Tää on yks mun alottama koiranovelli, saattaa olla virheitä en oo kattonu kamalan tarkkaan, mutta olis tosi kiva jos sanoisitte arvostelun muutetusta tyylistä koska äikän maikka ei tykkää entisestä... Valitan, en ole keksinyt vielä otsikkoa...
Istuin tylsistyneenä auton takapenkillä ja syvennyin uusimpaan Koirat-lehteen. ”Pysähdytäänkö jaloittelemaan, voidaan mennä myös uimaan?” isä ehdotti ja kymmenvuotiaat kaksoveljeni kiljuivat innoissaan. Laitoin kannettavaa CD-soitintani kovemmalle ja esitin etten olisi kuullut. ”Mikko, Jesse. Menkää edeltä! Me tullaan kohta Alinan kanssa. ” Pojat lähtivät innosta hihkuen vaihtamaan uimahousujaan. Isä kääntyi puoleeni mutta tuijotin suoraan lehteen vaikken nähnytkään sanoja. ”Ymmärrän että tämä on sinulle vaikeaa.” hän aloitti ja selvästi huomasin että hänen oli vaikeaa puhua. ”Minun ja äidin ero, se on tietenkin hankala ymmärtää mutta...” ”Ei minulla ole vaikeuksia ymmärtää sitä! Luulin vain että me olimme sinulle tärkeämpiä kuin joku pahuksen Sissi!” tiuskaisin ja unohdin, että minun piti esittää kuuroa. ”Alina, ei se ole vain minun vikani. Se vain tapahtui...” ”Olisit voinut yrittää hiukan enemmän, ei sitä sitten ’olisi vain tapahtunut’”, tokaisin ja paiskasin lehden takapenkille ja samalla minun käteeni jäi jälkeen kauniin bordercollien kuva. ”Kai se on sitten niin, mutta asialle ei voi enää mitään. Äidilläsi on Make ja minulla Sissi.” ”Make! Aina sama syntipukki! Make ei ole äidille tärkeämpi kuin ei ole minullekaan. Make on vain äidin työkaveri, niin kuin myös on Kalle, Tomppa ja Suvi. Ne on vaan kavereita! Sä oot vainoharhanen, tai sit sä haluut vaan syyttää muita ku ittees. ite sä viivyit töissä entistä pidempään, et tullu kotiin meijän luo ja vihdoin et enää ollu kotona viikonloppusin vaan lähit autol jonnekin mist me ei tiedetty ja sitten kehtasit tulla kotiin ja sanoo äidille miten ois avioero? Ja kertoo heti samaan syssyyn Sissistäkin! Ja sen jälkeen vielä alat syyttää vaan jotain työkaveria.” katsoin häntä halveksien ja huomasin että hänellä oli tosi huono olo ja paha omatunto. Mutta en välittänyt, halusin että hän tuntisi itsensä syylliseksi, hän ansaitsi sen! Uskottelin itselleni ja avasin oven ja lähdin ulos. Kävelin turhautuneena enkä katsonut taakseni vaikka olisi pitänyt. Ei isä kaikkeen ollut syyllistynyt, äitikin aina nalkutti ja syytti isää kaikesta, en vain halunnut tajuta sitä että se todellakin oli tapahtunut. Avioero kuulosti paljon pahemmalta nyt kun se kosketti meidän perhettä.
Istuin kalliolle ja painoin laihat jalat itseäni vasten. Pojat pelleilivät vedessä, he vain olivat iloisia kun isä oli taas heidän kanssaan, he antoivat anteeksi, unohtivat ja alkoivat leikkiä. En ikinä voisi olla samanlainen. Tämän minkä isä teki meille en voisi unohtaa. Puhalsin ruskean pitkän hiussuortuvan silmieni edestä. Avasin letin ja laineikkaat pitkät hiukseni putosivat lanteille. Ne olivat ainoat jotka olin perinyt isältä, paksut tuuheat ja kiiltävät hiukset. Voimakkaasta kehosta ja suurista luista ei tietoakaan. Eikä ikävä kyllä silmistäkään. Ruskeista upottavista koiransilmistä joita katsoessa antoi anteeksi mitä vain. Pyyhin silmiäni etten itkisi. Kai minä voisin antaa anteeksi isälle. En vain tiennyt miten. Kaipa joku päivä sekin keino löytyisi, joku päivä...
Äiti avasi oven ja hymyili meille. Hän näytti väsyneeltä ja itkuiselta. Vaaleat puolipitkät hiukset harottivat joka ilmansuuntaan ja silmien alla oli tummat pussit. Hän nyökkäsi isälleni mutta ei hymyillyt. Pojat juttelivat vielä hetken aikaa isän kanssa ja halasivat häntä. Seisoin eteisessä ja tunsin selässäni piston. Isä haluaisi varmaan halata minuakin. Kohottauduin ylös jolloin isä hymyili minulle epävarmasti. Halasin häntä pikaisesti enkä kohottanut katsettani sanoessani
näkemiin. Suljin oven hänen perässään ja vilkaisin äitiä. ”Rakas älä huoli, minun taakkani ei ole sinun kannettavaksesi.” ”No niin, mitäs te teitte?” äiti kysyi ja yritti vääntää kasvoilleen hymyn ja käveli poikien jäljessä keittiöön heidän selostaessaan kilpaa eläintarhasta, uimapaikasta ja cartingradasta. Kävelin suoraan huoneeseeni ja katselin surullisena seinillä olevia kuvia koirista. Huoneeni oli täynnä koiratavaraa, kaikkea oli kirjoista ruokakuppiin, vain eräs tärkeä seikka puuttui. Nimittäin koira. Olin hinkunut koiraa siitä asti kun opin puhumaan ja olisin suvainnut itselleni minkä karvaturrin tahansa, mieluiten kuitenkin suuren koiran. Mutta kyllä minulle kelpasi kaikki pienetkin rodut, ja keskikokoiset ja ihan mikä tahansa... Mutta se oli turha halutakaan. Äidillä oli pienenä ollut kissa joka jäi auton alle ja sain kuulla aina siitä kun havittelin itselleni mitä eläintä tahansa. Oveen koputettiin ja heräsin unelmistani. ”Sisään”, sanoin ja äiti
astui puhelin kädessään huoneeseen. En ollut edes kuullut sen soivan. ”Siellä on Toni”, äiti sanoi ja otin puhelimen pyöritellen silmiäni. ”Alli”, sanoin ja poika alkoi kysellä kuulumisia. ”Mutsi ja faija eroo”, sanoin lyhyesti ja itku kuristi kurkkuani. ”No eihän se maailma siihen jää!” hän sanoi ja tiesin että hän ymmärsi, Toni ymmärsi aina ja osasi naurattaa vaikka olo olisi kuinka kamala. ”katsos, kun meitsin mutsi delas, elämä tuntu pysähtyneen, mut pian alko taas kaikkee tapahtuu ja ei sitä voinu jäädä sureen. En mä tarkota et sun ei pitäis surra, hän naurahti, vaan että elämä jatkuu ja silleen. Tiesitsä siitä aikasemmin?” Tottakai olin tiennyt! Kai sen huomasi viilentyneistä väleistä, mutta aina sitä ajattelee, että kaikki on kuitenkin hyvin. ”No tavallaan...” mutisin ja hän huudahti niin että säikähdin: ” Niin just! Kato, sun ei tarvi välittää mitä vanhempien maailmas tapahtuu, kunhan ne ei ala niittaa toisiaan!” purskahdin nauruun kun kuvittelin äitini moottorisaha kädessään kulman takana ja isä suuri veitsi kädessään hiipimässä. ”Niinpä kai...” ”Heii, tuntuu siltä ettet sä oikein usko mua”, hän leikki että kuulostaisi loukkaantuneelta. ”But, life goes on, so you have to live them on. Ja eiks oo kuitenkin parempi näin ku jos ne ois yhessä ja riitelis koko ajan.” hän sanoi filosofisesti ja tajusin etten ollut tullutkaan ajatelleeksi. ”Okei sä oot oikeessa, paljonko tulee velotukseks psykiatrin tunnilta?” kysyin kikattaen ja hän sanoi vakavasti: ”Viisikymmentäyhdeksän euroa ja yhdeksänkymmentäyhdeksän senttiä. Tuleeko kortti vai käteinen?” purskahdin nauruun. ”Okei, mut iha oikeesti mä velotan sulta sen että sä tuut kavereiden kanssa nyt ulos!” ”Ääh, en mä haluis...” vaikersin, olisin vain halunnut jäädä peiton alle ja myrkyttää itseni itkulla. ”Itsemurhaterroristit ovat suosikkityttöjäni, joten...” ”Okei, mä tuun...Mis tavataan?” kysyin ja naurahdin hänen vitsilleen. ”Mennään hakee Sini. Mä voin täs matkal hakee kans Tompan.” ”Okei, kauan sul menee?” ”Sellanen kymmenen minuuttia...” ”Okei, moi”, tokaisin ja vein puhelimen keittiöön. Äiti istui kettiön pöydässä ja hänen edessään oli suuri musta kuppi tervaa. ”miten sä pystytkin juoda kahvia?” kysyin ihmetellen ja äiti huomasi minut. ”No moi Alina! Kai sä voit hyvin?” hän kysyi huolestuneella äänellä. ”Niin hyvin kun voi tässä tilanteessa voida”, valehtelin ja otin takin. Aioin ensin lähteä ulos odottamaan mutta istuuduinkin äitiä vastapäätä ja hän kohotti toista kulmakarvaansa. ”Äiti, saanko mä koiran?” kysyin suoraan. Olin jo kauan aikaa sitten tajunnut että äidin kanssa kannatti kysyä suoraan eikä jäädä vatvomaan tai kinumaan. Piti vain esittää tosiasiat ja kysyä suoraan. ”Onko nyt muka hyvä hetki alkaa kouluttaa koiraa?” äiti kysyi ja sydämessäni hypähti. Ennen hän oli vain sanonut ”-älä luulekaan-, -ei meillä ole aikaa- tai -koirat sotkevat-”. ”Ainakaan en alkaisi hautoa itsemurhaa yksinäni...” vitsailin ja äitini naurahti myös. ”Osaatko sinä?” äiti kysyi ja aloin olla innosta soikeana. ”Tottakai! Ja onhan olemassa Sini ja Toni! Sitä paitsi mä oon lukenu kaiken minkä sain käsiini ja äiti mähän oli sillä dogsitter –kurssillakin ja oon hoitanu kolmea koiraa!” oli turha muistuttaa että se oli katastrofi. Eteeni oli tungettu kolme suurta puolivuotiasta kouluttamatonta berhandilaista ja juttu oli päätynyt siihen että koirat olivat kiskoneet minua lenkillä kolme kilometriä minun raahautueessa maassa ja rikkoen farkkuni ja takkini. Omistaja oli vain vilkaissut hymähtäen vaatteitani
ja sanoen että hänen koiransa olivat ylivilkkaita eikä sopivia heiveröisille tytöille. Olin jättänyt hänet oman onnensa nojaan, koska äiti kielsi minua palaamasta kun oli nähnyt minut verisenä ja naarmuilla. Onneksi äiti ei nyt näyttänyt ajattelevan sitä. ”Mietitään...” hän sanoi ja jäin innosta sekaisena hänen eteensä istumaan. ”Oletko tosissasi?” kysyin ja katsoin häntä hurmiossa. ”Olen jos sinä nyt jätät minut miettimään.” ”Okei.” Nappasin takkini ja olin juoksemassa
ulos kun äiti huusi minne oli menossa. ”Tonin, Timpan ja Sinin kanssa ulos!” huikkasin ja kiiruhdin ulos jolloin huomasin jo Tompan ja Tonin jonka remmissä
peuhasi innokas mutta tottelevainen bordercollie. ”Moi!” kiljaisin ja juoksin heidän luokseen. Rini katseli minua silmät killittäen innosta ja se unohti tottelevaisuutensa. Toni käski sen istumaan ja kuuliasena narttuna Ringing Girl istui nätisti hänen eteensä vaikka näin jo kaukaa että se halusi tulla luokseni. Sitten Toni päästi sen irti, sanoi:”Saa mennä!” ja Rini juoksi luokseni kuin ohjus. Pelästyin että se juoksisi minua päin, mutta sitten se kääntyi viime tipassa ja liirsi ohi. Sitten se juoksi luokseni häntä heiluen selvästi ylpeänä mitä oli tehnyt. ”Hei Rini! Missäs täällä on kaunis tyttö?” Aloin rapsutella sitä ja se kellahti selälleen. Pojat kävelivät rennosti luokseni ja Toni hymyili leveästi minulle. ”Äsken olit niin murheenmurtama, mitäs nyt tapahtunut?” hän kysyi huomattuaan heti kuinka iloinen olin. Tunsin lievää syyllisyyttä siitä että olin unohtanut kokonaan eron sen jälkeen kun sain kuulla koirasta. ”Mä saan ehkä koiran”, paljastin ja Toni hyppäsi luokseni, otti minua lanteilta kiinni ja nosti minut ilmaan. Aloin nauraa hysteerisesti kun hän kieputti minua ympäri. ”Äh, Toni lopeta!” kiljuin naurun seasta ja hän koppasi minut syliinsä. Tomppa katseli hiukan kauempana ja Rini juoksi Tonin jaloissa haukkuen innoissaan. ”Vautsi vau! vihdoinkin se sai aivonsa paikalleen, mitään muuta sä et tarvikaan kun koiran!” hän huudahti hymyillen leveästi. Toni oli taas huvittava itsensä. Muutama vuosi sitten hän oli ollut niin murtunut äitinsä kuolemasta, että jouduin rahtaamaan häntä ympäriinsä eri kenneleihin, koska olin vihjaissut hänen isälleen että paras keino unohtaa oli saada jotain tekemistä. ja olin jättänyt avoimia koirakirjoja heidän taloonsa ja kerran hänen isänsä oli ehdottanut ihan pokkana koiraa, mutta Toni ei tuntunu innostuneelta. Hän rakasti koiria mutta silloin hän vain rypi itsesäälissä, mikä ei todellakaan kuulunut hänen omaan luonnekuvaansa. Vihdoin hän oli rakastunut innokkaseen bordercollienarttuun joka oli viuhtonut hänen jaloissaan ja saanut naurun hänen huulilleen. Tuntuu turhalta edes mainita että tuo juokseva ilopilleri on Rinning Girl. olin ollut niin kateellinen että vihoittelin hänelle vaikka minä olin ollut se joka hänelle koiraa olin kehottanut. Mutta silloine kotitilanne oli ollut niin erilainen, äiti vastusti koiraa eikä isällä saanut olla mielipidettä, muuten syntyi ilmiriita. Nyt tilanne oli toinen. Toni laski minut vihdoin maahan ja lähdimme kävelemään kohti Sinin taloa. Rini juoksenteli innokkaasti ympärillämme, mutta kun näimme mustan labradorin kauempana, Toni vain sanoi ”sivulle” ja Rini tuli kuin ammuttuna Tonin sivulle ja kulki siinä kuin naulittuna, vilkuili vain välillä koiraa, mutta nätisti kuitenkin. ”Toi vilkuili jää ajanmiittaan pois, sehän on vasta puolitoistavuotias, kyllä se oppii”, Toni sanoi vaikka olin jo hämmästynyt miten Rini kulki niin kauniisti. Tomppa kulki sivummalla varoen ettei läähättävä ja kiskova labbis tulisi lähelle. Se kiskoi melkein keski-ikäisen omistajansa kumoon joka huuteli käskyjään kuuroille korville. ”Miten sinä olet saanut tuon noin kiltiksi? sehän on paimenkoira, tämä on vain noutaja...” omistaja valitti hikisenä. ”Vietä paljon aikaa tuon kanssa, labbikset on energisiä, niitä pitää pitää vapaana ja kouluttaa. ”Kyllä se osaa istua.” omistaja vakuutti vaikka urospentu ei kuunnellut hänen huutojaan. ”Kouluta sitä kiinnostumaan sinusta, älä vedä vastaan, muuten siitä tulee hangoitteleva. Mene vaikka koirakouluun.” ”En minä halua siitä valiota, haluan vain että se on perhekoira, mutta kulkee nätisti remmissä.” ”Ei siinä valiota tehdä, mene vain ihan tavalliselle kurssille, kyllä se pentu alkaa kuunnella. se on keskiviikkoisin kuudelta tuolla lähellä olevalla nurmikentällä.” ”Kiitos kamalasti.”omistaja hymyili meille ja lähti vastaanhangoittelevan koiran kanssa toiseen suuntaan. ”Ainakaan tommosta mä en haluu.” sanoin ja Toni virnisti. ”Lapukat on tosi ihania, toi vaan on pentu ja kouluttamaton. Niistä tule tosi ihania.” En uskonut häntä. ”Haluan silti mieluumminen jonkun collien tai paimenkoiran”, sanoin kiivaasti ja Toni heitti kädet levälleen luovuttamisen merkiksi. Lähdimme hakemaan Siniä ja kujeskelimme ympäriinsä ennen kuin palasin kotiin Toni mukanani. Se oli minun suunnitelmani, saada äidin innostumaan kun näki miten ihana ja tottelevainen Rini oli. ”Moi äiti, Toni käy meillä”, huikkasin ja äiti tuli olohuoneesta. Hän näytti jo paremmalta. Hän piti käsiään selkänsä takana ja hymyili meille. ”Ai, te tulitte jo. Moi Toni”, hän sanoi ja hymyili pojalle joka ojensi kohteliaasti kätensä. Äiti ei ollut tottunut murrosikäisiin jotka olivat samalla kertaa kohteliaita ja ojensi yllättyneenä toisen kätensä. he tervehtivät toisiaan ja Rini heilutti innoissaan häntää. ”Jahas, kukas tässä?” äiti kysyi ja katsoin häntä silmät selällään. Äiti ei ollut lähestynyt mitään nelijalkaista kissansa Neilikan auton alle jäämisen jälkeen ja hän nyt hän tervehti koiraa kuin se olisi maailman luonnolisin asia. ”Se on Rini, Tonin bordercollie, olen mä siitä sulle kertonut.” ”Sepä on nätti, en tiennytkään että tällaisia on! Iso mutta nätti ja kiltti”, äiti leperteli koiralle ja minä olin varmaan näky. Pudotin silmäni ja leukani lattialle ja Toni oli purskahtamaisillaan nauruun. ”Äiti, me mennään nyt mun huoneeseen”, sanoin kun hän ei päästänyt koiraa niin helpolla. ”Juu, tottakai. haluatteko syödä jotain?” Katsoin Tonia kysyvästi ja tämä pudisti päätään. ”Ei kiitos, mutta olisi kiva jos saataisiin Rinille vettä.” Toni sanoi. ”Hyvä on, Alina, voitko sinä hakea?” ”Joo.” Hain keittiöstä muoviastian ja laitoin sen puolitäyteen viileää vettä ja vein sen huoneeseeni pyyhkeen kanssa. Toni istui sängylläni ja katseli ympärilleen. Tajusin ettei hän ollut aiemmin ollut kotonani. ”Sul on kiva huone!” hän sanoi ja hymyilin. ”Kiitti”, sanoni samalla kun laskin kupin oyyhkeen päälle. Rini meni kiitollisena juomaan. Istuin tuolille risti-istuntaan ja katselin Tonia, joka tutkaili huonettani, samassa huomasin että jotain puuttuu. Suuri koirakirja ei ollut hyllyllä. Nousin salamana tuolilta ja Rini oli heti mukana. ”Rini, jää”, sanoin ja raotin ovea hiljaa. ”Minne sä nyt?” Toni kysyi mutta laitoin soren huulilleni. Kipitin huoneesta pois ja katsoin kulman takaa olohuoneseen. Äiti istui söhvalla kädessään erittäin tuttu koirakirja. Kipitin takaisin huoneeseeni hymyillen viekkaasti. ”Mitäs nyt?” Toni kysyi ja hymyilin iloisena. ”Äiti on ottanut yhden mun koirakirjan ja lukee sitä tuolla, se sillä oli ollut seläntakan.”, paljasti ja Toni virnisti. ”Ai että tää on helppoa, näithän miten se katsoi Rinia jumaloiden?” Nyökkäsin ja sanoin:”Äiti on muuttunut niin paljon sitten kun isä lähti, se on surullisempi mutta ei ärtyinen tai varautunut. Se oli varmaan ollut periaattesta ettei eläimiä oteta, mutta nyt kun periaatteet ovat aika kaukana niin on aikaa uusille ajatuksille. Ja sitä paitsi, mä oon ollu niin ärsyttävä ja vihanen erosta että äiti ehkä haluaa hyvittää sen mulle...” Toni nyökkäsi ja sanoi: ”Meijän pitäis varmaan jo lähtee...” ”Okei, tavataan joskus. Mä vaik soittelen!”
Istuin tylsistyneenä auton takapenkillä ja syvennyin uusimpaan Koirat-lehteen. ”Pysähdytäänkö jaloittelemaan, voidaan mennä myös uimaan?” isä ehdotti ja kymmenvuotiaat kaksoveljeni kiljuivat innoissaan. Laitoin kannettavaa CD-soitintani kovemmalle ja esitin etten olisi kuullut. ”Mikko, Jesse. Menkää edeltä! Me tullaan kohta Alinan kanssa. ” Pojat lähtivät innosta hihkuen vaihtamaan uimahousujaan. Isä kääntyi puoleeni mutta tuijotin suoraan lehteen vaikken nähnytkään sanoja. ”Ymmärrän että tämä on sinulle vaikeaa.” hän aloitti ja selvästi huomasin että hänen oli vaikeaa puhua. ”Minun ja äidin ero, se on tietenkin hankala ymmärtää mutta...” ”Ei minulla ole vaikeuksia ymmärtää sitä! Luulin vain että me olimme sinulle tärkeämpiä kuin joku pahuksen Sissi!” tiuskaisin ja unohdin, että minun piti esittää kuuroa. ”Alina, ei se ole vain minun vikani. Se vain tapahtui...” ”Olisit voinut yrittää hiukan enemmän, ei sitä sitten ’olisi vain tapahtunut’”, tokaisin ja paiskasin lehden takapenkille ja samalla minun käteeni jäi jälkeen kauniin bordercollien kuva. ”Kai se on sitten niin, mutta asialle ei voi enää mitään. Äidilläsi on Make ja minulla Sissi.” ”Make! Aina sama syntipukki! Make ei ole äidille tärkeämpi kuin ei ole minullekaan. Make on vain äidin työkaveri, niin kuin myös on Kalle, Tomppa ja Suvi. Ne on vaan kavereita! Sä oot vainoharhanen, tai sit sä haluut vaan syyttää muita ku ittees. ite sä viivyit töissä entistä pidempään, et tullu kotiin meijän luo ja vihdoin et enää ollu kotona viikonloppusin vaan lähit autol jonnekin mist me ei tiedetty ja sitten kehtasit tulla kotiin ja sanoo äidille miten ois avioero? Ja kertoo heti samaan syssyyn Sissistäkin! Ja sen jälkeen vielä alat syyttää vaan jotain työkaveria.” katsoin häntä halveksien ja huomasin että hänellä oli tosi huono olo ja paha omatunto. Mutta en välittänyt, halusin että hän tuntisi itsensä syylliseksi, hän ansaitsi sen! Uskottelin itselleni ja avasin oven ja lähdin ulos. Kävelin turhautuneena enkä katsonut taakseni vaikka olisi pitänyt. Ei isä kaikkeen ollut syyllistynyt, äitikin aina nalkutti ja syytti isää kaikesta, en vain halunnut tajuta sitä että se todellakin oli tapahtunut. Avioero kuulosti paljon pahemmalta nyt kun se kosketti meidän perhettä.
Istuin kalliolle ja painoin laihat jalat itseäni vasten. Pojat pelleilivät vedessä, he vain olivat iloisia kun isä oli taas heidän kanssaan, he antoivat anteeksi, unohtivat ja alkoivat leikkiä. En ikinä voisi olla samanlainen. Tämän minkä isä teki meille en voisi unohtaa. Puhalsin ruskean pitkän hiussuortuvan silmieni edestä. Avasin letin ja laineikkaat pitkät hiukseni putosivat lanteille. Ne olivat ainoat jotka olin perinyt isältä, paksut tuuheat ja kiiltävät hiukset. Voimakkaasta kehosta ja suurista luista ei tietoakaan. Eikä ikävä kyllä silmistäkään. Ruskeista upottavista koiransilmistä joita katsoessa antoi anteeksi mitä vain. Pyyhin silmiäni etten itkisi. Kai minä voisin antaa anteeksi isälle. En vain tiennyt miten. Kaipa joku päivä sekin keino löytyisi, joku päivä...
Äiti avasi oven ja hymyili meille. Hän näytti väsyneeltä ja itkuiselta. Vaaleat puolipitkät hiukset harottivat joka ilmansuuntaan ja silmien alla oli tummat pussit. Hän nyökkäsi isälleni mutta ei hymyillyt. Pojat juttelivat vielä hetken aikaa isän kanssa ja halasivat häntä. Seisoin eteisessä ja tunsin selässäni piston. Isä haluaisi varmaan halata minuakin. Kohottauduin ylös jolloin isä hymyili minulle epävarmasti. Halasin häntä pikaisesti enkä kohottanut katsettani sanoessani
näkemiin. Suljin oven hänen perässään ja vilkaisin äitiä. ”Rakas älä huoli, minun taakkani ei ole sinun kannettavaksesi.” ”No niin, mitäs te teitte?” äiti kysyi ja yritti vääntää kasvoilleen hymyn ja käveli poikien jäljessä keittiöön heidän selostaessaan kilpaa eläintarhasta, uimapaikasta ja cartingradasta. Kävelin suoraan huoneeseeni ja katselin surullisena seinillä olevia kuvia koirista. Huoneeni oli täynnä koiratavaraa, kaikkea oli kirjoista ruokakuppiin, vain eräs tärkeä seikka puuttui. Nimittäin koira. Olin hinkunut koiraa siitä asti kun opin puhumaan ja olisin suvainnut itselleni minkä karvaturrin tahansa, mieluiten kuitenkin suuren koiran. Mutta kyllä minulle kelpasi kaikki pienetkin rodut, ja keskikokoiset ja ihan mikä tahansa... Mutta se oli turha halutakaan. Äidillä oli pienenä ollut kissa joka jäi auton alle ja sain kuulla aina siitä kun havittelin itselleni mitä eläintä tahansa. Oveen koputettiin ja heräsin unelmistani. ”Sisään”, sanoin ja äiti
astui puhelin kädessään huoneeseen. En ollut edes kuullut sen soivan. ”Siellä on Toni”, äiti sanoi ja otin puhelimen pyöritellen silmiäni. ”Alli”, sanoin ja poika alkoi kysellä kuulumisia. ”Mutsi ja faija eroo”, sanoin lyhyesti ja itku kuristi kurkkuani. ”No eihän se maailma siihen jää!” hän sanoi ja tiesin että hän ymmärsi, Toni ymmärsi aina ja osasi naurattaa vaikka olo olisi kuinka kamala. ”katsos, kun meitsin mutsi delas, elämä tuntu pysähtyneen, mut pian alko taas kaikkee tapahtuu ja ei sitä voinu jäädä sureen. En mä tarkota et sun ei pitäis surra, hän naurahti, vaan että elämä jatkuu ja silleen. Tiesitsä siitä aikasemmin?” Tottakai olin tiennyt! Kai sen huomasi viilentyneistä väleistä, mutta aina sitä ajattelee, että kaikki on kuitenkin hyvin. ”No tavallaan...” mutisin ja hän huudahti niin että säikähdin: ” Niin just! Kato, sun ei tarvi välittää mitä vanhempien maailmas tapahtuu, kunhan ne ei ala niittaa toisiaan!” purskahdin nauruun kun kuvittelin äitini moottorisaha kädessään kulman takana ja isä suuri veitsi kädessään hiipimässä. ”Niinpä kai...” ”Heii, tuntuu siltä ettet sä oikein usko mua”, hän leikki että kuulostaisi loukkaantuneelta. ”But, life goes on, so you have to live them on. Ja eiks oo kuitenkin parempi näin ku jos ne ois yhessä ja riitelis koko ajan.” hän sanoi filosofisesti ja tajusin etten ollut tullutkaan ajatelleeksi. ”Okei sä oot oikeessa, paljonko tulee velotukseks psykiatrin tunnilta?” kysyin kikattaen ja hän sanoi vakavasti: ”Viisikymmentäyhdeksän euroa ja yhdeksänkymmentäyhdeksän senttiä. Tuleeko kortti vai käteinen?” purskahdin nauruun. ”Okei, mut iha oikeesti mä velotan sulta sen että sä tuut kavereiden kanssa nyt ulos!” ”Ääh, en mä haluis...” vaikersin, olisin vain halunnut jäädä peiton alle ja myrkyttää itseni itkulla. ”Itsemurhaterroristit ovat suosikkityttöjäni, joten...” ”Okei, mä tuun...Mis tavataan?” kysyin ja naurahdin hänen vitsilleen. ”Mennään hakee Sini. Mä voin täs matkal hakee kans Tompan.” ”Okei, kauan sul menee?” ”Sellanen kymmenen minuuttia...” ”Okei, moi”, tokaisin ja vein puhelimen keittiöön. Äiti istui kettiön pöydässä ja hänen edessään oli suuri musta kuppi tervaa. ”miten sä pystytkin juoda kahvia?” kysyin ihmetellen ja äiti huomasi minut. ”No moi Alina! Kai sä voit hyvin?” hän kysyi huolestuneella äänellä. ”Niin hyvin kun voi tässä tilanteessa voida”, valehtelin ja otin takin. Aioin ensin lähteä ulos odottamaan mutta istuuduinkin äitiä vastapäätä ja hän kohotti toista kulmakarvaansa. ”Äiti, saanko mä koiran?” kysyin suoraan. Olin jo kauan aikaa sitten tajunnut että äidin kanssa kannatti kysyä suoraan eikä jäädä vatvomaan tai kinumaan. Piti vain esittää tosiasiat ja kysyä suoraan. ”Onko nyt muka hyvä hetki alkaa kouluttaa koiraa?” äiti kysyi ja sydämessäni hypähti. Ennen hän oli vain sanonut ”-älä luulekaan-, -ei meillä ole aikaa- tai -koirat sotkevat-”. ”Ainakaan en alkaisi hautoa itsemurhaa yksinäni...” vitsailin ja äitini naurahti myös. ”Osaatko sinä?” äiti kysyi ja aloin olla innosta soikeana. ”Tottakai! Ja onhan olemassa Sini ja Toni! Sitä paitsi mä oon lukenu kaiken minkä sain käsiini ja äiti mähän oli sillä dogsitter –kurssillakin ja oon hoitanu kolmea koiraa!” oli turha muistuttaa että se oli katastrofi. Eteeni oli tungettu kolme suurta puolivuotiasta kouluttamatonta berhandilaista ja juttu oli päätynyt siihen että koirat olivat kiskoneet minua lenkillä kolme kilometriä minun raahautueessa maassa ja rikkoen farkkuni ja takkini. Omistaja oli vain vilkaissut hymähtäen vaatteitani
ja sanoen että hänen koiransa olivat ylivilkkaita eikä sopivia heiveröisille tytöille. Olin jättänyt hänet oman onnensa nojaan, koska äiti kielsi minua palaamasta kun oli nähnyt minut verisenä ja naarmuilla. Onneksi äiti ei nyt näyttänyt ajattelevan sitä. ”Mietitään...” hän sanoi ja jäin innosta sekaisena hänen eteensä istumaan. ”Oletko tosissasi?” kysyin ja katsoin häntä hurmiossa. ”Olen jos sinä nyt jätät minut miettimään.” ”Okei.” Nappasin takkini ja olin juoksemassa
ulos kun äiti huusi minne oli menossa. ”Tonin, Timpan ja Sinin kanssa ulos!” huikkasin ja kiiruhdin ulos jolloin huomasin jo Tompan ja Tonin jonka remmissä
peuhasi innokas mutta tottelevainen bordercollie. ”Moi!” kiljaisin ja juoksin heidän luokseen. Rini katseli minua silmät killittäen innosta ja se unohti tottelevaisuutensa. Toni käski sen istumaan ja kuuliasena narttuna Ringing Girl istui nätisti hänen eteensä vaikka näin jo kaukaa että se halusi tulla luokseni. Sitten Toni päästi sen irti, sanoi:”Saa mennä!” ja Rini juoksi luokseni kuin ohjus. Pelästyin että se juoksisi minua päin, mutta sitten se kääntyi viime tipassa ja liirsi ohi. Sitten se juoksi luokseni häntä heiluen selvästi ylpeänä mitä oli tehnyt. ”Hei Rini! Missäs täällä on kaunis tyttö?” Aloin rapsutella sitä ja se kellahti selälleen. Pojat kävelivät rennosti luokseni ja Toni hymyili leveästi minulle. ”Äsken olit niin murheenmurtama, mitäs nyt tapahtunut?” hän kysyi huomattuaan heti kuinka iloinen olin. Tunsin lievää syyllisyyttä siitä että olin unohtanut kokonaan eron sen jälkeen kun sain kuulla koirasta. ”Mä saan ehkä koiran”, paljastin ja Toni hyppäsi luokseni, otti minua lanteilta kiinni ja nosti minut ilmaan. Aloin nauraa hysteerisesti kun hän kieputti minua ympäri. ”Äh, Toni lopeta!” kiljuin naurun seasta ja hän koppasi minut syliinsä. Tomppa katseli hiukan kauempana ja Rini juoksi Tonin jaloissa haukkuen innoissaan. ”Vautsi vau! vihdoinkin se sai aivonsa paikalleen, mitään muuta sä et tarvikaan kun koiran!” hän huudahti hymyillen leveästi. Toni oli taas huvittava itsensä. Muutama vuosi sitten hän oli ollut niin murtunut äitinsä kuolemasta, että jouduin rahtaamaan häntä ympäriinsä eri kenneleihin, koska olin vihjaissut hänen isälleen että paras keino unohtaa oli saada jotain tekemistä. ja olin jättänyt avoimia koirakirjoja heidän taloonsa ja kerran hänen isänsä oli ehdottanut ihan pokkana koiraa, mutta Toni ei tuntunu innostuneelta. Hän rakasti koiria mutta silloin hän vain rypi itsesäälissä, mikä ei todellakaan kuulunut hänen omaan luonnekuvaansa. Vihdoin hän oli rakastunut innokkaseen bordercollienarttuun joka oli viuhtonut hänen jaloissaan ja saanut naurun hänen huulilleen. Tuntuu turhalta edes mainita että tuo juokseva ilopilleri on Rinning Girl. olin ollut niin kateellinen että vihoittelin hänelle vaikka minä olin ollut se joka hänelle koiraa olin kehottanut. Mutta silloine kotitilanne oli ollut niin erilainen, äiti vastusti koiraa eikä isällä saanut olla mielipidettä, muuten syntyi ilmiriita. Nyt tilanne oli toinen. Toni laski minut vihdoin maahan ja lähdimme kävelemään kohti Sinin taloa. Rini juoksenteli innokkaasti ympärillämme, mutta kun näimme mustan labradorin kauempana, Toni vain sanoi ”sivulle” ja Rini tuli kuin ammuttuna Tonin sivulle ja kulki siinä kuin naulittuna, vilkuili vain välillä koiraa, mutta nätisti kuitenkin. ”Toi vilkuili jää ajanmiittaan pois, sehän on vasta puolitoistavuotias, kyllä se oppii”, Toni sanoi vaikka olin jo hämmästynyt miten Rini kulki niin kauniisti. Tomppa kulki sivummalla varoen ettei läähättävä ja kiskova labbis tulisi lähelle. Se kiskoi melkein keski-ikäisen omistajansa kumoon joka huuteli käskyjään kuuroille korville. ”Miten sinä olet saanut tuon noin kiltiksi? sehän on paimenkoira, tämä on vain noutaja...” omistaja valitti hikisenä. ”Vietä paljon aikaa tuon kanssa, labbikset on energisiä, niitä pitää pitää vapaana ja kouluttaa. ”Kyllä se osaa istua.” omistaja vakuutti vaikka urospentu ei kuunnellut hänen huutojaan. ”Kouluta sitä kiinnostumaan sinusta, älä vedä vastaan, muuten siitä tulee hangoitteleva. Mene vaikka koirakouluun.” ”En minä halua siitä valiota, haluan vain että se on perhekoira, mutta kulkee nätisti remmissä.” ”Ei siinä valiota tehdä, mene vain ihan tavalliselle kurssille, kyllä se pentu alkaa kuunnella. se on keskiviikkoisin kuudelta tuolla lähellä olevalla nurmikentällä.” ”Kiitos kamalasti.”omistaja hymyili meille ja lähti vastaanhangoittelevan koiran kanssa toiseen suuntaan. ”Ainakaan tommosta mä en haluu.” sanoin ja Toni virnisti. ”Lapukat on tosi ihania, toi vaan on pentu ja kouluttamaton. Niistä tule tosi ihania.” En uskonut häntä. ”Haluan silti mieluumminen jonkun collien tai paimenkoiran”, sanoin kiivaasti ja Toni heitti kädet levälleen luovuttamisen merkiksi. Lähdimme hakemaan Siniä ja kujeskelimme ympäriinsä ennen kuin palasin kotiin Toni mukanani. Se oli minun suunnitelmani, saada äidin innostumaan kun näki miten ihana ja tottelevainen Rini oli. ”Moi äiti, Toni käy meillä”, huikkasin ja äiti tuli olohuoneesta. Hän näytti jo paremmalta. Hän piti käsiään selkänsä takana ja hymyili meille. ”Ai, te tulitte jo. Moi Toni”, hän sanoi ja hymyili pojalle joka ojensi kohteliaasti kätensä. Äiti ei ollut tottunut murrosikäisiin jotka olivat samalla kertaa kohteliaita ja ojensi yllättyneenä toisen kätensä. he tervehtivät toisiaan ja Rini heilutti innoissaan häntää. ”Jahas, kukas tässä?” äiti kysyi ja katsoin häntä silmät selällään. Äiti ei ollut lähestynyt mitään nelijalkaista kissansa Neilikan auton alle jäämisen jälkeen ja hän nyt hän tervehti koiraa kuin se olisi maailman luonnolisin asia. ”Se on Rini, Tonin bordercollie, olen mä siitä sulle kertonut.” ”Sepä on nätti, en tiennytkään että tällaisia on! Iso mutta nätti ja kiltti”, äiti leperteli koiralle ja minä olin varmaan näky. Pudotin silmäni ja leukani lattialle ja Toni oli purskahtamaisillaan nauruun. ”Äiti, me mennään nyt mun huoneeseen”, sanoin kun hän ei päästänyt koiraa niin helpolla. ”Juu, tottakai. haluatteko syödä jotain?” Katsoin Tonia kysyvästi ja tämä pudisti päätään. ”Ei kiitos, mutta olisi kiva jos saataisiin Rinille vettä.” Toni sanoi. ”Hyvä on, Alina, voitko sinä hakea?” ”Joo.” Hain keittiöstä muoviastian ja laitoin sen puolitäyteen viileää vettä ja vein sen huoneeseeni pyyhkeen kanssa. Toni istui sängylläni ja katseli ympärilleen. Tajusin ettei hän ollut aiemmin ollut kotonani. ”Sul on kiva huone!” hän sanoi ja hymyilin. ”Kiitti”, sanoni samalla kun laskin kupin oyyhkeen päälle. Rini meni kiitollisena juomaan. Istuin tuolille risti-istuntaan ja katselin Tonia, joka tutkaili huonettani, samassa huomasin että jotain puuttuu. Suuri koirakirja ei ollut hyllyllä. Nousin salamana tuolilta ja Rini oli heti mukana. ”Rini, jää”, sanoin ja raotin ovea hiljaa. ”Minne sä nyt?” Toni kysyi mutta laitoin soren huulilleni. Kipitin huoneesta pois ja katsoin kulman takaa olohuoneseen. Äiti istui söhvalla kädessään erittäin tuttu koirakirja. Kipitin takaisin huoneeseeni hymyillen viekkaasti. ”Mitäs nyt?” Toni kysyi ja hymyilin iloisena. ”Äiti on ottanut yhden mun koirakirjan ja lukee sitä tuolla, se sillä oli ollut seläntakan.”, paljasti ja Toni virnisti. ”Ai että tää on helppoa, näithän miten se katsoi Rinia jumaloiden?” Nyökkäsin ja sanoin:”Äiti on muuttunut niin paljon sitten kun isä lähti, se on surullisempi mutta ei ärtyinen tai varautunut. Se oli varmaan ollut periaattesta ettei eläimiä oteta, mutta nyt kun periaatteet ovat aika kaukana niin on aikaa uusille ajatuksille. Ja sitä paitsi, mä oon ollu niin ärsyttävä ja vihanen erosta että äiti ehkä haluaa hyvittää sen mulle...” Toni nyökkäsi ja sanoi: ”Meijän pitäis varmaan jo lähtee...” ”Okei, tavataan joskus. Mä vaik soittelen!”
Vastaukset 3
Vanhimmat
kappaleet oiss helpottanut lukemista, mutta hyvä oli
Ihan makee nove oli, osaksi koirien ansiosta... xDD Koirat Ruuls..
Kappalejaot olisivat olleeet hyviä, kun lopussa tuli niiiiin pitkää tekstiä...
Olen nyt korjannut virheet ja kappalejaot ja sellasta. Lähetin sen erittäin keskeneräsenä (mikä muhun meni?), mutta kiitos kuitenkin! Laitoin esim. sen vetävän labbiksen huonokuntoiseksi koiraksi. Myöhemmin Alina huomasi tämän samaisen koiranomistajan ulkoiluttamassa toista koiraa ja kävi ilmi ettei se ollutkan eläinrääkkääjä ja jotain sellasta lisäilin...