Ihan mielenkiinnosta kyselen, onko täällä ketään, kuka ihan aidosti voi sanoa rakastavansa myös puolisonsa lapsia?
Täällä on yksi, mutta toivottavasti on muitakin.
Täällä on yksi, mutta toivottavasti on muitakin.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
itsellä 2 omaa ja miehellä 3 ja kyllä voin sanoa rakastavani näitä neitejä koko sydämmeni pohjasta.
En voisi kuvitella elämää ilman heitä.
Ei lapsen rakastaminen ole pelkkää biologiaa,olen sitä mieltä.
Ikävä kyllä meidän kohdalla ei ole niin että lasten äiti ymmärtäisi tätä asiaa.
Minä puolustan MEIDÄN kaikkia 5 lasta kuin tiikeri emo,rakkaudella ja rajoilla ohjaan heitä elämässä eteenpäin ja toivon että kun kodista maailmalle lähtevät he ovat saaneet minultakin eväitä elämään.
En vain tunne heitä kohtaan mitään.
mutta PIDÄN kovasti.
Mukava lapsi.
Ja fiksu.
Tiedostaa selkeästi, että molemmat vanhemmat ovat onnellisempia näin; uusien kumppaneiden kanssa.
Myös lapsen isäpuoli on ns. hyvä mies.
Ja vaikken rakastakaan, voin olla(ja olen) hänelle turvallinen aikuinen.
Varaan myös aikaa hänelle silloin, kun on meillä.
kyllä rakastan mieheni lapsia.
mulle ei merkitse mitään se että ovatko he minun biologisia lapsia vai ei.kaikki 4 lasta ovat meidän lapsia,ei minun eikä sinun.
He ovat yhtä tärkeitä minulle kuin omatkin lapset!
..mutta välitän!
Olen alusta saakka sanonut sekä tyttärelle että hänen isälleen, että en halua ola mikään äidin korvike vaan enemmänkin hyvä kaveri, sellainen jolle voi kertoa sellaisia asioita mitä "mutsille" ei kerrota. Ja on toiminut ainakin tähän saakka hyvin.
Jollakin tasolla mieheni tytär on kuitenkin muistutus edellisestä elämästä, eikä ainakaan miehelleni aina niin mukava muisto...
...koska aivan kuten edellinen sanoi, lapsi on muistutus miehen menneestä, ikävästä elämästä.
Oletteko ajatelleet tehdä asialle mitään te jotka "näette lapsessa ikävän muiston kumppanin entisestä elämästä"? Vai ihanko vaan ylpeinä asiaa täällä kerrotte?
Joku tuossa viittasi ettei rakasta koska ei halua olla äiti...voi teitä tyttöraasuja. Rakastamiseen ei tarvitse olla biologinen äiti.
Keskenkasvuiset tyttöset perustavat näitä uusioperheitä ja tässä nähdään tulos.
Eiköhän se nyt ole päivän selvää, että useimmilla meistä on menneisyys, johon liittyy niin hyviä kuin pahojakin asioita. Se on elämää. Totuus kuitenkin taitaa olla, että useimpia(varsinkin naisia) ahdistaa se tosiasia, että miehellä on ollut suhteita ja seksiä myös entisessä elämässä ja paras(tai teidän näkövinkkelistänne varmaankin pahin) näkyvä todiste tästä on lapsi. Älkää hyvät ihmiset olko mustasukkaisia miehenne menneisyydelle! Juuri eletty elämähän rakkaastanne on muokannut sen ihmisen, joka hän nyt on ja jollaisena häntä rakastatte. Ja vaikka miehen elämä olisi ollut miten ikävää ja kamalaa ennen teitä, niin lapset ovat varmastikin hänelle olleet parasta siinä "kamaluudessa".
Mielestäni, kun ottaa kumppanikseen ihmisen, jolla on lapsia, ei voi ottaa vain tätä miestä/naista, vaan itsestäänselvää pitäisi olla, että samassa paketissa tulevat myös lapset. Jos tätä ei ole valmis hyväksymään, pitäisi etsiä lapseton kumppani.
Haloo, vai että keskenkasvuinen tyttöraasu, ja kohta 40 lasissa....
En ole sanonut olevani mustasukkainen mieheni tyttärestä enkä myöskään ole sanonut ettenkö hyväksyisi häntä.
Tyttö on iso osa elämäämme asuen kohta puolet ajastaan meillä.
Meille on näiden 10 vuoden aikana tullut läheiset, kaverilliset välit jossa kyllä välitetään molemmin puolin toisistamme. Kohtelen häntä aivan tasavertaisena oman biologisen lapseni kanssa ja hän on samalla tavalla osa meidän perhettä kuin oma poikani.
Miksi minun pitäsi häntä rakastaa?? Kyllä välittämisen voi ilmaista muutenkin kuin että valehtelisin täällä rakastavani häntä kun ne todelliset tunteet eivät kuitenkaan ole sellaiset.
Ihanaa törmätä täällä kaltaisiisi, oikeasti fiksuihin ihmisiin, jotka ymmärtävät sen, ettei lapsen rakastaminen todellakaan vaadi sitä biologista sidettä. En jaksa kuin ihmetellä näitä naisia, jotka sulkevat sydämensä miehen lapsilta vain ja ainoastaan siksi, etteivät nämä ole biologisesti heidän omiaan ja vielä naurettavampaa on se, ettei kestetä miehen menneisyyttä, vaan nähdään lapset ikävinä muistutuksina menneestä elämästä.
Ihmisen keskenkasvuisuus ei valitettavasti ole ikävuosista kiinni.
Kysyt miksi sinun pitäisi lasta rakastaa.Siinä on vastaus siihen miten nelikymppinen voi olla keskenkasvuinen.
Siis oletko joku hemmetin hurskastelija..
Kysyn edelleen miksi minun pitäisi häntä rakastaa??
Hän ei ole minun lapseni.
Kirjoitin mielestäni varsin selvästi että meille on alusta saakka muodostunut kaverillinen suhde, siis sellainen samanlainen suhde kuin esim. minun ja minun sisaren lasten välille. En minä sisarenikaan lapsia rakasta, vaikka he ovatkin melkein kuin omia. Enkä myöskään rakasta naapurini lapsia, vaikka hekin ovat meillä kohta enemmän aikaa kuin kotonaan..
Kuitenkin välitän, huolehdin ja kannan vastuuta kaikista näistä lapsista ihan yhtä paljon kuin omasta pojastanikin.
En vain voi sille mitään, että oma lapsi, jonka olen siis itse synnyttänyt, on elämässäni se ainoa lapsi jota voin sanoa oikeasti rakastavani niin kuin vain äiti lastaan voi rakastaa.
Voi ihmettä, taas näitä pyhiä maarioita täällä näyttää pyörivän rakastamassa koko maailmaa.. :D
Oikeaa äidinrakkautta ei voi verrata niihin tunnesiteisiin mitä syntyy puolison lapsia kohtaan, myöntäkää vain pois. Edes ihan hiljaa itsellenne, jos minäkuvanne ei kestä sitä muille tunnustaa.
Jos pelastusveneessä olisi vain yksi paikka jäljellä, JOKAINEN äiti karvoihin katsomatta nostaisi oman lapsensa siihen hetkeäkään epäröimättä. Toisen lapsi voisi mennä oman ahterin edelle ehkä hyvässä lykyssä.. :)
Meillä vaan niin aikuisia ja isoja lapsemme,että mitään sellaista hoivasuhteen tapaistakaan ei ole olemassa.Suhde on tietenkin hiukan erilainen riippuen juuri lasten iästä.Kuuluvat mieheni ja minunkin elämään,mutta meidän välit on jo tasolla aikuinen-aikuinen.Välitän kyllä.
jaa a,nyt en osaa kyllä sanoa mitään tähän...
meillä tilanne että haemme mieheni kanssa hänen tyttärensä huoltajuutta äidin väkivaltaisuuden takia...
Joudumme käymään sosiaalitoimistossa neuvotteluissa ja ne käy meillä kotona katsastamassa millaista meillä on...
Viimeksi työntekijä kysyi että rakastanko näitä kaikkia mieheni edellisen liiton lapsia ja vastasin epäröimättä että kyllä tietysti rakastan...
Nyt olen alkanut miettimään että rakastanko sittenkään?Pidänkö omia tunteitani rakkautena vaiko onko se vaan hätää tai jotain että yksi lapsi edes saadaan sieltä pelastettua?Koska välillä ollessani keskenään lasten kanssa huomaan että joudun pinnistelemään löytääkseni tunteita lasta kohtaan???mutta silti ikävöin häntä,tunnen iloa hänen tekemisistään,kun hän tulee kotiin tänne meille???!!
En osaa sanoa,luulen rakastavani mutta en tiedä varmaksi...
Olikohan nyt tarpeeksi epäselvästi selitetty?
Kyllä sinä varmaan rakastat, nuohan ovat tavallisia äidin mietteitä ja tunteita. Tsemppiä sulle!
en voi sille mitään.Yrittänyt olen,mutta veri on vaan vettä sakeampaa.
Mulla ei oikeestaan ole mitään tunnesiteitä puolison lasta kohtaan.En kaipaa häntä kun hän poissa,en pelkää hänen puolestaan tms.