Kuka sinä olet ollessasi poissa
tunnenko vielä
leijuvani vuoteella
missä sinä olet
vielä seitsemän tunnin jälkeen
yhä
toistaiseksi
aina niin
hae minut takaisin
koskaan
hae minut takaisin
ikinä
mikä sinun nimesi koskaan olisikaan
olisi
niin kuin kaikki tämä
tunnenko vielä
leijuvani vuoteella
missä sinä olet
vielä seitsemän tunnin jälkeen
yhä
toistaiseksi
aina niin
hae minut takaisin
koskaan
hae minut takaisin
ikinä
mikä sinun nimesi koskaan olisikaan
olisi
niin kuin kaikki tämä
Vastaukset 6
Vanhimmat
tämän ilmaisisin. Olen niin ihastunut ilmaisuusi, sulavan sujuvaan kerrontaasi, totutellut hurjiin hyppyihisi, ihastellut sanavalintojasi,....
Taas sä teet sen. Sä alotat niin älyttömän hivelevästi, kutsuvasti, imet mukaasi johonkin ja mitä sitten. Sitten alkaa sumukoneet jyllätä: erittäin hyvällä tahdolla ja suurella venymisellä kaivan jujuntapaisen toisesta säkeestä: Että vielä seitsemän tunnin jälkeen niin kuin toistaiseksi tai aina, ja uudestaan, tunnenko silloinkin vielä sinut tai sen joksi sinua luulen, kuka sinä olet. Tai sitten ei todellakaan mitään sinnepäinkään.
Runon kuuluu herättää tunteita (kuuluu ja kuuluu, mutta kuitenkin), onko tarkoituksesi provosoida joku kaltaiseni hömppä hermostumaan?
Sä sotket ihan tahallas jättämällä liian paljon sanomatta. 'Hae minut takaisin' miten niin, eihän minä lähtenyt vaan sinä olet poissa. Mitä koskaan, ikinä. No, okei niihin mä voisin venyä. Mutta kerro mulle, miksi tällainen yletön salaaminen, tästä tulee tällaiselle keskivertoälynkäyttäjälle armoton päänsärky. Sulla on sanomisen lahja. Miten sä sitä käytit tässä runossa? Kyllähän mulla sen verran on älyä, että ymmärrän sinun olevan erittäin älykäs, mutta ripaus inhimillistä myötätuntoa lukijaa kohtaan, soisinpa tosiaan.
Koska lukijaahan sinä kaipasit, kun runosi tänne meille toi?
Pliis, älä sano ettei runoa ole tarkoituskaan ymmärtää. Eikä varsinkaan selittää. Mä kysyin jo, mutta kysyn uudestaan: haluatko herättää ärtymystä? En kysyisi, jos minusta tuntuisi siltä että haluat. Mutta kun minusta tuntuu että haluat jakaa jotain ihan muuta. Ohhoh, nyt tuli pieneen mieleeni, että entäs jos sä et tahallas kiusaakaan.. Sitten mä pyydän nöyrimmästi anteeksi!
Katselen kissani kanssa tekstiäsi, hurisemme kilvan.
Tämän tekstin alku on vuoteessa, jossa lepää (leijuu, uhkaa leijua ulos ikkunasta) aamuseksiä harrastanut nainen. Kumppani on jo kadonnut lakanoilta töihinsä. Mutta jotenkin tuntuu, että hän on yhä vuoteella.
Toinen säe on henkilökohtaisen orgasmin kokemisen arki.
Kolmas säe on naisen pohdiskelua kaiken maallisen ja taivaallisen mielettömyydestä, tarkoitushakuisuudesta ja suloisuudesta. Hän ei osaa päättää mitä ajattelee, tunteet ovat ristiriitaisia. Hän tuntee itsensä ehkä hieman hulluksi.
Loppu on yksinkertainen toteamus siitä, että oli rakkaus, seksi, millaista tahansa, niin se olisi lopputulokseltaan aina juuri tällaista.
Tuossa kun sanoit että jaan kirjoituksia halutakseni lukijoita, niin siinä on minun kompastuskiveni. En puutu siihen. Ja taas havaintosi siitä, että haluan herättää ärtymystä, liikutusta, suoranaista vihaa ja inhoa, on totta.
Ja tietenkin sitä muuta :)
Kommenttejasi on hieno lukea. Tämä taitaa olla semmoinen sadepäivän symbioosi meille kaikille.
Arvostan vastaustasi!
Nyt kun selitit ne suuret maailmat jotka riveihisi sisältyvät, osaan etsiä niitä sanoistasi. Kuten tavallista, kehität oivallisesti tilannetta. Että mä voin tykätä tosta sun tavastas assosioida!
Oletko koskaan tehnyt runoasi uudestaan? Mä tarkotan, että onko mahdollista että tuon hienon runon saattaisit hiukan, no, luettavampaa muotoon, antamalla vähän isommasti merkkejä siitä, mistä on kysymys. Esim. kolmas aukeaa nyt (tietenkin selityksestäsi, heh) mutta se saattaisi herkemmälle aueta pienestä lisävinkistä.
.. minä täällä hurisen, kahden kissani kanssa, aamuseksin toivossa...
Kaikkea hyvää päivääsi!
Minun pitää ehkä ajatella tuota asiaa - uudelleen kirjoittamista. Saattaisi ehkä olla parempi vaihtoehto lukijan kannalta jakaa tietoa enemmän kuin vähemmän. Kuitenkin kuvittelen joskus osaavani kirjoittaa siten, että kirjoitan mahdollisimman vähän osviittaa tekstiin, ja saan siihen sitä sillä lailla enemmän.
Tämä on vain tällainen kuvitelma. Hirveän vaikeaksi tämä ei saa kuitenkaan muuttua. Kaiken on oltava luonnollista ja huomaamatonta kuin kiihkeä hengitys; oleellinen sivuseikka.
En osaa sanoa kuinka paljon ihmiset uudelleenkirjoittavat runojaan, tai pohtivat niiden sisällään pitämien sanojen sisäisiä merkityksiä. Sitä kutsutaan kai "hiomiseksi". Minä taas näen runon nyt... Sen jälkeen sitä ei enää ole. Ei ole mitään mitä hioa. Tämä on tietenkin vähän kummallista.
Aurinkoa sinne jonnekin. Täällä sitä ainakin riittää.
Mä en mitenkään pystyisi niitä vähiä tekstejä jotka olen saanut ulos (kun olen lopulta antanut luvan niiden tulla, sellaisina kuin ovat) muokkaamaan. Yhtä olin muokkaavinani ja mitä siitä tuli: kädetön, jalaton, kasvoton, hajuton,... tyhjä tekele. Mun äly ei riitä sellaiseen hiomiseen. Sun äly kyllä riittäis, toinen asia on, motivoiko mikään sinua puuhaan.
Mulla on kyllä sama hytinä siitä, että kun kirjoittaa vähän, tulee myös vähemmän rajanneeksi asioita ja vaihtoehtoja pois. Vaara piilee ehkä aallonpituuden olemattomuudessa; jotenkin pitäis polun pää merkata. Kai.
Aamu oli sitten vain lupauksia täynnään (onneksi sentään niitä), päivä kovin paisteinen ja nyt tummuu meille iltasade taivaalle. Raikasta tuulta sinnekin!
tosiaan. Mutta pelkään että kirjoitukseni on asiaton, että ymmärrät sen tarkoituksen pahasti. En halua mistään hinnasta pahoittaa mieltäsi. En vain yksinkertaisesti ymmärrä, mitään. Voi voi.