moi!
mä oon 17-vee lukiolaistyttö, joka kärsii jonkinsorttisesta identiteettikriisistä. Mulla on paha tapa vertailla ihmisiä itseeni ja masentua, koska koen liian usein olevani muita huonompi kaikessa. Lisäksi olen ihastunut naisopeeni (28 v) ja olen järjettömän mustasukkainen hänestä.
Mulla on paha tapa ns. keskustella itseni kanssa päässäni joka asiasta mitä teen/sanon. Myöskin tulkitsen ihmisten puheet ja eleet ihan omalla tavallani ja tulen usein väärinymmärretyksi, koska en "tajunnut" kysymystä sillä hetkellä... Opettajastani on tullut minulle pakkomielle ja ajattelen häntä jatkuvasti. Olen kamalan epävarma hänen seurassaan ja samalla näytän muidenkin silmissä idiootilta (me tehdään yhtä prokkista kouluajan ulkopuolella.)
Miten voisin oppia puhumaan sutjakkaammin, enkä antaisi itsestäni outoa ja typerää kuvaa?? Koska tiedän, että oikeasti olen hyvin sosiaalinen, riippuu täysin seurueesta missä olen.
En myöskään ymmärrä opettajaani. Hän vaikuttaa usein tylyltä minua kohtaan ja sitten yhtäkkiä onkin ihan mukava. Eräille toisille ikäisilleni hän juttelee kaikkea ja pitää heistä ilmeisesti kovasti, koska he ovat sosiaalisia ja itsevarmoja.Tulee usein semmoinen fiilis, että minua ja muitakin syrjitään porukassa, koska olemme hieman ujompia kuin ne muut. Minusta se on vain niin väärin!
Tekisi mieli joskus huutaa asiasta kun suututtaa niin paljon, ja se ilmeisesti paistaakin minusta läpi. Haluaisin, että opettaja välittäisi minustakin yhtä paljon kuin niistä sosiaalisimmista. Pelkään, että mun persoonallisuus muuttuu täysin tämän takia ja en enää koskaan osaa olla ihmisten kanssa.
Olen ihan iloinen siitä, että tulee kesäloma niin ei tarvitse tällaisia asioita pohtia. Toisaalta olen masentunut, koska en näe häntä koko kesänä. Hänestä on tullut minulle hyvin tärkeä ihminen, vaikka hän ei sitä itse tiedä.
Saatteko jotain järkeä näihin mun ongelmiin, tai jotain neuvoja?
kiitos!
mä oon 17-vee lukiolaistyttö, joka kärsii jonkinsorttisesta identiteettikriisistä. Mulla on paha tapa vertailla ihmisiä itseeni ja masentua, koska koen liian usein olevani muita huonompi kaikessa. Lisäksi olen ihastunut naisopeeni (28 v) ja olen järjettömän mustasukkainen hänestä.
Mulla on paha tapa ns. keskustella itseni kanssa päässäni joka asiasta mitä teen/sanon. Myöskin tulkitsen ihmisten puheet ja eleet ihan omalla tavallani ja tulen usein väärinymmärretyksi, koska en "tajunnut" kysymystä sillä hetkellä... Opettajastani on tullut minulle pakkomielle ja ajattelen häntä jatkuvasti. Olen kamalan epävarma hänen seurassaan ja samalla näytän muidenkin silmissä idiootilta (me tehdään yhtä prokkista kouluajan ulkopuolella.)
Miten voisin oppia puhumaan sutjakkaammin, enkä antaisi itsestäni outoa ja typerää kuvaa?? Koska tiedän, että oikeasti olen hyvin sosiaalinen, riippuu täysin seurueesta missä olen.
En myöskään ymmärrä opettajaani. Hän vaikuttaa usein tylyltä minua kohtaan ja sitten yhtäkkiä onkin ihan mukava. Eräille toisille ikäisilleni hän juttelee kaikkea ja pitää heistä ilmeisesti kovasti, koska he ovat sosiaalisia ja itsevarmoja.Tulee usein semmoinen fiilis, että minua ja muitakin syrjitään porukassa, koska olemme hieman ujompia kuin ne muut. Minusta se on vain niin väärin!
Tekisi mieli joskus huutaa asiasta kun suututtaa niin paljon, ja se ilmeisesti paistaakin minusta läpi. Haluaisin, että opettaja välittäisi minustakin yhtä paljon kuin niistä sosiaalisimmista. Pelkään, että mun persoonallisuus muuttuu täysin tämän takia ja en enää koskaan osaa olla ihmisten kanssa.
Olen ihan iloinen siitä, että tulee kesäloma niin ei tarvitse tällaisia asioita pohtia. Toisaalta olen masentunut, koska en näe häntä koko kesänä. Hänestä on tullut minulle hyvin tärkeä ihminen, vaikka hän ei sitä itse tiedä.
Saatteko jotain järkeä näihin mun ongelmiin, tai jotain neuvoja?
kiitos!
Vastaukset 2
Vanhimmat
niin ja siis opettajani kyllä pitää minusta ja aina kehuu ym. Hän myös katsoo joskus minua hyvin pitkään ja tiiviisti ja en tajua miksi. siitä tulee ahdistava olo. Paistaako tunteeni jotenkin läpi?
Hän on kaikin puolin mukava ja ihana ihminen kaikille, mutta silti totta kai juttelee enemmän semmoisille, joille on helppo jutella. Tai niin luulen, että hän ajattelee. Olen kyllä yrittänyt olla sosiaalisempi ja lyöttäytynyt monesti hänen seuraansa, siitä huolimatta en ole onnistunut olemaan täysin oma puhelias itseni. :/
... I'm as helpless as a kitten up a tree, and I feel I'm clinging to a cloud; I can't understand, I get misty just holding your hand. --"
Eikös ole aika yleistä, että kun mennään sekaisin jostakusta, sitten myös ollaan siitä sekaisin, käyttäydytään idioottimaisesti, ollaan kömpelöitä tuon immeisen lähimaastossa, seotaan sanoissa, punastellaan jne.? Siitä on tehty muitakin lauluja kuin Misty.
Niin kauan kuin olet yksi meistä immeisistä, en osaa neuvoa - ja jos lakkaisit olemasta, neuvominen olisi vieläkin vaikeampaa. Mitä jos ihan vain hyväksyisit tuon ihastumisen lieveilmiönä, sellaisena, jonka jokainen joskus kokee?
Harvemmin kai persoonallisuus ihan sen perusteella muuttuu, että on johonkuhun ihastunut ...
Siitä vertailusta ja huonommuudentunteesta ... luulenpa, että sekin on huomattavan paljon yleisempää ikäistesi (ja vanhempienkin) keskuudessa kuin kenties luulet. Sellainen pyritään yleensä peittämään.
Keskustelu itsen kanssa ei mun mielestä ole ollenkaan huono tapa, päinvastoin.
Kaiken kaikkiaan, vaikutat minusta ihan normaalilta ihmiseltä aika tavallisine probleemineen. En väheksy ongelmiasi. Tahdon vain sanoa, että sellainen kuuluu vähän itse kunkin elämään etkä todellakaan ole ainoa sellaisten kanssa painiskeleva.