Olen 31-vuotias mies (eronnut, ei lapsia, jos se tähän liittyy) , jonka opiskeluun ja työhön liittyvät systeemit ovat menneet kyllä aika erikoisesti. Siinä suhteessa erikoisesti, että olen ollut jonkun sortin kummallinen väliinputoaja.
Ala-asteella viihdyin koulussa, mutta en ottanut sitä kovinkaan vakavasti. Silloin jo kuitenkin tunsin, että aikuisena haen yliopistoon. Usein minua kutsuttiin professoriksi, koska yleistietoni oli erittäin kovalla tasolla. Voitin aina kaiken maailman tietokilpailut mitä järjestettiin. Koulussa pärjäsin vaihtelevalla menestyksellä, parhaat aineet ala-asteella olivat matematiikka ja liikunta (pelasin kesät talvet erilaisia pallopelejä). Kuitenkin numeroni olivat keskivertoja, johtuen kai siitä että en paljoa välittänyt. No ala-astehan on kuitenkin leikkikoulu.
Yläasteella päätin sitten panostaa kunnolla koulunkäyntiin. Olin koulussa hyvä, joskaan en mikään ihan superpinko (eihän sitä kehdannut olla poikana luokkansa paras). Keskiarvot pyöri siinä ysin pinnassa (Luokallamme oli kuitenkin sellaisia joilla ka. oli lähemmäs 10). Ysillä kuitenkin kouluinnostus lopahti totaalisesti ja joissakin tapauksissa putosin jopa kärryiltä. Jopa matematiikassa, josta sain päästötodistukseen vain kahdeksan (Tulos oli minulle fiasko, koska matematiikka oli aina ollut parhaita aineitani.) Keskiarvokin romahti yhdellä numerolla, taisi olla hiukan yli kasin. Oikeasti se olisi voinut olla vieläkin alempi, mutta osa opettajista antoi mulle parempia arvosanoja pärstäkertoimella - joka oli ehtinyt kehittyä heidän mielestään positiiviseksi kahden ekan vuoden aikana.
No lukiossa otin sitten ns. täyden satsin: pitkän matikan ja bonuskielen (oliko se nyt sitten C-kieli vai D-kieli. No samaa saksaa jatkoin yläasteelta kummiskin).
Lukiossa homma ei lähtenyt alkuunkaan käyntiin. Kaikki meni surkeasti, etenkin tärkeimmät aineet (minulle) kuten matikka. Eipä sitten enää napannut, pari ryhtiliikettä tein, mutta eipä ne kauheasti auttaneet. Reaaliaineet meni hyvin, kielet (paitsi englanti) surkeasti. Matikka-Ruotsi-fysiikka seilasi sellaisella 4-6 tasolla.
Se oli aikamoinen isku "professorille". En ollut puhtaasti laiska, putosin vaan kärryiltä totaalisesti ja sitten ei enää motivaatiotakaan ollut. No ruotsissa sitä ei ollut alkujaankaan, mutta matikan ja fysiikan mielsin itselleni tärkeiksi.
Opiskelujen ulkopuolella lukioaika oli kivaa, ainoastaan koulumenestyksen uupuminen painoi.
Jotenkin kummiskin sitten aloin kolmannella luokalla hahmottamaan asioita... en oikein tiedä miten. Matikkakin alkoi maistumaan, vaikka pohjat olivat surkeat. Kaikki arvosanat nousivat ja kirjoituksiin meni suorastaan "huippukunnossa". Kirjoitin täysin koulumenestykseeni nähden käsittämättömät paperit: Matikasta, reaalista, englannista ja äidinkielestä LAUDATURIT ja ruotsista ja saksastakin magnat. Lukion keskiarvoni tuli 8.0 (moni arvosana nousi kolmannella ja reaaliaineet äikkä olikin olleet hyviä jo aiemmin). Jos 1-2 meno olisi jatkunut ka. olisi ollut n. 7 (ja kirjoitustuloksista ei mitään hajua.)
No jälleen minua pidettiin nerona, joka vaan leppoisasti surffaili tekemättä mitään koko lukion ja tulee sitten repimään kirjoituksista laudaturin paprut. Asia ei kumminkaan ollut noin.
Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan. Pääsin suoraan papereilla lukemaan tietojenkäsittelytiedettä (tais sillon olla tietojenkäsittelyoppi) Helsinkiin. Eka vuosi oli täysi floppi. Alun jälkeen en jaksanut mennä edes koululle, opintoja taisin suorittaa yhteensä 10-15 oparia, no tuo tapahtui monelle muullekkin. Kävin siihen väliin sitten armeijan. Sen olin päättänyt että tietokonejutut ei nappaa.
Tulin sitten opintojen jälkeen takas, mihinkään uuteen paikkaan en kumminkaan ollu hakenu (ei intin aikana oikein pääsykokeisiin tule luettua). Vuoden surffailen taas, mutta hainpa kuitenkin kauppakorkeeseen. Pääsin sinne, mutta ite suhtauduin kauppakorkeaan jotenkin negatiivisesti, etten halunnut sinne mennä opiskelemaan. No taas roikuin yliopistolla vuoden, jotain epämääräisiä opintoja suorittaen. Mistään en saanut kiinni ja alkoholikin alkoi maistua.
Vaimo tuli noina aikoina vastaan, tapasimme kun olin 23v, naimisiin menimme pari vuotta tästä ja erosimme viime syksynä.
Mistään opinnoista ei tullut mitään ja luisuin sitten pätkätöihin tekemään jotain roskahommia:
ensin muuttohommia ja sitten konttorirottailua. Töissäkään en ole kovin hyvin pärjännyt, tuntuu että omaksumiskykyni olisi hyvin rajallinen. Muut ihmiset oppivat työn paljon nopeemmin kuin minä. Suoraan sanoen, luulen että aika usein minua pidetään hieman tyhmänä... Usein homma menee niin, että moni on sitä mieltä että minulle kaikki asiat pitää vääntää rautalangasta.
Olen tätä pohtinut ja jotenkin kaikkein epävarmimmassa tilanteessa halusin mennä älykkyystestiin (ihan nostattamaan omanarvontuntoa, vaikka tiedän että nuo testit on aika huuhaata). Menin mensan testiin (se maksoikin jotain) - no tulokset oli aika odotetut: älykkyysosamääräni "oikeutti" reippaasti Mensan jäseneksi (olematta kuitenkaan mikään ultratulos, se oli 161, tosin tuolloin käytettiin keskihajontaa 24. Nykyään 15:ta joten
sillä tuo vastais varmaan jotain 140).
Nuo testit ovat mitä ovat, mutta kertonevat ainakin sen että jonkinlaiseen logiikkaan minulla on taipumusta. Mutta miksi helkkarissa tämä minun logiikkani kusee sitten koulussa ja työelämässä yksinkertaisimmissakin asioissa ? Väitteet "olet liian älykäs" ovat vääriä.
Yksi mitä olen ajatellut on se, että minulla taitaa olla jotain suoranaista häiriötä auditiivisessa oppimisessa. Kuullun ymmärtäminen on kielissäkin ollut minulla aina selkeästi se heikoin lenkki. Vaikka mukamas osaan englantia hyvin, niin en silti ymmärrä kuin 70-prosenttisesti esim. tv-ohjelmia. Puhumattakaan ruotsista tai saksasta (en ymmärrä mitään). Tekstityksellä ymmärrän.
No nyt olen ajatellut, että jotain helvettiä pitäis elämällä tehdä, ei nää konttorirottahommat nappaa, varsinkin kun en ole edes hyvä näissä. Voiko tässä iässä jotain lähteä opiskelemaan ja mitä tässä lähtis kun kumminkin tuntuu tulevan sitten hahmotuksessa seinä vastaan.
Ala-asteella viihdyin koulussa, mutta en ottanut sitä kovinkaan vakavasti. Silloin jo kuitenkin tunsin, että aikuisena haen yliopistoon. Usein minua kutsuttiin professoriksi, koska yleistietoni oli erittäin kovalla tasolla. Voitin aina kaiken maailman tietokilpailut mitä järjestettiin. Koulussa pärjäsin vaihtelevalla menestyksellä, parhaat aineet ala-asteella olivat matematiikka ja liikunta (pelasin kesät talvet erilaisia pallopelejä). Kuitenkin numeroni olivat keskivertoja, johtuen kai siitä että en paljoa välittänyt. No ala-astehan on kuitenkin leikkikoulu.
Yläasteella päätin sitten panostaa kunnolla koulunkäyntiin. Olin koulussa hyvä, joskaan en mikään ihan superpinko (eihän sitä kehdannut olla poikana luokkansa paras). Keskiarvot pyöri siinä ysin pinnassa (Luokallamme oli kuitenkin sellaisia joilla ka. oli lähemmäs 10). Ysillä kuitenkin kouluinnostus lopahti totaalisesti ja joissakin tapauksissa putosin jopa kärryiltä. Jopa matematiikassa, josta sain päästötodistukseen vain kahdeksan (Tulos oli minulle fiasko, koska matematiikka oli aina ollut parhaita aineitani.) Keskiarvokin romahti yhdellä numerolla, taisi olla hiukan yli kasin. Oikeasti se olisi voinut olla vieläkin alempi, mutta osa opettajista antoi mulle parempia arvosanoja pärstäkertoimella - joka oli ehtinyt kehittyä heidän mielestään positiiviseksi kahden ekan vuoden aikana.
No lukiossa otin sitten ns. täyden satsin: pitkän matikan ja bonuskielen (oliko se nyt sitten C-kieli vai D-kieli. No samaa saksaa jatkoin yläasteelta kummiskin).
Lukiossa homma ei lähtenyt alkuunkaan käyntiin. Kaikki meni surkeasti, etenkin tärkeimmät aineet (minulle) kuten matikka. Eipä sitten enää napannut, pari ryhtiliikettä tein, mutta eipä ne kauheasti auttaneet. Reaaliaineet meni hyvin, kielet (paitsi englanti) surkeasti. Matikka-Ruotsi-fysiikka seilasi sellaisella 4-6 tasolla.
Se oli aikamoinen isku "professorille". En ollut puhtaasti laiska, putosin vaan kärryiltä totaalisesti ja sitten ei enää motivaatiotakaan ollut. No ruotsissa sitä ei ollut alkujaankaan, mutta matikan ja fysiikan mielsin itselleni tärkeiksi.
Opiskelujen ulkopuolella lukioaika oli kivaa, ainoastaan koulumenestyksen uupuminen painoi.
Jotenkin kummiskin sitten aloin kolmannella luokalla hahmottamaan asioita... en oikein tiedä miten. Matikkakin alkoi maistumaan, vaikka pohjat olivat surkeat. Kaikki arvosanat nousivat ja kirjoituksiin meni suorastaan "huippukunnossa". Kirjoitin täysin koulumenestykseeni nähden käsittämättömät paperit: Matikasta, reaalista, englannista ja äidinkielestä LAUDATURIT ja ruotsista ja saksastakin magnat. Lukion keskiarvoni tuli 8.0 (moni arvosana nousi kolmannella ja reaaliaineet äikkä olikin olleet hyviä jo aiemmin). Jos 1-2 meno olisi jatkunut ka. olisi ollut n. 7 (ja kirjoitustuloksista ei mitään hajua.)
No jälleen minua pidettiin nerona, joka vaan leppoisasti surffaili tekemättä mitään koko lukion ja tulee sitten repimään kirjoituksista laudaturin paprut. Asia ei kumminkaan ollut noin.
Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan. Pääsin suoraan papereilla lukemaan tietojenkäsittelytiedettä (tais sillon olla tietojenkäsittelyoppi) Helsinkiin. Eka vuosi oli täysi floppi. Alun jälkeen en jaksanut mennä edes koululle, opintoja taisin suorittaa yhteensä 10-15 oparia, no tuo tapahtui monelle muullekkin. Kävin siihen väliin sitten armeijan. Sen olin päättänyt että tietokonejutut ei nappaa.
Tulin sitten opintojen jälkeen takas, mihinkään uuteen paikkaan en kumminkaan ollu hakenu (ei intin aikana oikein pääsykokeisiin tule luettua). Vuoden surffailen taas, mutta hainpa kuitenkin kauppakorkeeseen. Pääsin sinne, mutta ite suhtauduin kauppakorkeaan jotenkin negatiivisesti, etten halunnut sinne mennä opiskelemaan. No taas roikuin yliopistolla vuoden, jotain epämääräisiä opintoja suorittaen. Mistään en saanut kiinni ja alkoholikin alkoi maistua.
Vaimo tuli noina aikoina vastaan, tapasimme kun olin 23v, naimisiin menimme pari vuotta tästä ja erosimme viime syksynä.
Mistään opinnoista ei tullut mitään ja luisuin sitten pätkätöihin tekemään jotain roskahommia:
ensin muuttohommia ja sitten konttorirottailua. Töissäkään en ole kovin hyvin pärjännyt, tuntuu että omaksumiskykyni olisi hyvin rajallinen. Muut ihmiset oppivat työn paljon nopeemmin kuin minä. Suoraan sanoen, luulen että aika usein minua pidetään hieman tyhmänä... Usein homma menee niin, että moni on sitä mieltä että minulle kaikki asiat pitää vääntää rautalangasta.
Olen tätä pohtinut ja jotenkin kaikkein epävarmimmassa tilanteessa halusin mennä älykkyystestiin (ihan nostattamaan omanarvontuntoa, vaikka tiedän että nuo testit on aika huuhaata). Menin mensan testiin (se maksoikin jotain) - no tulokset oli aika odotetut: älykkyysosamääräni "oikeutti" reippaasti Mensan jäseneksi (olematta kuitenkaan mikään ultratulos, se oli 161, tosin tuolloin käytettiin keskihajontaa 24. Nykyään 15:ta joten
sillä tuo vastais varmaan jotain 140).
Nuo testit ovat mitä ovat, mutta kertonevat ainakin sen että jonkinlaiseen logiikkaan minulla on taipumusta. Mutta miksi helkkarissa tämä minun logiikkani kusee sitten koulussa ja työelämässä yksinkertaisimmissakin asioissa ? Väitteet "olet liian älykäs" ovat vääriä.
Yksi mitä olen ajatellut on se, että minulla taitaa olla jotain suoranaista häiriötä auditiivisessa oppimisessa. Kuullun ymmärtäminen on kielissäkin ollut minulla aina selkeästi se heikoin lenkki. Vaikka mukamas osaan englantia hyvin, niin en silti ymmärrä kuin 70-prosenttisesti esim. tv-ohjelmia. Puhumattakaan ruotsista tai saksasta (en ymmärrä mitään). Tekstityksellä ymmärrän.
No nyt olen ajatellut, että jotain helvettiä pitäis elämällä tehdä, ei nää konttorirottahommat nappaa, varsinkin kun en ole edes hyvä näissä. Voiko tässä iässä jotain lähteä opiskelemaan ja mitä tässä lähtis kun kumminkin tuntuu tulevan sitten hahmotuksessa seinä vastaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
...voi vaikka 80v pappa lähtee opiskelemaan uudestaan... kaike maailman aikuislukiot ja muut, kai niihin korkeekouluihinki otetaan vähän vanhempaakin porukkaa
Jaksoin lukea ihan kokonaan kertomuksesi. Mielenkiintoisia kokemuksia, jotka osittain sopivat omaankin elämääni. Opiskelu ei ole koskaan myöhäistä. Yliopistoihin voi hakeutua vanhempanakin. Siellä pyörii nykyisin monenikäistä porukkaa. Ei se kaikilla niin suoraviivaisen nousujohteista ole se elämä.
Et ole ollenkaan liian vanha muuttamaan elämäsi suuntaa. Mahdollisuuksia on vaikka mihin, olethan perusterve. Usko tai älä, tässäkin maassa on ihmisiä, joilla on huomattavasti vaikeammin ratkaistavissa oleva yhtälö.
voisit kysellä, jos pääsisit joihinkin psykologisiin oppimistesteihin. Ihan hyvin voi ongelmana olla juuri tuo auditiivinen oppiminen. Töissäkin uudet asiat yleensä selitettän ja opetetaan sanoin, ei kirjallisesti.
Tai sitten voit ihan vain testata itseäsi. Kirjoita ylös kaikki uudet asiat töissä, ja opettele lukemalla. Katso pääsetkö parempiin tuloksiin.
Yliopiston pääsykokeissa sinulla ei pitäisi olla mitään ongelmaa, niihin kun vaaditaan yleensä vain ja ainoastaan lukemista, lukemista ja lukemista. ;)
..kertomuksesta. Kannattaisiko kokeilla vaikka työkkärin ammatinvalintapsykologia? Mun tapauksessa siellä lähinnä juteltiin kun ei testejä kuulemma tarvinnut, mutta erilaisia kyky- ja soveltuvuustestejä olisi siis kuitenkin mahdollista päästä tekemään. Ja ylipäätään kartoittamaan kiinnostuksen kohteita. Eikä tosiaan ole liian myöhäistä etsiä uutta suuntaa.
aidosti kiinnostunut? En usko, että vaikeutesi työtehtävien oppimisessa jne. liittyvät huonosta oppimiskyvystä - sehän tuntuu olevan sinulla erinomainen silloin, kun vain viitsit ryhtyä tekemään jotakin. Tuttu tarina sinällään, vaikka kirjoitinkin vasta tänä keväänä: 2 ällää, 3 eetä paperilla, lukio meni 8,9 ka:lla. Tulosten eteen tein sen verran, että luin aina edellisenä iltana kurssikokeeseen lukioaikana, jos jaksoin eikä masentanut/vituttanut ihan kamalasti. Kirjoituksiin luin reaalin kertaalleen ja muita aineita en oikein osannut harjoitellakaan.
En halua mitään niin kamalasti, pelkäänpä kovasti reputtavani yliopiston pääsykokeetkin tämän typeryyteni takia, kun en osaa olla ns. normaali. Haen lähinnä siksi, että haluan muuttaa ihmisten ilmoille tuppukylästä, jossa asustelen, en niinkään palavasta innosta päästä opiskelemaan. Minulla ei ole uraan liittyviä unelmia, lukuun ottamatta jotakin boheemia taiteilijanelämää. Tiedän, että sellaisellakaan en pystyisi elämään pidemmän päälle, mistäpä tiedän kuinka monta vuosikymmentä menisi ennen kuin kirjojani esim. julkaistaisiin. Lopulta laiskuus vaivaa jopa siinäkin, en tiedä, osaisinko olla luova ihminen työkseni.
No, eipä menetetä toivoa, kumpikaan:) Sen paremmin 19- kuin 31 -vuotiaankaan ei ole myöhäistä etsiä paikkaansa tässä maailmassa. Voihan ajatella näin kääntäen: yleinen ajatusmalli on se, että elämän pitäisi olla ns. "valmis" mahdollisimman pian, mutta, miksi sen pitäisi olla jokaisen päämäärä? Monet änkeävät itsensä väkisin siihen muottiin: opiskelevat tutkinnon, josta eivät pahemmin välitä vain, koska niin "kuuluu" tehdä. Tekevät sellaisia töitä, jotka eivät kiinnosta yhtään, sen takia kun "tällainen homma nyt on tässä mitäpä sitä harhailemaan".
Olet oikeastaan oikealla tiellä, kun olet havahtunut kartoittamaan, mitä ihan OIKEASTI haluaisit tehdä. Sulla kun on mahdollisuus tehdä mitä haluat, kunhan vain oivallat mitä haluat. Läheskään kaikilla ei riitä kapasiteetti, vaikka haluja tehdä olisikin.
Moi!
Minua kyllä aina hiukkasen ottaa päähän tämmöset "kirjotin montä ällää, mut ei nappaa." Itse en ole kovinkaan lahjakas. Kova työ on kuitenkin minut vienyt ihan kivaan asemaan.
Lukiossa tein paljon töitä (kesäisinkin luin). Tuloksena oli keskiarvo 9 ja C:n paperit. Kirjoitukset meni vähän alakanttiin. Matikka oli pahin, mutta sitkeydellä sain pitkästäkin C:n.
Muut meni seksikkäille linjoille kauppakorkeeseen yms, minä maatalous-metsätieteelliseen. No nyt nuo laiskat lahjakkuudet vaihtavat opiskelupaikkaa kuin Merikukka miestä. Minä taas olen valmis ja alani hommissa.
T. Huihau
kysymys niinkään siitä, miten numeronsa/arvosanansa on saavuttanut...vaan yleisemmin siitä, mistä löytäisi oman paikkansa, tyhmyyteen kun ei pitäisi homman kaatua mutta mihin sitten. Tätä ymmärsin ainakin ap:n pitäneen sinä pääongelmana.
Ehkäpä sinä tiesit, mitä haluat, ja olit valmis tekemään töitä sen eteen, onnittelut sinulle. Mieluummin varmasti nämä "laiskiaisetkin" olisivat sinun asemassasi kuin omassaan.
No mulla se meni niin, että hainhan mäkin kauppakorkeeseen. Se oli haave. No en päässy vaikka luin todella paljon. Maatalousmetsikseen pääsi silloin aikas helposti.
Alotin sillon siellä ja hain vielä toisen kerran kauppakorkeeseen, mut sit totesinkin, että kyllä tästäkin koulutuksen saa. Tärkeetä on vetää se loppuun minkä alottaa, eikä aina kattella sinne missä ruoho on muka vihreempää (koskee muitakin asioita).
Osalla ihmisistä ei riitä tarpeeksi energiaa/kykyä tavoitella sitä, mitä todella elämässään haluaa. He siis tyytyvät siihen mitä on tavoitettavissa. Realistista....mutta eräänlainen "luovuttamisen" maku tuollaisesta jää, eikö? Jo se, että tuntee hyväksyvänsä jotakin, joka kutakuinkin "menettelee", kertoo paljon ihmisestä ja tämän itsetunnosta.
(Tiedän mistä puhun, itse äärimmäisen huonosta itsetunnosta kärsineenä. Tyydyin nyt esim. ihmissuhteissa siihen mitä sain jne. Lopulta oivalsin, että eihän siitä tule kuin vanhana katkeraksi elämälleen, jos aina tyytyy vähempään ja huonompaan kuin mihin pystyy/mitä haluaa/minkä ansaitsee. Nyt vihdoin olen oppinut vaatimaan sekä itseltäni (ennen kaikkea) että toisilta parempaa ja tunnen eläväni. )
Suurin osa tyytyy työssä, opiskelussa ja parisuhteessa vähempään kuin mistä haaveili. Ei kaikilla vaan oo kykyjä tai sisua saada ihan just sitä mistä haaveilee. Harvassa on ne, jotka saa mitä haluaa mut ne onkin sitten mediassa toitottamassa, että "jos jotain haluaa niin sen sitten saa". Paskan marjat, sanon minä.