Kuten tuossa muutama viikko sitten kirjoitin tänne, että 16 v tyttöni haluaa muuttaa isälle... niin nyt hän sitten vkl.na muutti.
Oloni on ihan kamala, itken ja itken, kävelen ns. ympyrää ja usein katson ikkunasta jos hän vaikka tulis kotiin. Tällä hetkellä on sellanen tunne että ei tästä voi päästä yli. Välillä teen kotiaskereita tai katson tv.tä, ja välillä tulee itku. Onkohan tämä samanlainen tunne, kun nuori muuttaisi aikuisempana yksin tai poikaystävän kanssa omaan asuntoon? Tyttöni muutti kokeilumielessä, eli toivoa on että hän muuttaa loppuvuodesta takaisin. Mitä pitäisi tehdä yhteydenpidon kanssa, soitanko hänelle pari kertaa viikossa, vai harvemmin, vai odottaa kun hän itse soittaa?
Oloni on ihan kamala, itken ja itken, kävelen ns. ympyrää ja usein katson ikkunasta jos hän vaikka tulis kotiin. Tällä hetkellä on sellanen tunne että ei tästä voi päästä yli. Välillä teen kotiaskereita tai katson tv.tä, ja välillä tulee itku. Onkohan tämä samanlainen tunne, kun nuori muuttaisi aikuisempana yksin tai poikaystävän kanssa omaan asuntoon? Tyttöni muutti kokeilumielessä, eli toivoa on että hän muuttaa loppuvuodesta takaisin. Mitä pitäisi tehdä yhteydenpidon kanssa, soitanko hänelle pari kertaa viikossa, vai harvemmin, vai odottaa kun hän itse soittaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Onko sinulla tyttäreesi minkälaiset ja kuinka läheiset välit. Kyllä nyt pari kertaa viikossa on ihan ookoo soittaa. Se kertoo vain välittämisestä.
Minä olen 17 wee tyttö, mutta asuin yläasteen poissa kotoa, vieraalla paikkakunnalla ja kyllä äitini soitti vähintään jokatoinen päivä. Eikä haitannut.
Kyllä kaikki järjestyy. Tyttö näkee mitä on asua isänsä kanssa, eikä sekään pitkän päälle pelkkää auringonpaistetta tule olemaan. Ole tyytyväinen, että lapsesi voi olla myös isänsä kanssa. Kaikki isät eivät halua edes tavata lapsiaan. Eihän välejä pidä katkaista muuton takia, joten soita kun siltä tuntuu. Älä kuitenkaan utele asioita.
Nauti aurinkoisesta alkukesästä, ulkoile jne.
Kaikkea hyvää sinulle
Kiitos viestistä.
Niinpä, tiedän se jo nyt, että se ei todellakaa tule olemaan auringonpaistetta. Isä on niin vaikea tapaus, kerrankin oli ½ vuotta ettei halunnut nähdä lapsia, eikä soittanut (tästä on kylläkin jo vuosia aikaa), myös muulloin on perunut tapaamisia, (kun itsellä ns. tärkeä meno), lomamatkoille ei ota mukaan, vaikka käy itse n.3-4 krt vuodessa etelässä, tyttöä ei ole vienyt harrastuksiin, eikä lääkäreihin jne... Viime vuonna tuli pojan kanssa riitaa, niin heitti myös tytön ulos puolelta öin...tyttö on sanonit usein vkl tapaamisen yhteydessä hänenelle että ei oo kiva että juot, niin hän siihen vaan sanonut että hänhän saa tehdä omassa kotona mitä tahansa.
Joskus tyttö sanonut, että hän ei mene sinne koskaan, siksi mä tässä odotankin että milloin ovikello soi ja tyttö seisoo ns. repun kanssa oven takana. Soittamisesta sen verran, että en voi oikein soittaa, jos isä on tytön lähellä, tyttö puhuu ns. isän mieliksi hyvin lyhyesti ja tympeästi, eihän se voi kuulostaa iloiselta kun äiti soittaa, kun pitää olla nyt isän mieliksi. Voiko olla että nuoret ajattelee vain rahaa, kun isällä sitä on ja herkästi myös antaa(joka mielestäni ei ole hyvä asia.) Sanoinkin tytölle vähän aikaa sitten, että isäs antaa ehkä enemmän rahaa, mutta minä läheisyyttä ja rakkautta ja yhdessä oloa. Ehkä kaikki menee teini-iän piikkiin, kun haetaan sitä omaa paikkaa, eikä olla enää lapsia eikä aikuisia. Hyvin selväksi tein, että isä hoitaa käytännön asiat jatkossa ja minä en ajele hakemaan mistään eli taksikuskina oleminen loppuu. Hui, tulipa pitkä tekstinpätkä.
Sellaista omaa kokemusta tyttären roolista voin sanoa, tuohon yhteyden pitoon lähinnä, että itse muutin kotoa 17-vuotiaana. Nyt olen 20 vuotta ja äitini soittelee lähes joka päivä ja kyselee kuulumisia. Välillä soittelee ihan vain kertoakseen että joku mielenkiintoinen dokkari tulee televisiosta tai että nyt on hyvä sää :D Hieman rasittavaa ehkä, mutta ihan mukavaa että jonkinlaista yhteyttä pidetään, kun ei tule porukoilla ihan hirveän usein käytyä vaikka lähellä asummekin.. :)
Eikä meillä ollut erityisen hyvä äiti-tytär suhde koskaan. Nyt ollaan vähän opittu ymmärtämään toisiamme etäisyyden ansiosta! :)
Eivätköhän nuo ole ihan normaaleita tuntemuksia kun lapsi lähtee kotoa. Ainakin meillä vanhemmilleni meinasi (kaiken muunkin kriisin keskellä) tulla ero kun lähdin kotoa. Parisuhdeterapiaan päätyivätkin.. Enkä ole edes ainoa lapsi, nuorempi sisar on vielä kotosalla.
epänormaali äiti.En ole surrut sitä,että lapseni ovat lähteneet kotoa.Nuorin on vielä kanssani,saa nähdä sitten siinä vaiheessa.Olen aina ajatellut,että niinhän sen kuuluukin mennä,jos nuorella muuten kaikki hyvin,mitä suotta surra.Soita vaan lapsellesi kun siltä tuntuu,eihän hän elämästäsi kokonaan katoa.Minäkin soittelen aikuisille lapsilleni aina silloin tällöin ,kun siltä tuntuu.
Itse olen myös, vielä tällähetkellä, 16 vuotias äidin kanssa asuva tyttö, joka myös aikoo muuttaa elokuussa isän luokse, lukion perässä.
Tiedän että äitini ei kestä ajatusta ja hokee kokoajan että enkö voisi käydä täältä sitä lukiota.
Jos olisin tyttäresi tilanteessa, viimeinen asia mitä haluaisin on saada olosi noin kurjaksi muutolla. Voittehan te sopia että hän tulee vaikka viikonlopuilla käymään, ja lomilla useamminkin!
Ja soita ihmeessä itse, minä ainakin toivon että muutosta huolimatta äiti edelleen osoittaa minulle välittävänsä.
Pärjäile!