Vain alkukesästä taivas voi olla näin sininen, ei pilvenhattaraa! Olen maastoutunut parin pensaan väliin ja kuvittelen olevani piilossa koko maailmalta. Vähän samaan malliin kuin jänöjussi, joka työntää päänsä pensaaseen ja muu osa onkin sitten vapaasti kaikkien ihailtavissa. Tuuli pudottelee omenan kukkia ja pari niistä tekee onnellisen laskeutumisen ja liimautuu kiinni hikiseen ihooni. Pieni vihreä hämähäkki aloittaa ponnekkaan kiipeämisensä nilkan juuresta kohti polvilumpiota niin mainiota tähystyspaikkaa. Leppäkerttu lentää sormelleni ja laulan sille isosta kivestä ja se levittää siipensä. Amppari sentään huomaa suorittaa onnistuneen ylilennon, eikä tee lähempää tuttavuutta.
Ojentelen muhkuraisia varpaitani kohti lämpöä. Jos olisin aito lady, niin näillekin pitäisi varmasti tehdä jotain, lakata ja pehmittää ja ties mitä kommervenkkejä. Tyydyn vaan pyörittelemään varpaitani ehkä se riittää tällä kertaa. Ihmettelen luonnon monimuotoisuutta. Niin monenlaista kukkaa, vartta ja lehteä. Jokainen voi olla vain sellainen millaisen ”perinnön” on sattunut saamaan. Lemmikkejä keikkuu aina monta yhden ja saman varren päässä, niittyleinikki taas tuntuu viihtyvän yksin. Keto-orvokit ovat aina suurena laumana ja voikukka kylväytyy minne haluaa, sitkeä sissi.
Luonnossa on monenlaisia kohtaamisia. Toiset elävät symbioosissa keskenään ja toiset pärjäävät mainiosti yksinkin. On aikaa fundeerata…
” Minulla olisi paljon kirjoittamista teille, mutta en tahdo tehdä sitä paperilla ja musteella, vaan toivon pääseväni teidän tykönne ja saavani puhutella teitä suullisesti, että meidän ilomme olisi täydellinen.” (2.Joh. 1:12)
Meillä ihmisilläkin on monenlaisia kohtaamisia toistemme kanssa. Niitä joilla on merkitystä ja niitä, jotka valuvat ohitsemme jälkiä jättämättä. Jotkut kohtaamiset saavat meidät raivon partaalle. Jotkut imevät meistä sen viimeisenkin energian rahtusen jota kannamme mukanamme. Kohtaamme yllättäen, kohtaamme sovitusti. Kohtaamme pinnallisesti ja kohtaamme syvemmältä.
Aivan liian usein luomme mielissämme vahvan ennakkokäsityksen. Sen kanssa sitten marssimme tapaamiseen ja näemme juuri ne asiat jotka haluammekin nähdä. Emme uskalla jättää yllätyksille tilaa.
Sitaateissa olevan lainauksen mukaan meidän ilomme voi kohtaamisissa olla täydellinen. Aika vahvasti sanottu: TÄYDELLINEN. Minkälainen on täydellinen ilo kohdatessamme toisiamme? Ainakin se koskettaa molempia osapuolia, puhutaan meidän ilostamme. Tässä lyö heti tyhjää. Minä voin kyllä iloita tavatessani erilaisia ihmisiä, mutta voiko joku iloita tavatessani minut, siis MINUT? Ehei! Ei kai nyt sentään. Mitä sellaista annettavaa minulla voisi olla, että joku ilostuu.
Mistä minä itse ilostun? Me ihmiset olemme kuin nuottiviivastolla. Keikumme eri riveillä ja olemme eri mieltä asioista. Mutta kuin ihmeen saattelemana päädymme myös joskus samallekin riville. Siinä kohtaa minä riemuitsen, erilaisuudesta huolimatta löytyy yhteys. Olemme samalla viivalla, inhimillisinä ihmisinä, samanlaisine tarpeinemme. Kykenemme jakamaan asioita. Helppo on iloita myös huumorintajusta (varsinkin jos se on likellä omaani) ja ihmisen kyvystä nauraa itselleen. Kykenenkö tähän?
Vitsi, miten filosofista juttua, jälleen kerran! Siitä huolimatta kaipaan näitä iloa tuottavia tapaamisia, ihan järjettömän paljon. Kunpa vaan oppisin myös antamaan, enkä vaan imemään ihmisten energiat tyhjiin.
Ihmisten kohtaaminen kuitenkin on elämän suola. Yksinäisyys on ihanaa niin kauan kuin se on oma valinta. Välillä elämä on aika suolatonta ja välillä suolaa on liikaakin, niin että kitapurjeet kirveltää. Luovi siinä sitten.
Iloisiin tapaamisiin!
Nauttikaa kesästä!
Ojentelen muhkuraisia varpaitani kohti lämpöä. Jos olisin aito lady, niin näillekin pitäisi varmasti tehdä jotain, lakata ja pehmittää ja ties mitä kommervenkkejä. Tyydyn vaan pyörittelemään varpaitani ehkä se riittää tällä kertaa. Ihmettelen luonnon monimuotoisuutta. Niin monenlaista kukkaa, vartta ja lehteä. Jokainen voi olla vain sellainen millaisen ”perinnön” on sattunut saamaan. Lemmikkejä keikkuu aina monta yhden ja saman varren päässä, niittyleinikki taas tuntuu viihtyvän yksin. Keto-orvokit ovat aina suurena laumana ja voikukka kylväytyy minne haluaa, sitkeä sissi.
Luonnossa on monenlaisia kohtaamisia. Toiset elävät symbioosissa keskenään ja toiset pärjäävät mainiosti yksinkin. On aikaa fundeerata…
” Minulla olisi paljon kirjoittamista teille, mutta en tahdo tehdä sitä paperilla ja musteella, vaan toivon pääseväni teidän tykönne ja saavani puhutella teitä suullisesti, että meidän ilomme olisi täydellinen.” (2.Joh. 1:12)
Meillä ihmisilläkin on monenlaisia kohtaamisia toistemme kanssa. Niitä joilla on merkitystä ja niitä, jotka valuvat ohitsemme jälkiä jättämättä. Jotkut kohtaamiset saavat meidät raivon partaalle. Jotkut imevät meistä sen viimeisenkin energian rahtusen jota kannamme mukanamme. Kohtaamme yllättäen, kohtaamme sovitusti. Kohtaamme pinnallisesti ja kohtaamme syvemmältä.
Aivan liian usein luomme mielissämme vahvan ennakkokäsityksen. Sen kanssa sitten marssimme tapaamiseen ja näemme juuri ne asiat jotka haluammekin nähdä. Emme uskalla jättää yllätyksille tilaa.
Sitaateissa olevan lainauksen mukaan meidän ilomme voi kohtaamisissa olla täydellinen. Aika vahvasti sanottu: TÄYDELLINEN. Minkälainen on täydellinen ilo kohdatessamme toisiamme? Ainakin se koskettaa molempia osapuolia, puhutaan meidän ilostamme. Tässä lyö heti tyhjää. Minä voin kyllä iloita tavatessani erilaisia ihmisiä, mutta voiko joku iloita tavatessani minut, siis MINUT? Ehei! Ei kai nyt sentään. Mitä sellaista annettavaa minulla voisi olla, että joku ilostuu.
Mistä minä itse ilostun? Me ihmiset olemme kuin nuottiviivastolla. Keikumme eri riveillä ja olemme eri mieltä asioista. Mutta kuin ihmeen saattelemana päädymme myös joskus samallekin riville. Siinä kohtaa minä riemuitsen, erilaisuudesta huolimatta löytyy yhteys. Olemme samalla viivalla, inhimillisinä ihmisinä, samanlaisine tarpeinemme. Kykenemme jakamaan asioita. Helppo on iloita myös huumorintajusta (varsinkin jos se on likellä omaani) ja ihmisen kyvystä nauraa itselleen. Kykenenkö tähän?
Vitsi, miten filosofista juttua, jälleen kerran! Siitä huolimatta kaipaan näitä iloa tuottavia tapaamisia, ihan järjettömän paljon. Kunpa vaan oppisin myös antamaan, enkä vaan imemään ihmisten energiat tyhjiin.
Ihmisten kohtaaminen kuitenkin on elämän suola. Yksinäisyys on ihanaa niin kauan kuin se on oma valinta. Välillä elämä on aika suolatonta ja välillä suolaa on liikaakin, niin että kitapurjeet kirveltää. Luovi siinä sitten.
Iloisiin tapaamisiin!
Nauttikaa kesästä!
Vastaukset 8
Vanhimmat
tällä palstalla, oikeen ajatuksella kirjotettu. HYVÄ.
Kirjoitit: voiko joku olla iloinen kohdatessaan minut? Minä ainakin olen aina suunnattoman iloinen kohdatessani Sinut, vaikkakin vain näin palstan välityksellä. Kirjoitat hienosti; voisit alkaa kirjoittamaan ihan työksesi, tai enhän tiedä, teetkö jo pöytälaatikkotekstejä. Kannattaisi ainakin.
Ja kesästä: tuo oli mainio vertaus luonnosta, että jotkut kasvit viihtyvät vain symbioosissa, jotkut pärjäävät ihan itsekseen. Niinhän me ihmisetkin teemme. Jotkut tarvitsevat koko ajan ympärilleen muita; jotkut taas ovat tyytyväisiä omaan seuraansa. Juuri noin olen aina sanonut: yksinäisyys on ylellisyyttä, kun se on oma valinta, jos se on pakon sanelemaa, se ahdistaa.
Itse nautin eniten yksinäisyydestä, omien ajatusten puntaroinnista, hyvistä kirjoista, oleilusta. Siihen on mahdollisuus Lapissa, jonne taas suuntaan kulkuni kesäkuun puolivälissä. Muodollinen syy on korvasienten perässä kulkeminen, todellinen syy yksinäisyyden etsiminen. Vain siellä äärettömyydessä ja kiirettömyydessä voi löytää itsensä ja ratkaista omat ristiriitansa ja ongelmansa. Ei voi sanoin kuvata sitä tunnelmaa, kun saapuu majalle: sytyttää tulen takkaan, täydellinen hiljaisuus vallitsee: sitä ei halua rikkoa telkkarilla eikä millään keinotekoisilla vempeleillä. Tähän aikaan vuodesta porot vaeltavat suurina tokkina pihamaalla tuoretta ruohoa etsimässä: ne kurkkivat uteliaina ikkunoista ja tulevat kuistille päivämakuulle.
Istun ja kuuntelen hiljaisuutta: seurana on lasi hyvää punaviiniä, hyvä kirja ja ajatukset. Maasta huokuu vielä routaa, mutta kesä antaa jo lupauksia tulostaan. Inarinjärvellä ajelehtii ehkä vielä jäälauttoja. Kun keskiyöllä, kun aurinko vielä paistaa täydeltä taivaalta, istuu vaaran laella, voi hiljaisuudessa kuulla linnun siipien havinan sen laskeutuessa järveen pintaan pyrkiviä kaloja tavoittelemaan.
On vaikea erottaa päivää ja yötä: aurinko paistaa kaiken aikaa. Paikalliset asukkaat vierailevat kello kaksi yöllä kahvilla toistensa luona; nukkuvat sitten kun nukuttaa, valvovat kun valvottaa. Tunnelma on kuulas ja aurinko aivan toisenlainen kuin etelässä: samalla kertaa kirkas ja udun peitossa. Vaivaiskoivuissa orastavat jo lehdet. Alempana on tietysti koivuissa jo täysi lehti.
Täällä Etelässä nautin eniten kesäöistä: sireenit ovat kukassa ja yöllä niiden tuoksu tuntuu ihanalta. Fasaanit kiekuvat ja siili taapertaa pihalla. Kyllä kesä on kaunista!
Varsinkin alkukesä: heinäkuun puolessa välissä kesä jo "väsyy", alkaa tuntua tunkkaiselta ja pölyiseltä. Silloin alkaa jo odottaa syksyn raikkautta ja kuulaita huurteisia aamuja. Mutta nyt siihen on vielä aikaa. Nautitaan näistä päivistä. Ihania kesäaikoja ja aurinkoisia päiviä, kirjoittelehan taas!
t. Mirkku
JOskus on ajatus vain
vienyt tuntojen syville ulottuvuuksille.
auttanut,
avannut,
toiminut,
tukenut
siis
turhasta tullutkin avain
lukittuun pandooran-lippaaseen
häpeän itseäni joskus, tulen
ajatelleeksi vasta
jälkeenpäin,
mutta sen opin riskistäkin, että pojasta se
politiikotkin on alkaneet.
SANA VAIN ja pankoon roskakoriin, ei se mulle kuulu?
,,
ja tie missä kohtaa syvät tunteet
samalla polulla risteytyy ajatuksemme
on hirveän ihmeellistä,
liekö ajattelee että tunnistettavaa
salaisuus ei olekaan aina ihan
yllätys yllätys ulottumattomissakaan!
kivoja juttuja teiltä!" kiitos kiitos "
Tulipa mieleeni tuosta Inarinjärvestä, että saamelaisethan ei yhtään tykänneet siitä vanhasta versiosta, jossa vähäteltiin heidän upeaa järveään sanomalla: siel´lymyss olet vuoriston, hylätty, halpa, arvoton...
joten on tehty uudet sanat, jotka vastaavat todellisuutta. Kirjoitan ne tähän Sulle. Sävel sentään on entinen.
Inarinjärvi suuri
on meri Saamenmaan.
Ei maailmassa paikkaa
kai toista vertaistaan.
Sen pintaan kansi talvinen
luo hohteen kauniin valkoisen.
ja suuren hiljaisuuden
tuo kaamos sininen.
Kun kevät Lapinmaahan
tuo valon tullessaan,
sen ottaa järvi vastaan
ja herää unestaan.
Taas valo antaa elämää,
sen lämpöön talttuu lumi,jää.
Kun kevät viettää juhlaa,
sen luonto ymmärtää.
Kun kesä jälleen koittaa,
jääpeitteet sulattaa,
sen ottaa järvi vastaan
ja herää unestaan.
Ja saaret kauniit, tuhannet
taas ottaa vastaan lintuset.
Ne ylistystä laulaa
vain kauniin Lapinmaan.
Pian syksy jälleen saapuu
jo kauas Pohjolaan.
On järvi karun kaunis
kaikessa loistossaan.
Sen rannat syksy koristaa
kun ruska maalaa villin maan,
ja kauneimmillaan silloin
on järvi Saamenmaan.
Sen rannat syksy koristaa,
kun ruska maalaa villin maan,
ja kauneimmillaan silloin
on järvi Saamenmaan.
Itse nähneenä kaikki nämä vuodenajat voin sanoa, että kaikki tässä laulussa sanottu on totta.
t. Mirkku
Minulla on iso aukko sivistyksessä: En ole käynyt koskaan Haapajärveä korkeammalla. Tiedän sisimmässäni, että jos kerrankin käyn Lapissa, hurahdan täysin. Sielunmaisema ja rauhoittuminen löytyy sieltä. Ehkä siksi olen siirtänyt ja siirtänyt sitä ensimmäistä reissuani pohjoiseen.
Hyvää matkaa sinulle, lepoa ja rauhaa ja muutama hyvä kohtaaminen!
Nuoruudessani olin sitä mieltä, että todellista lomaa voi viettää vain aurinkorannoilla tai suurissa metropoleissa. Ihmettelin, kun mieheni ravasi jatkuvasti Lapissa. Kerran sitten jouduin pieneen leikkaukseen, ei vakavaan, mutta sellaiseen, että kuukauteen en saanut tehdä mitään rasittavaa, edes imuroida. Olin sairaslomalla. No mies sanoi, että lähde nyt Lappiin, samahan se on, missä oleilet. Vastahakoisesti suostuin. Oli juuri tämä aika vuodesta.
Silloin ensimmäisen kerran tosiaan istuin keskiyön auringossa, veden välkettä katsellen ja lintujen siipien havinaa kuunnellen. Mietin ja mietin. Se kerta kolahti: koko kesän takaraivossa oli kumma tunne, ja syksyllä sanoin: nyt on päästävä takaisin. Lapin-kuume syttyi kertaheitolla. Hurahdin täysin, myöhemmin vaadin omaa mökkiä Ivalon seudulta ja yliopistolla menin lukemaan saamen kieltä ja kulttuuria.
Lapin-kuume on hivuttava tauti ja siihen on yksi ainoa lääke: siellä oleminen. Ja kun karsii turistikrääsän ja sen pintakerroksen, löytää kulta-aarteita toisensa jälkeen. Kun lapset kasvavat aikuisiksi, muutan sinne asumaan. Kalastelen, poimin sieniä ja marjoja Euroopan puhtaimmasta luonnosta, imen energiaa maasta.
Jos on tilaisuus, mene ihmeessä. Aloita vaikka varovasti Sodankylän elokuvajuhlilta, sitten siirryt pohjoisemmaksi ja pohjoisemmaksi. Tänä kesänä menen Kilpisjärvelle elokuussa. Siellä alkaa silloin jo maaruska hehkua. Lapin ruskan loistoa ei voi sanoin kuvailla, silloin kun se on kauneimmillaan. Joskus sattuu "räkäruska", eli jos on kovin sateinen tai vastaavasti liian kuiva kesä, ruska pettää. Mutta silloin kun se hehkuu, sitä väriloistoa ei mikään voita.
t. Mirkku
ihan varmasti haaparantaan kun astelet,
koen kummia
tänään mullekin tuli liikaa meri-suolaa soppaan,
päivä meni nukkuen ja nyt sitten tässä!
kaikk ei suju kuin haaveilis.
mutta pitkästä aikaa pääsin kurkistamaan tätä
linkkiä, ajattelin että te ootta lopettaneet tyys
tin kaiken , olen varmaan ollut vain poissa itse!
TÄYDELLINEN.
niin
et sitten ole täydellinen
jos etä elä täyttä elämää
jos et nauti antaessasi toisille
jos et osaa olla olematta sin ä sinäite
haluaisin oppia noin ikään kuin olemaan
iloinen pienistä.
miten voisi tukea omaa kasvua,
ajatellen
nyt nuorta polvea, että ei menis tällei
kokoelämä siihen että pääsee alkuun?
mitä muuta haastetta oikeestaan tarttee,
kuin elää kanssaihmisen myötä`0kej" fil kand. ei aina ymmärrä" niin paljoa laajemmin kuin elämää
koulittuna ja kolhuinen vankkurinratas ja sinä
ihminen, kaikkinesi
luojasi pieni jyv'änen
pohjanmaan akka yö saunottu!
kesää
kesää
PS. kalle täällä on nyt vapaa se asunto aulassa !
seppo tai mirella ja timi sanokaa terveiset kokkolaan