mieleltään on semmoinen joka ei omaa mitään sairautta tai tilaa mikä ohjaa häntä pakonomaisesti tai hän omaa normaalin maalaisjärjen, on siis ihan tavis kaveri.
Vähemmän haittaa aiheuttava kuin tuo edellinen 9 kk sairasloma hoidot ja tähän vain 1 kk, jos vaikka mitataan se näin. Selvisin siis vain säikähdyksellä.
elämä kolistellut sen verran kantapäissä, ettei tee mieli asettua kenenkään yläpuolelle. Se joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa sanoin muorikin aikoinaan.
No virheet ja erheet pitää hereillä...
Minusta tuntuu että ihminen osaa kunnioittaa ja rakastaa elämäänsä ja omaa itseään vasta, kun on onnistunut karistamaan yltään kaiken sen ylimääräisen painolastin.
Itselleni psykoterapian tärkein anti oli se, että opin vihdoin erottamaan, mikä todella on ominta itseäni, mitkä taas matkan varrella mukaan tarttunutta saastaa.
"ehkäpä joku muu on taitavampi minua ja saa minunkin lukkoni avautuneeksi, jotta voin taas hengittää vapaammin ilman menneisyyteni kahleita ja surkeita tapahtumia."
"Siksipä pysyn telakalla niin kauan kunnes olen saanut oman umpisolmuni auki ja sittenkin vielä mietin tarkkaan jaksanko auttaa ketään oman elämäni ohella."
Voisi sanoa jopa että teatraalista ja kaunosieluista. :-)
riittäisi jos kaikki hyvänlaatuiset kasvaimet olis syöpää..
et voi puhua toisesta syövästä jos kyseessä oli hyvänlaatuinen kasvain: mieti vähän.
Minulla olis jo viide syöpä jos kaikkipostetut kasvaimeni olis syöpää:-)
Elämäni on joskus yhtä teatteria tai ainakin muistuttaa sitä... ja kaunosielukin Eino Leinot pöydällä ja alituinen tutka päällä jos saisin siivet selkääni ja muuttuisin kevyen kevyeksi keijukaiseksi..., mutta vaan näin ei ole tapahtunut... parempi jatkaa varmaan unelmoimista siitä ritarista valkealla ratsulla, joka pelastaa minut tästä kaikesta paskasta ja tekee minut onnelliseksi;)
Ai ritarin puuuteko se olikin ongelman ydin, noh, onnea etsintään, nautitaan kesästä :-).
toivotaan, että ritari löytyy kesän loppuun mennessä. Kiitos kannustuksesta!
että luotan tässä asiassa minua hoitaneeseen lääkäriin. Vaikka mitäpä minä tässä sitä sinulle selittelemään mikä on mitäkin kun itsekin tunnut tietävän.
kertoi Paaterin menehtyneen.
tiedät oliko mikään veli, paateria ei ollut olemassakaan,
ffuwhrt
Lyhyestä virsi kaunis,sanoo vanha sananlasku.
Tukihenkilöä tiedustelit mulla on,elän koirani kanssa ja sisaret kyllä kullanarvoisia,Mutta vain ja ainostaan saan Todellista lohtua Ristin Juurelta,ja on ihmeellisen rauhan antanut,tänäänkin monta tuntia
klapikoneen ääressä touhutessa,en muistanut koko asiaa.Odottelen leikkauskutsua p-suolen syövän takia.
Että tälleen menen etiäppäin,kuin mummo lumessa
:-)
et me mökin muijat osaamma ottaa eläimet ja luonnon terapeutteina ja terapeuttisina. Vaikka itsellä on syöpä tai syövän epäily, eläimet tuo lohtua ja luonnosta saa voimaa ja rauhaa.
luonnosta sitä voimaa ja rauhaa saa,vaikka vaikea löytää rauhallista metsää pääkaupunkiseudulta.
Samoin tassuterapia on mitä parhainta hoitoa:)
voi ehkä laittaa parvekkeelle (siis jos sellainen on) sellaisen kesäkeitaan, kukkia ja muuta kesäsisustusta. Tai muuten vaan nauttia kesäisistä keleistä :-).
mumsku ja hänen syövänjälkeinen masennus..hän kertoi usein että koki parhaana terapiana luonnon ja koiransa.
Itse olen myös kokenut samoin sitten kun jaksoin lähteä luontoon on toipuminen alkanut:))
Masis on varmaankin monelle syöpäläiselle tuttu
sairaus,olen itsekkin kokenut sen aijemmassa elämäni vaiheessa.Se on kyllä voitettavissa oikealla lääkityksellä ja ammattiauttajan keskusteluilla,itse pääsin lääkkeistä eroon vuoden käytön jälkeen,viimeinen puolivuotta on hyvä syödä vaikka oireet ovat jo poissa,se on käytäntö.Luonnossa etenkin näin keväällä näkee
Jumalan käden jäljen,kun alkaa uusi vihreä nousta niin puissa kuin maassa,ja kuinka kiva onkaan
kopata koiransa syliin ja tuntea nenässä tassujen
tuoksu ja pehmyt kieli nuolee minkä kerkiää.
jotta kun ulos lähtee lähtee masennuskin ainakin vähäsen.En tiedä onko outoa kun toivoisi saavansa kulkea yhsikseen metsissä,mutta täällä kaupungissa se harvoin onnistuu.
Mulla ei ole eläimiä itsellä, mutta olen yhden koiran täti ja yhden koiran ja hevosen mummi ;-).
Vaikka joku paheksuu sitä, et eläimiä inhimillistetään.
ihan riittää tuo oma pihakin. Pyllöttää siellä kukkapenkeissä jokaista uutta esiintyöntyvää piikkiä ihastelemassa ja uutta multaa kärrätessä. Tai lintujen pesäntekoa seuratessa räystään alle.
ne paljon iloa.
Sisareni koira odottaa päivän sohvalla ikkunasta katsoen jos hänelle kerrotaan et *****-täti tulee käymään, oikeasti :-). Se hauveli on puhetta vailla, oikea persoona.
Hyvä juttu, nimittäin se että on keskusteltu asiallisesti, ja esiin on tullut paljon sellaista josta voi olla monelle hyötyä.
Sanoisin että kyllä on paljon todella viisaita mielipiteitä.
Itseäni on vaivannut tämä asia jo kauan, sillä olen ollut tukihenkilönä monenlaisille ihmisille vuosien saatossa.
Siellä on ollut sellaisia ryhmiä joissa ei löydy omakohtaista kokemusta, mutta tuettavat ovat silti olleet tyytyväisiä.
Tällaisia on ollut muunmuassa alkoholistit, parannuksen tehneet tai sitä yrittävät kovan luokan rikolliset, vanhukset, ja muutamia muita ryhmiä.
En itse koe että minulla pitäisi olla henkilökohtaista kokemusta millaista on olla itse jotain noista.
Parasta-aikaa vedän erästä mielenterveysongelmaisten ja alkoholistien tukiryhmää. Samoin olen mukana toisessa projektissa joka on suunnattu vanhuksille.
Näihinkään ei minulla ole omakohtaista kokemusta.
Olen erittäin kiitollinen teille noista ajatuksista sillä niissä oli mielestäni erittäin tärkeitä asioita hyvin paljon. Toivon että tuettavani saavat korjata sen hyödyn.
Ensimmäinen syöpäpotilas oli tukiryhmässä yli 20 vuotta ennen omaa syöpääni.
jotta jaksat olla noin monessa tukiryhmässä mukana:)
Sitä olen usein miettinyt, että miten te, joilla on paljon näitä tukiryhmiä ja yksittäisiäkin tuettavia jaksatte tuota työtä päivästä, vuodesta, vuosikymmenestä toiseen? Eikö siinä "leipäänny" tai ala toistaan itseään. Miten kipinä siihen työhön säilyy, miten uudistaa itseään ja pitäää huolta omasta jaksamisestaan, taidostaan, osaamisestaan ja tuen laadusta? Varmaan siinä täytyy olla joku työnohjaus. Ja sitten vielä jos itse sairastuu vakavasti, jaksaako olla tukena toisille Ja enen kaikkea, mistä saa tuen silloin. Tuskin amattitukijakaan itse itseään voi tukea, vai kuinka?
Hyvä vasikka elää juomalla... Kun näkee toisen hädän tai murheen tekee mieli halata ja sanoa jotain lohduttavaa, mutta aina ei ole sanoja. Yhdestäkin hymystä tai siitä, että näkee toisen lähimmäisen paremmassa kunnossa kuin edellisellä kerralla, siitä saa voimaa tai minä ainakin.
Tuettavat ja ryhmäläiset pitävät siitä huolen, että tähän ei leipäänny aina on edessä jotain uutta mitä pitää tutkia.
Minulle on ainakin tarjolla sekä yksilö, että ryhmä työnohjaus ja olenkin käyttänyt nämä kohtaamiset hyödykseni lähes joka kerta kun siihen on ollut mahdollisuus. Toisinaan minulla on hyvä etu kun voin joskus kysyä kolleegan mielipidettä asioista kun sosiaali- ja terveysalalla hommissa olen. Ja jos ei ole niin kannattaa vaatia ainakin silloin tällöin ainakin yksilötyönohjausta ettei asia jää hankamaan omaan mieleen.
Kyllä suosittelen, että kun itse sairastuu niin jättää tukisuhteensa taka-alalle ja antaa jonkun muun hoitaa ne, koska silloin pitää keskittyä itseensä ja hoitaa itseään. Tietenkin toiset ovat vahvempia kuin toiset ihmisinä ja haluavat jatkaa normaalista tai ainakin mahdollisimman normaalisti. Jokainen päättää itse mihin haluaa kyetä ja kykenee.
No ei juu ammattitukijakaan voi kauheasti itseään tukea, mutta ainakin hänelle on tuttuja väylät mistä hän saa itse tukea jos niin haluaa. Ainahän voi myös tietenkin noudattaa omia neuvojaan ja katsoa kuinka pitkälle hän niillä itse pääsee, kunnes vanne rupee kiristämään päätä.
Tuossa Joyderi toikin esiin muutaman asian.
Itsellä antaa voimaa se että näkee tukemisesta olevan apua toisille.
Rukoilen myös Jumalalta viisautta ja voimaa voidakseni auttaa toisia.
Minulla on myös omana rentoutumisena luonto. Menen metsään joka päivä ja ajattelen siellä aivan muita asioita ja pyyhin arjen mielestäni.
Mielestäni tukijalle on aivan välttämätön ominaisuus että vaikka "elää mukana" tuettavansa vaikeuksissa niin ei kiedo mieltään niihin.
Tapaamisen jälkeen ne on voitava pyyhkiä mielestä, sillä jos niitä alkaa murehtia niin ei kohta voi ketään auttaa. Pian tarvitsee apua itse.
Ikävä kyllä tiedän hyvin monia jotka ovat yrittäneet pelkän innostuksen tai säälin varassa asettua tukijaksi, mutta ovatkin kohta tarvinneet itse tukea.
Olen joutunut pitämään monta "palautumispalaveria" tällaisille ihmisille. Heillä on toisinaan ollut melkoisia ongelmia (uni yms.) joita ovat saaneet kun ovat alkaneet pitää tuettavan ongelmia ominaan.
"joita ovat saaneet kun ovat alkaneet pitää tuettavan ongelmia ominaan."
Siis se et ei kiedo mieltään tuettavan ongelmiin. Tuolla aiemmin Joyder kirjoitti toiveensa tukijasta. Minusta siinä oli jotenkin sellainen epärealistinen toive tukijalle, et noin intensiivisesti paneutuuu tuettavaan tai en tiedä mielsinkö itse asian turhan voimakkaasti vai harhauttiko taidokas teksti, mene ja tiedä. Mutta "ammatillisuus" ennen kaikkea, muuten ei jaksa.Se minusta erottaakin taitavan tukijan meistä maallikoista, osaa pitää selkeät rajat eikä mene liina tuinteella ja mielellä mukaan tuettavan ongelmiin.Koska kuten sanoit, muutoin voi olla itse siinä samassa suossa.
että olen esittänyt tuettavan, sekä tukihenkilön näkökulmaa. Tuettavan odotukset ovat usein epärealistisia, kuten minun omanikin mitä odottaisin tukihenkilöltäni.
Tukihenkilöllä taasen on raamit minkä suojassa pitää huolta siitä, ettei raameja turhan suuriksi venytetä. Mitään hyötyä ei ole tuesta, jota ei ole kohdennettu ja jolla ei ole tavoitetta.
Roolit: tuettava ja tukihenkilö ovat tyystin erilaiset ja niillä on keskenään eri funktio vaikkakin pyskevat kohti mahdollista samankaltaista päämäärää.
Tärkein asia on olla läsnä tuettavan elämässä.
Toisaalta taas tuntuisi et hää joll on kokemusta paljon tukihenkilönä toimimisesta, tietää myös ne realiteetit eikä siten odota omalta tukijaltaan mitään yltiöpäistä epärealistista transsissaa tukemista tai tuettavana oloa ;-)., mene ja tiedä.
jopa niin ihmeellistä, että silloin kun yhtäkkiä roolit kääntyvätkin päälaelleen niin ei tiedä mitä onkin olla toisten avun armoilla.
Kunon ikänsä elänyt toisia varten ja tehnyt asioita toisten hyväksi ja tuleekin päivä, että huomaa, ettei enää voikkaan tehdä niin vaan onkin itse avun tarpeessa niin on se aika shokki ja siinä vaiheessa kaikki ajatukset voivat olla hyvinkin epärealistisia myös toiveet toisia ihmisiä kohtaan.
Siinä pelkää jäävänsä ihan yksin ja toisten ihmisten armoille. Kun on tottunut siihen, että on itsenäinen nainen, joka hoitaa omat asiansa. Mutta tässäkin kohtaa olen nyt viisaampi ja ehkä osaan hellittää oikeassa kohtaa ja antaa toisten tehdä asioita minunkin puolesta.
ole joutunut turvautumaan toisten apuun? Et missään elämäsi vaiheessa tai käänteessä?
Onko se myös näin, että vaatii jonkinlaista nöyrtymistä uskaltaa myös olla heikko eikä se vahva, jolla on aina ja joka asiassa vastaus kaikkeen. Rohjeta tunnustaa että myös minä auttajana/tukijana olen se heikko lenkki joskus, inhimillinen ja haavoittuva virheineni ja heikkouksineni? Toisaalta luulen ymmärtäväni (tai kuka tietää kuvittelenko vain omasta kokemusmaailmastani käsin) mitä tarkoitat itsenäisellä ja asiansa hoitaneella, joillekin on vaikeaa tunnustaa se et tarvitsee muita eikä selviä kaikesta aina yksin.
Tuota myös mietin, missä on tukihenkilöksi omistautuvan om sosiaalinen verkosto? Mistä kumpuaa pelko yksinjäämisestä hädän hetkellä? Onko kuitenkin ympärilläsi tukiverkostomaailmassa sellainen yhteisö, joka hylkää hädän hetkellä?
ei saisi tehdä,jotta menee liikaa tuettavien ongelmiin mukaan,pätevä tukihenkilö tietääkin rajat.
On tainnut päästä käymään niin, että äitini on opettanut minut liian itsenäiseksi jo pienestä pitäen ja näin ollen ei juuri missään vaiheessa ole tullut eteen sen suurempia tilanteita, että olisin suuren hädän keskellä tarvinnut vasiten kenenkään apua.
Syöpä kaikessa katastrofaalisuudessaan on ollut minulle aivan outo ja uusi asia ja vielä kun se sattuu tulemaan nuorella iällä jolloin kaikkien asioiden pitäisi näennäisesti ainakin olla hyvin. Kukaan ystävä- tai perhepiirissäni ei ole moista joutunut kokemaan, että kokemuksia ei ole ollut ei puolin eikä toisin. Sitten kun se tuli niin siinähän sitä sitten oltiin ja ihmeteltiin.
Itsenäisen ja asiansa hoitavan ihmisen on vaikea nöyrtyä toisten autettavaksi tilanteessa missä ei voi itse auttaa itseään. En ole koskaan elämässäni edes viettänyt vuorokautta sairaalassa ennenkuin suorilta jaloilta melkein jouduin leikkauspöydälle. Kukaan ei voi kuvitella shokin määrää ellei itse ole moista kokenut.
Onni on ollut mukana tässäkin jamassa, että minulla on hyvä tuke työyhteisön verkoston tuki sosiaali- ja terveyspuolella, tietenkin oma perhe, mutta hekin vähän ymmällään tajutessaan asian ja laaja ystäväpiiri, joka ei sitten prosessien edetessä ollutkaan niin laaja kuin aluksi kuvittelin.
Kyllähän sitä käydään sairaalassa töllistelemässä ja kukkia tuomassa ja viihdyttämässä, mutta entäs sitten kun arki alkaa kotona. Muillakin läheisilläni on oma arki heidän omissa kodeissaan. Eivätkä he voi tulla käymään hoidoissa minun puolestani vaan minun oli se tehtävä ihan itse.
Paljon on ollut opeteltavaa ja opittu tästäkin prosessista niin itsestä kuin kanssa kulkevista ihmisistä. Hädän hetkellä pelko yksin jäämisestä sehän tulee siitä kun itsellä on turvaton ja tietämätön olo siitä mitä tulee tapahtumaan.
Näin väistämättä käy jokaisella jossain elämän vaiheessa luulisin, minulle se oppimiskokemus tuli nyt.
ratsun ritarin täytyy olla sitten aika vahva persoona :-)
Mä oon juu itte panssarilla varustettu linnanneito, että jos joku sen panssarin rikkoo päästäkseen mun sydämeen käsiksi ja vie matka-arkun mun persuksen alta niin hyvä täytyy olla.
tukihenkilöjärjestelmä, vai puhutteko yleensä ihmisistä, jotka keskustelevat sairaiden kanssa?
Minä soitin sairastuttuani palvelevaan puhelimeen, ja se auttoi. Kaksi ihanaa ystävää ovat olleet tukena ja korvana - ilman heitä olisin voinut paljon huonommin.
Perhe (sisarukset) on ollut vain raatelemassa ja pilkkaamassa vielä sairastuttuanikin. He varmaan sairastuvat itsekin vielä. Kyllä sitten muuttuu ääni kellossa, kun alkavat tajuta, miltä tuntuu olla sairas ja pelätä kuolemaa.
Jotain sairaalan määräämää tukihenkilöä tuskin olisin 'käyttänyt'.
...saa koulutetun tukihenkilön ihan vaan puhelinsoitolla. Yrittävät löytää mahd. samanikäisen, samanlaista syöpää sairastaneen.
Suurimmalla osalla suomen kunnista ja kaupungeista pitää sosiaalihuollon tukena lastensuojelun tukihenkilöitä lapsille ja nuorille alle 18 v., Rikosuhripäivystyksellä on omat tukihenkilöt, sitten tietenkin mummonkammarin tyylisellä toiminnalla voi olla tukihenkilöitä, mielenterveyspuolella monillakin yhdistyksillä ja organisaatioilla on tarjolla tukihenkilöitä, Kriminaalihuollon valvoja tai yksityisvalvoja on eräänlainen tukihenkilö, Kris luottaa vertaistukeen. Sekä onhan esimerkiksi A-klinikoilla tukihenkilöitä, on myös olemassa kaupungin järjestämiä huumetukihenkilöitä, jotka auttavat pysymään poissa aineista ja narkkipiireistä jne... kyllähän niitä riittää, mutta varmaan aivan täysin yhteneväistä linjaa ja käytäntöä ei ole vaan jokainen instanssi määrittelee sen itse.
tukihenklöksi sovi. Minä otanb yhteyus kuin loppuu sinub timihnta kun lisensiä ei saa uusina. kun toiedeb sairastatuu niin sinävb vai tukimaksuja perib
kuten jo aikaisemminkin olen kertonut, että hoidan ensin itseäni ja sitten vasta katson, että riittääkö rahkeeni muuhun. Mutta koska olen ollut ihmisten tukihenkilönä taannoin niin jonkinlaista tietoa minulla on asiasta ja sitä tietoa olen halunnut jakaa, että jos on joku joka ehkä innostuukin asiasta.
Ja kerronpa sinulle vielä ku sinulle tuo raha näytti olevan ratkaiseva tieto niin, että jokaisesta tukisuhteesta missä minä olen ollut niin saa pienimuotoisen kulukorvauksen, puhelin-, matkustus ja yleisiin kuluihin. Yleiset kulut käsittävät sen kun käyt esimerkiksi tuettavasi kanssa kahvilla tai elokuvissa. Ja se kulukorvaus on niin pieni, että jos olen nähnyt tuettavaani kerran viikossa esimerkiksi, niin se ei alkujaankaan riitä.
Tuki on organisaatiosta riippuen luokkaa 50e l. jokaista kertaa kohti 12,50e ja vastineeksi voin sanoa, että jos ostaa 2 elokuvalippua niin budjetista katoaa heti 19e. Pelkät matkakulut nielee budjetista 13,60e/kk, jos lasken puhelinkuluja 7,40e/kk jäljelle jää 10e eli 2,50e/krt kahviin ja pullaan. niin sehän ei alkujaankaan riitä kaupunkioloissa.
Rahallisesti jään tappiolle joka kuukausi kun sitä teen, mutta se mikä siitä on henkinen hyöty molemmille myös minulle, kun näen toisen paremmassa kunnossa niin on mittaamaton. Siksi nyt kun olen itse vähän heikommassa jamassa henkisesti niin arvostan ylikaiken ihmisiä jotka jaksavat puuhastella tukihenkilöasian parissa.
Joissakin paikoissa joissa on tukijana saa vain omat kulunsa kuitteja vastaan ja silti olen aina tarjonnut tuettavalleni kahvit tai elokuvan, siitä syystä etten halua rahallisesti häntä rasittaa ja, että hän tulisi tapaamaan minua siltikin vaikka hänellä ei olisi sitä rahaa laittaa siihen kahviin tai elokuvaan.
Tukihenkilöt eivät yleensä toimi minkään lisenssin alaisena vaan heillä on yhteistyösopimus ko. organisaation ja tuettavan kanssa ja sopimus päättyy yhteisestä sopimuksesta tarvittaessa tai muuttuu jos joku osapuoli haluaa sitä muuttaa.
Itse olen aina informoinut tuen järjestävää tahoa omista elämäntilanteen muutoksistani ja yhdessä olemme miettineet mikä on tukisuhteen kannalta järkevää jatkaakko vaiko lopettaa vai siirtää jonkun toisen henkilön hoidettavaksi.
Mielipiteeni kirjituksiin joissa turjutaan sellainen tukihenkilö, joka on sairastanut, tai sairastaa esim. alkohalismia, tai on syöpäsairas, on päinvastainen. Itse olen entinen alkoholisti=nykytermiltäänkin alkoholisti, sekä myös parantunut syöpösairas. Ne tuntemukset joita olen saanut kokea kaltaisiltani tai sairautta vielä sairastavilta, on niin aitoja ja tuttuja, ettei mikään opinahjon tuottama henkilö sitä voi esiin kokemattomuuttaan esiin tuoda.
Yhteiset kahdenkeskiset hetket muuttuvat poikkeuksetta iloisiksi, ja toivoa antaviksi tapaamiksiksi.
Jokaisen omat kokemukset, niin hyvät, kuin huonot, ovat toiselle hyvin tarpeellisia, ajatellen tulevaa.
Jo muutaman hetken kuluttua tapaamisen alusta voi poikkeuksetta huomata, että kummankin olemus, ja mieli kohentuu välittömästi, ja se johtuu siitä, että tässähän kumpikin välittää toisesta, ja tavoitellaan yhteistä parempaa elämää.
Näin vain luonto tekee tehtäväänsä, ja auttajia on loppujenlopuksi molemmat asian kanssa elävät-
Mielenkiintoinen kysymys. Itse olisin sitä mieltä, että ainakin syövässä olisi paras sellainen joka on selvinnyt siitä. Jos on syöpä päällä niin ajatus pyörii vaan omassa tilanteesssa eikä toisen tukemisesta tule mitään. Tuohon, että onko joka tauti sellainen joka vaatii omanlaisensa niin luulen että on. Oletko sinä tukihenkilö kun tuo asian käsittelytapa vähän viittaa sellaiseen vaikken mikä psykologi ole vaan tavallinen työläinen.
minulla on kerran kuukaudessa erikoissairaan hoitaja,muttemme syövästä paljoa puhu,vaan arkipäiväisistä asioista.Tukihenkilön pitäisi itse olla käynyt saman rääkin jotta voisi tukea toista,ja empaattinen.
heti sen jälkeen täytyisi saada joku tukihenkilö niin monelle se on kova paikka,
saada minkäänlaista tukea.Minulla kesti yli vuoden,ja sellaisen psykologon luona joka ei syövästä paljoa tiedä,nyt onneksi vaihdettiin uusi sairaanhoitaja muutama kuukausi sitten,ja saan käydä ylilääkärin pakeilla kerran kuukaudessa.
saa, siis kurssit käyneitä ei-ammattilaisia!
Ei tässä keskustellakaan _terapian_ saannista tai keskusteluavun saannista, ne kun on aivan eri asia kuin tukihenkilö!
sinusta on eri asia minusta se on aivan sama
tukihenkilö, en terveydenhoitoalan ammattilainen, en psykiatri, en psykologi tahi sairaanhoitaja.
Tukihenkilöksi olen tullut kurssien kautta, tuettavieni kanssa minulla on yhteistä sama sairaus.
Terapiasuhteet ovat sitten aivan toinen asia. Terapiaa antaa laillistettu psykoterapeutti (tosin valitettavasti tässä maassa saa kutsua itseään terapeutiksi kuka tahansa, ns. puoskaritkin, sen sijaan psykoterapeutti on suojattu nim.), vertaistukea antaa toinen saman asian omassa elämässään läpikäynyt.
Ja vaikka se psykoterapeuttikin olisin sairastanut syövän niin psykoterapian luonteeseen ei kuulu sen antajan henk.kohtaisten asioiden puinti.
Ja 99%:sti ns. terapia jota antaa sairaanhoitaja on keskusteluapua, ei terapiaa, erikseen on sitten ne tapaukset joissa henkilön koulutus, mm. depressiohoitajilla, riittää terapian antoon.
Kaikki keskusteluapu ei ole terapiaa, vähän samaan tapaan kuin kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa..
Jos sinusta tukihenkilötoiminta ja terapia ovat sama asia niin sehän on sinun mielipiteesi ja toki voit olla sitä mieltä.
vaikka et asiasta ymmärrä mitään, niin sitä pitää
tämä kirjoittaja ole jo kuollut kauan sitten
oikein
Aloitus on kyllä ajankohtainen, mutta ei tämän aloituksen nostaminen! Elisama on kuollut tapaturmaisesti. Jos joku haluaa jutella tukihenkilön roolista, tehköön uusi aloitus!
Tuskin Elisama on oikeasti kuollut, siis tämä nimimerkin keksijä. Hän vaan halusi päästä nimimerkkihahmosta eroon tällä tavalla. Mitäs tuumitte tästä?
nimimerkin takana ollut ihminen on menehtynyt, jo jokin aika sitten.