Ihminen pelkää luonnostaan

Ihmisellä on monia pelkoja, joitakin pelkoja voisi pitää tarpeellisinakin, itsesuojeluvaistoksikin sanoa.

Ikääntyessä alkaa miettimään sairauksia, pelkäämäänkin niiden ilmaantumista. Pelolla ei kuitenkaan voita mitään, voi olla että pahentaa vain omaa olotilaansa sairastuttuaankin, koska positiivisuudella voittaa enemmän.

Äitini nukkui pois 88 vuotiaana. Hnelläkin oli ajoittain pelko kuolemaa kohtaan. Minne menen, mitä siellä on, minun tulee teitä ikävä, kysymyksia ja ajatuksia joista keskustelimme sairaalan vuoteella istuen.

Hän kuitenkin toivoi kuoleman saapumista. Jotenkin ristiriitaista meistä, hänelle ehkä itselleen ihan selvänä ajatuksissa pois nukkuminen, kaiken taaksensa jättäminen ja kuoleman hyväksyminen osana elämää.

Toivoisin, äitini, ja isäsikin tavoin kokevani elämän antaneen minullekin osani, ja tyytyväni siihen kuinka terveys hiipuu ja elämä menettää vähitellen tärkeimmän roolinsa.
On olemassa yksi tie elämässä ja elämästä.
Ennen tiemme lopullista katoamista tuntemattomaan josta ei ole paluuta, olisikin osattava elää, ei peläten, vaan nauttien siitä mitä vielä on jäljellä, tai huomisessa.

Sairaalan hiljaisuudessa sydämen lyönnitkin ovat kovempia.
Kuoleman pelko hiipii hiljaisuudessa terveemmänkin ihmisen mieleen. Miksi? Siihen en osaa vastata.

Onhan niitä elämän varrella ollut ehkä liikaakin. Liikaakin sana sen takia että joistain asioista vielä itseäni. Jos olisin voinutkin tehdä toisin. Vaikkapa mitäs noista, olen selvinnyt suurin piirtein täyspäisenä tässä elämässä.