Itsetuntoni on aivan pohjalla.En katso ihmisiä silmiin,en uskalla edes hymyillä.Tunnen itseni todella vastenmieliseksi,enkä ole tyytyväinen enää mihinkään.En uskalla jutella pojille ollenkaan.En ole ikinä uskaltanut,mutta nyt asia alkaa huolestuttaa,koska olen kohta 17.Olen elämässäni jutellut ehkä yhteenä 5 pojalle,jos sukulaisia en lasketa.Hermostun,jos kassan takana on mies.En uskalla soittaa minnekkään,vaikka olisi pakko.En tiedä mistä kammoni johtuu.Omalle isälleni en myöskään juttele,mutta veljeni kanssa on läheiset välit.
Tuntuu että olen henkisesti kuollut.Mitä yhteiskunta ja kukaan tekee tälläisellä ihmisellä?Jos kuolisin,ei minua jäisi kukaan muu kuin oma perhe kaipaamaan.Minut vain viivattaisiin yli nimilistasta.Tuntuu pahalta kun kaverit ympärillä viettävät normaalia elämää (tapaavat poikia ja kavereita) Miten koskaan voin seurustella kun en osaa ede puhua?
Mistä poikien kanssa jutellaan? Usein en siksi mene juttelemaan,koska pelkään hiljaisuutta ja punastumista,Help!
Tuntuu että olen henkisesti kuollut.Mitä yhteiskunta ja kukaan tekee tälläisellä ihmisellä?Jos kuolisin,ei minua jäisi kukaan muu kuin oma perhe kaipaamaan.Minut vain viivattaisiin yli nimilistasta.Tuntuu pahalta kun kaverit ympärillä viettävät normaalia elämää (tapaavat poikia ja kavereita) Miten koskaan voin seurustella kun en osaa ede puhua?
Mistä poikien kanssa jutellaan? Usein en siksi mene juttelemaan,koska pelkään hiljaisuutta ja punastumista,Help!
Vastaukset 5
Vanhimmat
mä ainaki jutelen pojille ihan tavallisia asioita ja samoja juttuja ku tytöille. paisi yleensä dissaan jtn ni siitä se juttu lähtee... avaa vaa suus rohkeesti:)
Mun mielestä sä vastasit viestissä tuohon kysymykseen, mistä sun kammo miespuolisia kohtaan johtuu: "Omalle isälleni en myöskään juttele". Jos sulla on huonot välit isäs kanssa, ollu jo sillon ku oot ollu pieni, niin se vaikuttaa aivan varmasti siihen että sulla ei oo hyvä olo miehien seurassa, koska sä et oo saanu kokea sellasta perusturvallisuutta sun isältä mitä sun olis pitänyt saada kokea lapsena. Sulla on ns. "aukko" sussa itsessäs siltä kohtaa ja aina ku seisot vaikka jonossa ja siinä takana on mies niin sulla nousee karvat pystyyn, koska sulla ei oo periaatteessa turvallinen olo siinä.
Eli siis jos sulla olis ollu pienestä pitäen hyvä suhde isääs ja pystyt täysin luottamaan häneen, niin se taas luo vahvan pohjan tulevaisuuden mies-suhteille, koska oot saanu kokea sitä turvallisuutta isältäs. Jos asiat sun ja isäs välillä ei ole täysin mahdottomia korjata, niin suosittelen sua ensin miettimään vähän ajassa taaksepäin millasia fiiliksiä sun isä on sussa herättäny (vihasia, turhautuneita, turvattomia fiiliksiä?) ja kerro isälles niistä. JOS kävisinkin niin hyvin, että sun isä kuuntelee ja on vastaanottavainen, niin se voi tehdä jo ihmeitä teidän välien korjaamiseksi, että sun isä kuulee suoraan sulta millasia fiiliksiä sulla on siitä ja ehkä se oivaltaa uusia asioita ja ehkä muuttaa käyttäytymistään sun suhteen. Jos se ei korjaa asioita, niin ainakin sä oot saanu ton pois rinnastas ja se tekee jo SULLE paljon - usko pois, tiedän tasan mistä puhun.
Anyway, sori pitkästä tekstistä, mut musta on selvää että ton kaiken sun epävarmuuden ydin miehien seurassa yksinkertaisesti juurtaa juurensa sun huonosta isä-suhteesta. Se on todella tylsä juttu, mutta muista että se ei ole SUN syy jos TEILLÄ on huonot välit!
Voimia, toivottavasti saat tästä irti jotain oivalluksia tai muuta mieltä työstävää! ^^
En minäkään ole koskaan seurustellut ja olen poika.
Mulla oli pitkään vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin mutta sitten isä melkein pakotti katsomaan macin kassaneitejä silmiin kun tilattiin niin siitä se lähti.
Mähän olin ihan pieni poika et ujoudes otti oman aikansa et lähti.
Jos tyttö tulis puhumaan mulle ihn arkisist asioist, vaik mitä tunnilla puhuttiin niin ei se mua ihmetyttäis.
Punastuminen ja hetket kun ei tiedä mitä sanoa kuuluu elämään.
Pelkästään hollywood leffoissa puheet tyttöjen ja poikien välillä kuluu ilman taukoja.
Kokemus tuo varmuutta ja kokemus tulee puhumalla.
Ei sulla mikään kiire ole.
Mulla alko tulla uusia kavereita vasta ku täytin 18.
Ja ei, se ei liittynyt alkoholiin. En juo.
Tuli vai itsetuntoa lisää kun tiesi et kaikki on loppujen lopulsi samoissa lähtökuopissa.
Kaikki uudet suhteet lähtee ujoudesta ja punastumisesta.
Kyllä tämä tästä :)
Hyvää kesää muuten :)
Noh, olen jokseenkin samanlainen kuin sä, paitsi että olen miespuolinen.. Tytöille puhuminen tuntuu kauheen vaikeelta. En uskalla tehdä aloitetta koska pelkään, että nolaan itteni tai että teen sen tytön olon ahdistuneeksi kun se ei haluis olla missää tekemisis mun kans.
Toisaalta, on mulle joskus tullu jotku tytöt puhumaan itte ja sillon oon pystyny keskustelee. Mut en sit taas myöhemmin osaa alottaa keskustelua niiden kanssa, eikä näistä jutuista sit kehity mitään.
Mutta..ehdottaisin melkee et jos tiiät vaikka koulusta, esim sun ryhmästä jonku pojan, joka on vähä yksinäinen ja kuoreensa vetäytyny..mutta vaikuttaa kuitenki kivalta (ehkä kiinnostavalta? no kuitenki) niin meet vaa puhuu sille..vaikkei teil heti lähe juttu luistaa niin kyl se saattaa sen mieltä lämmittää et joku huomio. Sit siitä ehkä vois kehittyy jotai :)
Toinen juttu, joka ny tuli mieleen..pystyks sit pojille puhuu esim netissä? Voisko semmonen toimii et tutustut vaik johonki ennestää niin ois sit ehkä kasvotusten helpompi jutella sen kans.
Tuo on varmasti totta,että suhteeni isään vaikuttaa tällä lailla.Ei me koskaan tapella,mutta en vain osaa jutella hänelle.Tuntuu vähän vaikealta jutella mitään syvällisiä,kun näin kauan jo on ollut etäiset välit.Isäni on myös hiljainen ja vetäytyvä,joten olen varmaan perinyt hänen luonteensa..
Koulussa olen vaihtanut muutaman sanan erään pojan kanssa,mutta pääni tyhjenee totaalisesti kun avaan suuni.Mitään puhuttavaa ei tule mieleen koskaan.
Olen jutellut netissä monienkin jätkien kanssa,mutta en ole heitä tavannut.Pelkään,että siinä kävisi niin,että en keksisi mitään puhuttavaa,eikä pakotietä olisi.