Hei!
Onko kenelläkään muulla tullut sellaista tilannetta että ensimmäinen vuosi avustajan kans menee loistavasti mutta suunnilleen heti kun 12kk tulee täyteen, tulee aina vaan enemmän pikku kinaa ja erimielisyyksiä jne?
Kärsin vammani lisäksi myös masennuksesta ja nyt masennukseni on pitkän paremman jakson jälkeen taas pahenemassa... :( Tähän kuuluu osana myös se etten oikein osaa päättää mitä tekisin itsekseni, avustajani kanssa, mitä "pitäisi" tehdä jne...
Yksinkin ollessani jahkailen puoli päivää - ensin: Lähdenkö ulos vai pysynkö kotona? Sitten: Lähdenkö päivällä vai illalla? Ja: Mihin lähden - puistoon, kauppakeskukseen tms? Mitä reittiä kävelen? jne jne jne, lista on loputon! Muutaman kerran on käynyt jopa niin etten enää ole ehtinyt oikein mihinkään kun olen lopulta päättänyt lähteä ja kovin myöhään ei yksin kanata työntää nokkaansa ulos, sen olen oppinut.
Avustajalleni olen nätisti ja kieltämättä kerran vähemmänkin nätisti selittänyt tämän ongelmani että on niin vaikea päättää. Jotenkin olen nyt muutaman listan saanut tehtyä tyyliin "näissä tarvitsen apuva, päätä sinä missä järjestyksessä tehdään!" mutta silti hän vaatii minua sanomaan koko ajan mitä tehdään. :(
Ihmisenä avustajani on aivan ihana, ensimmäinen vuosi hänen kanssaan meni loistavasti, en todellakaan haluaisi luopua hänestä!! Hän on sanonut että molemmat olemme itsepäisiä - no, ei hän tuota sanaa käyttänyt mutta en muista mitä hän sanoi, taas johtuu masennuksestani että muisti pätkii... Idea oli kuitenkin tuo.
Olen miettinyt myös avustajan vaihtamista mutta mitä järkeä siinä on? Nykyinen avustaja tuntee tapani, mulla on järjettömiä vaikeuksia oppia luottamaan ihmisiin, olen ihan varma että uudenkin avustajan kanssa olisin ihan samassa tilanteessa tasan vuoden jälkeen. Mistä apuva?? Onko joku muu kokenut vastaavaa??
NOH - olenpa saanut itkettyä taas vaihteeksi, varmaan vähän muitakin asioita siinä samalla...
Iso kiitos kaikille jotka vaivautuvat kommentoimaan asiallisesti! Hauskaa kevättä... :)
Onko kenelläkään muulla tullut sellaista tilannetta että ensimmäinen vuosi avustajan kans menee loistavasti mutta suunnilleen heti kun 12kk tulee täyteen, tulee aina vaan enemmän pikku kinaa ja erimielisyyksiä jne?
Kärsin vammani lisäksi myös masennuksesta ja nyt masennukseni on pitkän paremman jakson jälkeen taas pahenemassa... :( Tähän kuuluu osana myös se etten oikein osaa päättää mitä tekisin itsekseni, avustajani kanssa, mitä "pitäisi" tehdä jne...
Yksinkin ollessani jahkailen puoli päivää - ensin: Lähdenkö ulos vai pysynkö kotona? Sitten: Lähdenkö päivällä vai illalla? Ja: Mihin lähden - puistoon, kauppakeskukseen tms? Mitä reittiä kävelen? jne jne jne, lista on loputon! Muutaman kerran on käynyt jopa niin etten enää ole ehtinyt oikein mihinkään kun olen lopulta päättänyt lähteä ja kovin myöhään ei yksin kanata työntää nokkaansa ulos, sen olen oppinut.
Avustajalleni olen nätisti ja kieltämättä kerran vähemmänkin nätisti selittänyt tämän ongelmani että on niin vaikea päättää. Jotenkin olen nyt muutaman listan saanut tehtyä tyyliin "näissä tarvitsen apuva, päätä sinä missä järjestyksessä tehdään!" mutta silti hän vaatii minua sanomaan koko ajan mitä tehdään. :(
Ihmisenä avustajani on aivan ihana, ensimmäinen vuosi hänen kanssaan meni loistavasti, en todellakaan haluaisi luopua hänestä!! Hän on sanonut että molemmat olemme itsepäisiä - no, ei hän tuota sanaa käyttänyt mutta en muista mitä hän sanoi, taas johtuu masennuksestani että muisti pätkii... Idea oli kuitenkin tuo.
Olen miettinyt myös avustajan vaihtamista mutta mitä järkeä siinä on? Nykyinen avustaja tuntee tapani, mulla on järjettömiä vaikeuksia oppia luottamaan ihmisiin, olen ihan varma että uudenkin avustajan kanssa olisin ihan samassa tilanteessa tasan vuoden jälkeen. Mistä apuva?? Onko joku muu kokenut vastaavaa??
NOH - olenpa saanut itkettyä taas vaihteeksi, varmaan vähän muitakin asioita siinä samalla...
Iso kiitos kaikille jotka vaivautuvat kommentoimaan asiallisesti! Hauskaa kevättä... :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän tavallaan hankaluuksiasi,vaikka itselläni ei päättämisongelmia olekaan,masennusta kyllä välillä.
Avustajasi kannalta ymmärrän että on varmasti hankalaa,tuskastuttavaa ja turhauttavaakin vaan odotella että sinä saisit tehtyä päätöksen mitä tehdään,minun pinnani ei kyllä riittäisi odotella kovin kauan,aivan luonnollista että hoputtaa vähän.
Ei tietenkään ole kiva kun hoputellaankaan,olethan vapaa aikaa viettämässä etkä armeijassa.
Miten olisi jos etsisit jonkin ison työn,projektin jota avustajasi voi tehdä itsenäisesti,kyselemättä alinomaa sinulta jotain(esim.kaappien siivous,suuret silityshommat,tms järjestys).
Tai sitten voisit antaa avustajalle luvan lukea tai kutoa tai hoitaa omia asioitaan kunnes sinä tarvitset häntä.
Toivottavasti kevätaurinko nostaa sinunkin mielialaasi edes hiukkasen!Parempaa jatkoa!
Päättämättömyys on aika yleistä. Niin on monella ihmisellä. Minullakin oli. Yksi homeopaatti-lääkäri suositteli polttaa jotain aromia. En tosin muista mitä, mutta sen saisi varmaan selville jostain. Hän antoi myös selityksen siihen, miksi joillakin on vaikea päättää. En taaskaan muista sitä selitystä (minua vaivaa kuten huomaatte muistamattomuus).
Jos muistan nämä jutut, niin kirjoitan kun tulee mieleen. Voisit kuitenkin ajatella, että päättämättömyyteesi on ihan luonnollinen syy. Kysy homeopaatti-palstalla!
Näin 16 vuotta pyörätuolissa istuneena voisin suositella teille, että hankkisitte elämän. Ei vammaisena oleminen nyt noin vaikeaa voi olla. Eläkää normaalia elämää, menkää, tulkaa ja olkaa siinä se. Jos ei avustajalle keksi tekemistä, päästä hänet kotiin ja maksa silti täysi palkka ei se sinulta pois ole. Toisaalta, jos haluat olla VAMMAINEN, niin ole ihan rauhassa ja makoile vaikka pari kolme vuotta sängyssä, silloin ei tarvitse miettiä yhtään mitään tekemistä.
Ylläoleva kirjoituksesi ja samalla nimimerkillä näkynyt toinen kirjoituksesi vaikuttavat ensialkuun siltä kuin olisit tilanteesi hyväksynyt. Läpi paistaa kuitankin jonkun asteinen katkeruus omasta tilanteestasi. Onko elämä sittenkään ihan niin ruusuista sinullakaan kuin annat ymmärtää tekstissäsi? No, kenellä meistä olisi?
Luulen kuitenkin että olet jotenkin sinut itsesi ja vammasi kanssa. Paremmin kuin moni muu. Ehkäpä parisuhde, ystävät, työ tai joku muu sellanen pitää sinut elämässä tiukasti kiinni. Et ole luovuttanut.
Tällä palstalla käyty henkilökohtaisuuksiinkin menevä keskustelu on ajoittain karmivaa luettavaa. Sinua en siitä kylläkään syytä. Älä ymmärrä väärin!
Meitä vain tuntuu olevan moneen junaan.... näissäkin asioissa.
Olen samaa mieltä Grippledin kanssa eli itse olen istunut 13 vuotta tuolissa ja elänyt ns normaalia elämää. Avustaja on myös mulla ja jos hän on saanut päivän työt tehtyä niin yleensä päästän kotiin. Eihän tietysti jokainen päivä ole pelkkää hymyä - välillä muakin v*******, mutta silloin puran paineeni vaikka miehelleni joka ymmärtää ja kuuntelee. Ei muuta kuin hymyä huuleen ja terassille nauttiin kesästä ja kärpäsistä.
Oletkohan ihan varma että saat asua yksin ja pärjäät nykyisellä tavalla? Kenenkään työntekijän ei tarvitse sietää aggressiivista kohtelua työnantajaltaan!! Tiesitkös sitä?!
Aluksi komentti HannnaH:lle: Ei alkuperäinen kirjoittaja maininnut minusta missään kohtaa, että olisi kohdellut työntekijäänsä aggressiivisesti. Toki päättämättömyys voi pitkään jatkuessaan aiheuttaa pulmia ja hiertämistä työsuhteeseen. Asumismuodon ja tuen tarpeen arviointi kuulunee muille foorumeille.
Aloittajalle: Avustaja ei voi tehdä ratkaisuja sinun puolestasi. Päättämättömyys on ylitettävä muilla keinoilla. Sinuna keskustelisin pulmasta masennustasi hoitavien ihmisten kanssa. Toivottavasti sinulla on hyvä ja luotettava hoito/terapiasuhde tukenasi. Toiseksi pyri järjestämään avustajallesi mielekästä tekemistä silloin kun pohdit, lähteäkö ulos vai jäädäkö kotiin. Jos ei työtehtäviä ole, voi avustaja lukea, vaikka kirjaa, sillä aikaa kun mietit seuraavaa tekemistä.
Olen myös avustajan työnantaja, ja se kieltämättä vaatii molemmilta osapuolilta hyviä pelisääntöjä, avointa keskusteluyhteyttä ongelmatilanteissa, ja ymmärtävää asennetta!
Tsemppiä Teille sinne...