Hei!
Jodun aina välillä itsestänikin kiusallisiin tilanteisiin kohdatessani lapsettomuudesta kärsiviä ystäviäni. Yritän olla puhumatta omista lapsistani, raskauksistani tai mistään lapsiin liittyvistä asioista, koska huomaan näiden asioiden kiristävän ilmapiiriä. En kysy ko. ystäviltäni, että onko tärpännyt tai anna neuvoja/mielipiteitä, että oliskos adoptio tai sijaisvanhemmuus mahdollisesti käynyt mielessä.
Minua vain harmittaa, että yhteisissä tilaisuuksissa joudun tietoisesti välttelemään keskusteluja lapsista vaikka paikalla olisi esim. raskaana olevia ystäviä, jotka kuumeisesti haluaisivat kysellä asioita synnytyksen kokeneilta äideiltä.. Minusta on väärin, että joutuu potemaan syyllisyyttä siitä, että on itse äiti. Yksi lapseton pariskunta puhuu pelkästään koiristaan ja teettämistään pennuista ja tästä aiheesta täytyykin puhua sitten koko ilta ja pyytää näyttää koirista kuvia ja suhtautua koiriin kuin ihmisvauvoihin, silloin ystäväni on mielissään, mutta minun lapsista ei voida puhua halkaistua sanaakaan eikä haluta nähdä lapsia tai edes kuvia heistä.
Joku tolkku olisi paikallaan... Kertokaa te lapsettomuuden kanssa kamppailevat ihmiset, että miten te toivotte ystävienne suhtautuvan asiaan ja onko todella tökeröä puhua omista lapsista seurueessa, jossa on lapsettomuuden kanssa kamppailevia joukossa?
Jodun aina välillä itsestänikin kiusallisiin tilanteisiin kohdatessani lapsettomuudesta kärsiviä ystäviäni. Yritän olla puhumatta omista lapsistani, raskauksistani tai mistään lapsiin liittyvistä asioista, koska huomaan näiden asioiden kiristävän ilmapiiriä. En kysy ko. ystäviltäni, että onko tärpännyt tai anna neuvoja/mielipiteitä, että oliskos adoptio tai sijaisvanhemmuus mahdollisesti käynyt mielessä.
Minua vain harmittaa, että yhteisissä tilaisuuksissa joudun tietoisesti välttelemään keskusteluja lapsista vaikka paikalla olisi esim. raskaana olevia ystäviä, jotka kuumeisesti haluaisivat kysellä asioita synnytyksen kokeneilta äideiltä.. Minusta on väärin, että joutuu potemaan syyllisyyttä siitä, että on itse äiti. Yksi lapseton pariskunta puhuu pelkästään koiristaan ja teettämistään pennuista ja tästä aiheesta täytyykin puhua sitten koko ilta ja pyytää näyttää koirista kuvia ja suhtautua koiriin kuin ihmisvauvoihin, silloin ystäväni on mielissään, mutta minun lapsista ei voida puhua halkaistua sanaakaan eikä haluta nähdä lapsia tai edes kuvia heistä.
Joku tolkku olisi paikallaan... Kertokaa te lapsettomuuden kanssa kamppailevat ihmiset, että miten te toivotte ystävienne suhtautuvan asiaan ja onko todella tökeröä puhua omista lapsista seurueessa, jossa on lapsettomuuden kanssa kamppailevia joukossa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
lapsettomuus oli kohdallani akuuttina, niin minua ei kyllä häirinnyt kun toiset puhuivat lapsistaan ja synnytyksistään.
Heillä oli elämässään muunlaisia vaikeuksia, enkä kyllä koskaan kuvitellut olevani jotenkin vaikeuksieni takia erityisasemassa tai erityisen poikkeava.
Kaikilla kuitenkin yksilöllinen tilanne ja jokainen puhuu vain omasta puolestaan, nyt meillä tilanne korjaantunut lapsettomuuden osalta kun hoidot lopulta tuottivat toivotun tuloksen.
näin, tilannetajua ja tunneäly ovat paikallaan. Tilanteet joissa hehkutetaan raskauksista,synnytyksistä ym. ovat todella rankkoja lapsettomalle, lapsettomuus on niin henkilökohtainen kipeä asia. Itse en ainakaan halunnut kuunnella juttuja edellämainituista asioista, toisaalta tietoisesti välttelin tilanteita joissa jouduin kuuntelemaan, lapsettomuudesta kärsivä kokee usein olevansa omituinen ulkopuolinen lapsellisten seurassa (puhun omista kokemuksista). Itse jäin valitettavasti kokonaan lapsettomaksi, ja vaikka hoidoista on jo monta vuotta vieläkin satuttaa kuunnella hehkutusta raskauden ja äityiden onnesta, toki suon sen heille kelle lapsi on suotu. Mutta kipeää tekee vieläkin. Voisit jutella lapsettoman ystäväsi kanssa, miten hän kokee asiat:)
Kerro viestissä kirjoittamasi asiat näille ystävillesi ja puhukaa asiasta. Sano että sinun on välillä vaikea olla/puhua/olla puhumatta asioista. Kyllä he sitten kertovat miten toivovat sinun suhtautuva asiaan. Lisäksi kun kissa on nostettu pöydälle, on varmassa jatkossakin helpompi puhua tästä ja muista vaikeammista asioista..
Minusta itsestäni tuntui, että pari ystävää ei muusta puhunutkaan kuin mitä heidän lapsensa tekivät tai sanoivat eilen/aamulla etc. Ja vaikkei se pahalta tuntuisikaan, niin enhän minä voi tuollaiseen keskusteluun oikein osallistua! Lapsettomana nääs. Minä puhuin sitten eläimistä, matkoistani jne. Eli jokainen puhuu yleensä niistä asioista joista iloitsee ja jotka itsellä ovat ajankohtaisia. Onhan se hienoa, jos löytyy myös yhteisiä mielenkiinnon kohteita, mutta välillä on ok puhua myös muista, lähinnä itselle, tärkeistä aiheista.
Ja vielä kommentti, että itse kyllä toivoin, että lapsettomuudestani puhuttaisiin ja oloani kyseltäisiin.. Se osoittaa välittämistä. Ja samalla voi purkaa ystävälle tuntojaan. Ja sama tietysti toisinpäin : )
puhuu lapsettomuudesta,niin sitten mielestäni siitä voisi puhua hänen kanssaan.Mutta jos ei puhu,niin ei kannatta ottaa puheeksi.Siis jos hän ei siitä aiemminkaan ole puhunut.Asia voi olla todella vaikea,ja kaikki eivät halua puhua.
Ja oletin tässä, että hlö on itse kertonut ystävälleen lapsettomuudesta, kun eihän se päällepäin näy!!?? Itse puhuin kyllä täysin avoimesti, mutta en kavereitten kanssa ottanut sitä myöhemmin itse useinkaan puheeksi, koska enhän halua olla tylsä ihminen joka puhuu aina samasta asiasta ; ). Toivoin, että kaverit/ystävät/sukulaiset/työtoverit kysyvät ja niin he onneksi usein tekivätkin.
Mutta ei tästä mielestäni muulla selviä, kuin puhumalla. Tai sitten jatkamalla kuten ennenkin: tasapainottelemalla eri aiheiden välillä ja miettimällä koko ajan mitä puhuu ja puhuuko.. En jaksaisi moista itse. Kyllähän lapseton voi mielipiteensä sanoa, ja varmasti myös sen, että ei halua asiasta jatkossa enää puhua. Silloin pallo on lapsettomalla hlöllä..
Itse kyllä puhun lapsista, toivon vieläkin että onnistuisin.
Haluan puhua asiasta, mutta se että joitakin se sattuu. se pettymys mikä on kun ei voikaan saada biologista lasta on aika kova. Ja se että joku menisi puhumaan adoptiosta tai sijaisvanhemmuudesta, voi ottaa vielä kovemmalle.
Minulla on tuttuja joilla on lapsia, tykkään jutella heidän kanssaan, vietän jopa aikaani heidän lastensa kanssa. Eikä siinä mitä,
saan tukea heiltä lapsettomuuteeni.
Kyllähän toivo elää, että se lapsi vielä joskus tulisi.
Lapsettomuutta oli "siskollakin" ja onnistuipa sekin, joten itselläkin viel' pieni toive kytee!
Mutta se että asia on toisille arempi, kuin toisille.
Mutta se että olet äiti, on mahtavaa. Ja ihan yhtälainen oikeushan sinulla olisi puhua lapsistasi, kuin heillä koiristaan?
(ihan kuin minä puhuisin omasta kissastani ja sen pennuista)
ja voithan puhua heille, kenelle neuvosi haluat antaa (niille ystäville jotka odottavat jne.)
ja se ketä asia häiritsee, voi olla kuuntelematta (aika ilkeästi sanottu, mutta näinhän se on)
Voimia sulle :) ja aurinkoista kesää!
On hieno, että mietit asiaa ja haluat ottaa lapsettoman ystäväsi tunteet huomioon. Jos asia kuitenkin sinua vaivaa, etkä oikein tiedä, miten toimia, minäkin suosittelisin keskustelemaan asiasta ystäväsi kanssa. Minä esimerkiksi pidän siitä, että ystäväni (tosin vain ne kaikkein läheisimmät) kysyvät missä mennään ja voivat sitten olla paremmin tukena. Toiset taas eivät halua, että heiltä kysellään. Me lapsettomat emme ole kaikki samanlaisia, emmekä ajattele samalla tavalla.
Kyllä minä ainakin ymmärrän sen, että jos on joukko ihmisiä, joilla kaikilla on lapsia - he puhuvat lapsista. Minä olen siitä joukosta ulkopuolinen ja se surettaa minua paljon, mutta ei sille mitään voi. En oleta, että maailma pysähtyy minun takiani.
Ylenmääräinen hehkutus sen sijaan lapsettoman seurassa saa minut ajattelemaan, että näille ihmisille ei ole sympatiaa eikä empatiaa annettu kovin isolla kauhalla... Tarkoitan sellaisia puheita miten "elämä ilman lapsia ei olisi mitään, lasten myötä olen vasta ymmärtänyt mitä elämä on...". Se on suoraan päähän potkimista.
Itse olen onnellisessa avioliitossa, enkä minä koe, että minun pitäisi sinkkuystävälleni toitottaa, miten ihana mieheni on ja miten en ikinä enää haluaisi olla sinkku. Vaikka näin onkin.
En tarkoita, että sinä "kahdenlapsenäiti" hehkuttaisit tällä tavalla lapsettoman ystävän edessä vaan tarkoitin tällä vain sitä, että lapsistakin voi puhua niin monella tavalla.
Yksi asia minua sinun kirjoituksessasi jäi vaivaamaan. Kirjoitit, että "minusta on väärin, että joutuu potemaan syyllisyyttä siitä, että itse on äiti".
Ehkä sinun lapseton ystäväsi on syyllistänyt sinua, sitähän minä en tiedä.
Mutta uskon ja toivon, että minun perheelliset ystäväni eivät tunne minun seurassani noin. Jos tuntevat (en usko, että tuntevat, koska he ovat niin hyviä ystäviä!), niin minä en voi sille mitään. En ole sanonut mitään sen suuntaista tai tehnyt. Jos heille tulee syyllisyydentunne pelkästä minun olemassaolostani ja vajavaisuudestani, niin minä en voi kantaa siitä vastuuta.
lasten parissa (päivähoidon puolella) ja kärsin lapsettomuudesta. Minua ei ainakaan ole kertaakaan häirinnyt puheet lapsista, raskaudesta tms. vaikka välillä se kipeää on tehnyt, mutta eihän muiden tarvitse omaa elämäänsä minun tilanteen vuoksi muuttaa.
Toisaalta tuntuu joskus todella hölmölle kun ystäväni joilla on lapsia ja tietävät minun/meidän tilanteen vaikenevat kun puhuvat lapsistaan ja satun paikalle. Tulee sellainen olo että olen kuin joku tarttuva tauti... Olen tehnyt heille selväksi että ei heidän tarvitse käyttäytyä niin vaan että käyttäytyisivät niinkuin aina ennenkin, ennenkuin sain diagnoosini.
Kyseessä oleva ystäväpariskunta ei ole menettänyt toivoaan vaikka erilaisia hoitoja on tehty jo melkein 10 vuotta eikä yhtään alkanuttakaan raskautta. :(
Ehkä ajan kanssa... joko he saavat lapsen tai sitten sopeutuvat elämään ilman biologista lasta, ehkä silloin voimme puhua kaikki avoimesti kaikesta niin kuin ennenkin.
Kaikki vastaukset olivat hyviä ja vaikuttaa siltä, että yleisesti ottaen lapsettomuuden kanssa oppii elämään eikä se vaikuta ystävyyssuhteisiin.