Tässäpä vähän uutta näkökulmaa asioihin, kun aina purnataan iänikuisesta aiheesta kuinka joku on huono ja kuinka se erolapsi on aina jollakin tavalla huonossa asemassa.
Erolapsen kaikki tunteet ja toiveet olisi aina otettava huomioon ja toimittava niiden mukaisesti. (kun puhutaan mm. juhlista, ketä kutsutaan tai kuka on missäkin asemassa lapsen elämässä) Onko tällainen muka todellista tavallisessa ydinperheessäkään?
Ja kun tuosta kasvatuksesta puhutaan, niin onko se aivan oikea "kasvatustapakaan", esim. että lapsi voi olla se ihminen joka päättää kaikista itseensä liittyvistä asioista, vaikka se loukkaisi jopa kokonaisen (uus)perheen tunteita. Tuolla aiemmin oli tästä hyvä esimerkki.
Miksi tuo vastuu aikuisten tekemisistä japäätöksistä joista seuraa mielipide-eroja vanhempien kesken, vieritetään, tuon lasten toiveiden tekosyyn kautta lapselle?
Eikö ne vanhemmat ole erotessaan tehneet sen valinnan etteivät voi olla enää päättämässä jokaisesta yksityiskohdasta lapsen elämässä, varsinkaan niissä asioissa jotka liittyvät myös entiseen puolisoon?
Sehän on nimenomaan aikuisen valinta, ei lapsen.
Vähemmän onkin keskusteltu uusperheen yhteisten lasten toiveista, mielipiteistä, asemasta, elämästä ja kokemuksista ja siitä mitä hyvää ja huonoa tämä iänikuinen erolasten surkuttelu ja eron hyvittely ja ns. erityinen huolenpito, voi herättää toisten lasten mielissä.
Onko niin että nämä lapset eivät olekaan niin arvokkaita toiveineen ja tarpeineen, kuin erolapset, vai ovatko nämä lapset ja nyxät vain niin tottuneita siihen, etteivät osaa vaatia samaa erityiskohtelua heille? (kun se ei kuitenkaan ole mahdollista tai edes tarpeellista)
JA HUOM!! älkääpä nyt (Exät tai Nyxät) hyökätkö välittömästi kirjoittajan kimppuun, nämäkin ovat vain jonkun (oman tilanteensa ja kokemuksensa kautta) syntyneitä ajatuksia ja kyseenalaistamista siitä mikä on oikein ja tarpeellista.
Ymmärrän ettei kaikkien ymmärrys riitä pohtimaan näitä asioita näin syvällisesti ja kaikki eivät edes halua ottaa vastuuta omista valinnoistaan. (aiempien ketjujen perusteella voi arvata että se varmaan tulee näkymään myös vastauksissa....)
Mutta pyytäisin että kukaan ei nolaisi itseään, (olettehan huomanneet nuo huomautukset päivän parhaista nauruista) yleistämällä omaa tilannettaan kaikkiin muihinkin.
Mielipiteitä vartenhan tämä palsta on, mutta ne täytyy osata myös perustella.
Tämä on tuolta aiemmista keskusteluista:
"Joskus ärsyttää kuinka tällä palstalla vouhkataan aina niistä lapsista jotka ovat siitä vanhasta suhteesta. Onkohan kukaan koskaan edes ajatellut että uusperheessä myös nykyisen suhteen lapset joutuvat usein sopeutumaan monenlaisiin asioihin ja jakamaan elämänsä toisaalla asuvien lasten kanssa.
Ainakin meillä on näin. Koitetaan varallisuuden rajoissa aina pitää lapset tasa-arvoisina. Esim. lomat, synttärit, yllätykset, erityinen kiva, ym. kaikille lapsille, niillekin jotka käyvät vain viikonloppuisin.
Miettikääpä olisiko vain meidän yhteisten lasten kanssa mahdollista paljon enempään (esim. useampiin lomareissuihin tai kalliimpiin lahjoihin ym.) jos ei olisi näitä toisia?
MUTTA Toisaalta: vuosien kokemuksella voin sanoa, että esim. lomat ei tuntuisi "oikeilta" jos melkein puolet perheestä ei olisi mukana...
ja siitä että saa toisen, jopa sen lapsipuoliskon iloiseksi sillä että on osa perhettä ja kuuluu kaikkiin suunnitelmiin, niin tekee myös oman mielen iloiseksi.
Joten jos lopetetaan tuo tyhjä jauhaminen siitä että joku ei yritä. Kun se ei parhaalla tahdollakaan ole aina mahdollista antaa kaikkea mitä nimenomaan se erolapsi haluaa, puhumattakaan äidistä."
Erolapsen kaikki tunteet ja toiveet olisi aina otettava huomioon ja toimittava niiden mukaisesti. (kun puhutaan mm. juhlista, ketä kutsutaan tai kuka on missäkin asemassa lapsen elämässä) Onko tällainen muka todellista tavallisessa ydinperheessäkään?
Ja kun tuosta kasvatuksesta puhutaan, niin onko se aivan oikea "kasvatustapakaan", esim. että lapsi voi olla se ihminen joka päättää kaikista itseensä liittyvistä asioista, vaikka se loukkaisi jopa kokonaisen (uus)perheen tunteita. Tuolla aiemmin oli tästä hyvä esimerkki.
Miksi tuo vastuu aikuisten tekemisistä japäätöksistä joista seuraa mielipide-eroja vanhempien kesken, vieritetään, tuon lasten toiveiden tekosyyn kautta lapselle?
Eikö ne vanhemmat ole erotessaan tehneet sen valinnan etteivät voi olla enää päättämässä jokaisesta yksityiskohdasta lapsen elämässä, varsinkaan niissä asioissa jotka liittyvät myös entiseen puolisoon?
Sehän on nimenomaan aikuisen valinta, ei lapsen.
Vähemmän onkin keskusteltu uusperheen yhteisten lasten toiveista, mielipiteistä, asemasta, elämästä ja kokemuksista ja siitä mitä hyvää ja huonoa tämä iänikuinen erolasten surkuttelu ja eron hyvittely ja ns. erityinen huolenpito, voi herättää toisten lasten mielissä.
Onko niin että nämä lapset eivät olekaan niin arvokkaita toiveineen ja tarpeineen, kuin erolapset, vai ovatko nämä lapset ja nyxät vain niin tottuneita siihen, etteivät osaa vaatia samaa erityiskohtelua heille? (kun se ei kuitenkaan ole mahdollista tai edes tarpeellista)
JA HUOM!! älkääpä nyt (Exät tai Nyxät) hyökätkö välittömästi kirjoittajan kimppuun, nämäkin ovat vain jonkun (oman tilanteensa ja kokemuksensa kautta) syntyneitä ajatuksia ja kyseenalaistamista siitä mikä on oikein ja tarpeellista.
Ymmärrän ettei kaikkien ymmärrys riitä pohtimaan näitä asioita näin syvällisesti ja kaikki eivät edes halua ottaa vastuuta omista valinnoistaan. (aiempien ketjujen perusteella voi arvata että se varmaan tulee näkymään myös vastauksissa....)
Mutta pyytäisin että kukaan ei nolaisi itseään, (olettehan huomanneet nuo huomautukset päivän parhaista nauruista) yleistämällä omaa tilannettaan kaikkiin muihinkin.
Mielipiteitä vartenhan tämä palsta on, mutta ne täytyy osata myös perustella.
Tämä on tuolta aiemmista keskusteluista:
"Joskus ärsyttää kuinka tällä palstalla vouhkataan aina niistä lapsista jotka ovat siitä vanhasta suhteesta. Onkohan kukaan koskaan edes ajatellut että uusperheessä myös nykyisen suhteen lapset joutuvat usein sopeutumaan monenlaisiin asioihin ja jakamaan elämänsä toisaalla asuvien lasten kanssa.
Ainakin meillä on näin. Koitetaan varallisuuden rajoissa aina pitää lapset tasa-arvoisina. Esim. lomat, synttärit, yllätykset, erityinen kiva, ym. kaikille lapsille, niillekin jotka käyvät vain viikonloppuisin.
Miettikääpä olisiko vain meidän yhteisten lasten kanssa mahdollista paljon enempään (esim. useampiin lomareissuihin tai kalliimpiin lahjoihin ym.) jos ei olisi näitä toisia?
MUTTA Toisaalta: vuosien kokemuksella voin sanoa, että esim. lomat ei tuntuisi "oikeilta" jos melkein puolet perheestä ei olisi mukana...
ja siitä että saa toisen, jopa sen lapsipuoliskon iloiseksi sillä että on osa perhettä ja kuuluu kaikkiin suunnitelmiin, niin tekee myös oman mielen iloiseksi.
Joten jos lopetetaan tuo tyhjä jauhaminen siitä että joku ei yritä. Kun se ei parhaalla tahdollakaan ole aina mahdollista antaa kaikkea mitä nimenomaan se erolapsi haluaa, puhumattakaan äidistä."
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aika usein, useimmin, se keskustelu lähtee sieltä erolapsesta tai exästä tai nyxästä ja jatkuu samalla aiheella. Harvoin puhutaan itse uusperheestä johon voi kuulua myös "uudet" lapset puolison lisäksi. uusperheen "omista" sisäisistä asioista puhutaan vähemmän ja menee yleensä arvosteluksi jonkun toimintaa tai ajatuksia kohtaan, sen "vastapuolen" aloittamana.
Oiskohan palstalle parempi nimi "exät vastaan nyxät", tai "kumpi on parempi, vanha vai uusperhe"?
Uusperhe on jo nimensä mukaisesti erilainen kuin perusperhe, koko juttuhan perustuu siihen että uusperheen vanhemmat ovat parisuhteissaan uusilla kierroksilla ja lapsia on syntynut matkan varrella yhdelle tai useammalle entiselle kumppanille. Ei uusperheessä voi toimia samat säännöt kaikissa asioissa kuin siinä perusperheessä.
Miksi erolapsen asemasta niiin paljon puhutaan johtuu siitä että lapsi on syytön tilanteeseensa. Hän ansaitsee aina molempien vanhempien rakkauden ja siitä tulisi pitää huolta. Toisiinsa rakastuneet vanhemmat kyllä pitävät keskeisistä asioistaan huolta mutta yhtäkkiä eroon joutunut lapsi on hätää kärsimässä.
Toki ongelmia on näitten perusperheittenkin sisällä - ei mikään perhemuoto sinällään tee autuaaksi. Itse uskoisin hyvin pitkälti rakkauden voimaan. Jos ja kun uskallamme rakastaa lapsiamme, teemme heille automaattisesti hyvää ja yritämme ottaa huomioon sen mikä on mahdollista. Asiat eivät valitettavasti ole näin yksinkertaisia mutta se ajatus, siitä se ehkä lähtee...
Tässä on linkkinä erittäin hyvää asiaa uusperheiden haasteista ja tilanteista.
http://www.mangusti.com/supli/MangustiWS?main=Artikkelit&sub=showPage&title=Muut parisuhde
Ellette jaksa lukea koko juttua, loppukapiteeli kiteyttää:
"Sosiaalisen vanhemman ei tarvitse korvata biologista vanhempaa. Hän voi täyttää jonkin uuden paikan tai roolin lapsen elämässä. Mutta parisuhteen kannalta on tärkeää, että löytää paikkansa uuden puolison lasten elämässä. On tärkeää löytää yhteinen linja kasvatuksessa, myös toisen perheen kanssa, ettei kaksi kasvatuskulttuuria nakerra toisiaan.
Tällaisten rakenteitten varmistaminen raivaa tilan myös parisuhteen kasvulle. Paikkansa on otettava mutta paikka on myös annettava. Tässäkin kypsät uusperheet kykenevät luomaan joustavia ja luovia malleja, jotka eivät ole entiseen sidottuja."
Yst. terv.
Leena, sosiaalinen vanhempi
Meillä on sellainen tilanne että mieheni erosi ex avopuolisostaan heidän yhteisen lapsen ollessa kaksi vuotias. Itse tulin kuvioihin vasta lapsen ollessa 7-vuotias (selvensin asian ihan oman turvallisuuteni vuoksi etten saa täällä perheenrikkojan mainetta ;)
Lapsi on hyvin onnellinen sekä minun olemassaolostani että äitinsä aviomiehen olemassaolosta. Lapsi ei muista "ydinperhe" aikaa joten ei osaa sitä oikein kaivatakkaan.
Ainoa "ongelma" tässä koko kuviossa on lapsen äiti. Hän ilmeisesti kuvittelee aiheuttaneensa lapselleen kovatkin traumat erotessaan lapsen isästä ja yrittää hyvittää niitä kaikin keinoin. Äiti on lapselle liiaksi kaveri eikä uskalla antaa kunnon rajoja. Jos lapsi ei halua mennä kouluun, äiti ei pakota, jos lapsi haluaa leivän, äiti tekee.. Jos lapsi tekee pahojaa, äiti ei uskalla torua.. yms.
Minun ja mieheni mielestä on kovin surullista että äiti yrittää epätoivoisin keinoin hyvittää lapselle sellaista jota hän ei edes koe traumaattisena ja erostahan on jo 9 vuotta aikaa..
Hyvä esimerkki!
Tuo on myös hyvä huomio kuinka niin monesti uusperheen äiti, tai isäkin mielletään perheen rikkojaksi. Minakin olen kokenut samanlaisia tunteita ja olen myös tullut kuvioihin eron jälkeen. Aika pian mutta kuitenkin vasta kun perhe on asunut eri osoitteissa ja exällä ollut jo uusi suhde.
että vähäistä on keskustelu tästä aiheesta!
Onko aihe tosiaan niin tylsä? Eikö oikeasti ole ajatuksia niiden uusperheen uusien lasten elämästä?
Vai onko vika siinä, että odotettiin fiksuja ajatuksia ja perusteluja ajatuksilleen, eikä riitelyä, niinkuin aiemmissa keskusteluissa?
Mutta vastausten laatu on kyllä tällä kertaa korvannut määrän!!!!!!!! Hienoa, että ainakin muutama ihminen osaa ajatella fiksusti näistäkin asioista!