Seison juhlasalin laidalla samppanjalasi kädessäni ja yritän näyttää mahdollisimman tavalliselta. Ikään kuin kuuluisin tähän juhlivaan joukkoon ihmisiä, joista kellään ei ole aavistustakaan siitä, mitä hetki sitten tapahtui. Vain Hän tietää. Ja minä tiedän, että myös Hän on jossakin täällä, muiden joukossa, kenties tarkkaillen minua, minun käytöstäni. En saa antaa kenenkään huomata mitään tavallisesta poikkeavaa.
Sivallus. Huudan kivusta. Pakarani ovat tulessa. En kestä enää yhtään... ja silti Hän jatkaa...
Keskity Kaarin. Siemaise samppanjaa. Hengitä rauhallisesti.
Voi ei. Huomaan syrjäsilmällä kuinka Johann ja Eva lähestyvät minua selvästi aikoen tulla juttelemaan kanssani. En todellakaan jaksaisi nyt kuulla niistä heidän samperin kakaroistaan yhtä ainutta sanaa. "Hej Kaarin" Eva tervehtii ällöttävän pirteällä äänellään. Eikö tuo nainen ikinä väsy? "Hejssan Eva, Johann." Hymy, jonka liimaan kasvoilleni tuntuu kuuluvan jollekulle toiselle, mutta silti he eivät huomaa mitään. Onneksi.
Jotenkin onnistun kuulostamaan suht koht rationaaliselta Evan hehkuttaessa esikoisensa päiväkotinäytelmästä, toisen lapsensa onnistuneista pottakäynneistä ja mistä kaikesta lienee, vaikka mielessäni pyrkii vähän väliä välkähtelemään kuvia siitä kuinka Hän pakotti minut rangaistuksen uhalla olemaan aivan hiljaa ja liikkumatta selälläni kovalla lattialla, jalat ylhäällä kattoa kohden, haarat levitettyinä, samalla kun hän työnsi isoa, jääkylmää dildoa vuoroin vittuuni, vuoroin peräaukkooni. Sekä seuranneesta rangaistuksesta, kun edes joogalla huippukuntoon treenaamani lihakset eivät enää kestäneet, ja toinen jalkani laskeutui auttamatta liian alas Hänen määräämästään asennosta... Jossakin vaiheessa huomaan Johannin katsovan minua hieman oudosti, ikään kuin hän epäilisi jotakin, mutta onneksi tyypilliseen tapaansa hän ei saa Evalta suunvuoroa sitä vertaa, että kysyisi onko minulla kaikki hyvin. Vihdoin viimein Eva näkee jonkun muun tuttavansa, joka ei vielä ole ehtinyt kuulla uusinta uutta heidän mahtavista jälkeläisistään, ja raahaa Johannin perässään kohti uusia pahaa-aavistamattomia uhreja. Korjaan: ystäviä. Huokaan helpotuksesta.
Huomaan lasini olevan tyhjä, ja kävelen varovaisesti kohti salin toisella laidalla olevaa juomasaareketta. Pakarani ovat edelleen kuin tulessa saamistaan lyönneistä, ja reiteni ovat aivan maitohapoilla. Kunpa olisin edes saanut pukea matalakantaiset kengät, mutta Hän oli hankkinut minulle todella upeat viininpunaiset strassikoristeiset nyörisandaalit, joissa on seitsemän sentin korot ja jotka sopivat täydellisesti pukuuni. En uskaltanut edes ajatella kieltäytyväni käyttämästä niitä.
Jotenkin selviydyn juomanhakumatkastani sen pahemmin horjumatta. Seison jälleen salin seinustalla yrittäen näyttää siltä, kuin kuuluisin näihin juhliin, näiden ihmisten pariin. Enää noin kaksi tuntia teeskentelyä jäljellä, ja Hän vie minut kotiin. Jollei Hän päätä lähteä jatkoille... Ei, en selviytyisi jatkoista. Anna Hänen viedä minut kotiin.
Viethän minut sitten kotiin?
Sivallus. Huudan kivusta. Pakarani ovat tulessa. En kestä enää yhtään... ja silti Hän jatkaa...
Keskity Kaarin. Siemaise samppanjaa. Hengitä rauhallisesti.
Voi ei. Huomaan syrjäsilmällä kuinka Johann ja Eva lähestyvät minua selvästi aikoen tulla juttelemaan kanssani. En todellakaan jaksaisi nyt kuulla niistä heidän samperin kakaroistaan yhtä ainutta sanaa. "Hej Kaarin" Eva tervehtii ällöttävän pirteällä äänellään. Eikö tuo nainen ikinä väsy? "Hejssan Eva, Johann." Hymy, jonka liimaan kasvoilleni tuntuu kuuluvan jollekulle toiselle, mutta silti he eivät huomaa mitään. Onneksi.
Jotenkin onnistun kuulostamaan suht koht rationaaliselta Evan hehkuttaessa esikoisensa päiväkotinäytelmästä, toisen lapsensa onnistuneista pottakäynneistä ja mistä kaikesta lienee, vaikka mielessäni pyrkii vähän väliä välkähtelemään kuvia siitä kuinka Hän pakotti minut rangaistuksen uhalla olemaan aivan hiljaa ja liikkumatta selälläni kovalla lattialla, jalat ylhäällä kattoa kohden, haarat levitettyinä, samalla kun hän työnsi isoa, jääkylmää dildoa vuoroin vittuuni, vuoroin peräaukkooni. Sekä seuranneesta rangaistuksesta, kun edes joogalla huippukuntoon treenaamani lihakset eivät enää kestäneet, ja toinen jalkani laskeutui auttamatta liian alas Hänen määräämästään asennosta... Jossakin vaiheessa huomaan Johannin katsovan minua hieman oudosti, ikään kuin hän epäilisi jotakin, mutta onneksi tyypilliseen tapaansa hän ei saa Evalta suunvuoroa sitä vertaa, että kysyisi onko minulla kaikki hyvin. Vihdoin viimein Eva näkee jonkun muun tuttavansa, joka ei vielä ole ehtinyt kuulla uusinta uutta heidän mahtavista jälkeläisistään, ja raahaa Johannin perässään kohti uusia pahaa-aavistamattomia uhreja. Korjaan: ystäviä. Huokaan helpotuksesta.
Huomaan lasini olevan tyhjä, ja kävelen varovaisesti kohti salin toisella laidalla olevaa juomasaareketta. Pakarani ovat edelleen kuin tulessa saamistaan lyönneistä, ja reiteni ovat aivan maitohapoilla. Kunpa olisin edes saanut pukea matalakantaiset kengät, mutta Hän oli hankkinut minulle todella upeat viininpunaiset strassikoristeiset nyörisandaalit, joissa on seitsemän sentin korot ja jotka sopivat täydellisesti pukuuni. En uskaltanut edes ajatella kieltäytyväni käyttämästä niitä.
Jotenkin selviydyn juomanhakumatkastani sen pahemmin horjumatta. Seison jälleen salin seinustalla yrittäen näyttää siltä, kuin kuuluisin näihin juhliin, näiden ihmisten pariin. Enää noin kaksi tuntia teeskentelyä jäljellä, ja Hän vie minut kotiin. Jollei Hän päätä lähteä jatkoille... Ei, en selviytyisi jatkoista. Anna Hänen viedä minut kotiin.
Viethän minut sitten kotiin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
ihminen kertomusta!!