Kun isäni muutti pois maasta pysyvästi töiden takia niin tuntui että pikku hiljalleen alkoi minunkin maaila romuta. Äiti ja isä erosi jo minun ollessa vauva mutta tapasin isääni jotain 5-6 vuotiaaksi asti. Silloin hän päätti vain lähteä ulkomaille (jonkun naisen takia myöskin)ja jätti minut kasvamaan yksin. En edes tiedä missä hän asuu nyt. En ole kuullut yhtään mitään yli 11 vuoteen.
Psykologini mukaan isän lähdöllä on ollut suuri vaikutus minun kehitykseeni. Käyn nuorisopsyk.polilla juttelemassa masennuksen vuoksi. Hänelle puhun paljon asioita mutta se ei tunnu auttavan. Hän tuntuu ymmärtävän mutta toisaalta jotkut asiat joista puhun ovat tapahtuneet ajat sitten mutta ne vaikuttavat silti nykyhetkessä.
Alakoulussa minua kiusattiin paljon. Muistan kun piti pyytää nimi johonkin paperiin ja opettaja sanoi minulle että "pyydä siihen isän tai äidin nimi" ja minä sanoin että ei mulla ole kotona ku äiti. Sen jälkeen muut kummastelivat ja alkoivat haukkumaan kun minulla ei ollut isää. Oli hän ollut mutta ei enää. En pystynyt edes kertomaan kiusaamisesta moneen vuoteen. Minulla oli vaikeuksia hankkia kavereita. Erityisesti poikia välttelin paljon. En tuntenut sopeutuvani joukkoon. Useimmat kaverini olivat tyttöjä jonka vuoksi minua kiusattiin vielä enemmän.
Muutimme äidin työn takia useasti joten minulla ei ole ollut pysyviä ystävyyssuhteita. Olen arka ja ujo joten senkin vuoksi minulla on vaikeuksia saada ystäviä. Mutta eniten mikä minua masentaa on se että kaipaan isääni. Mielestäni me olimme aika läheisiä ja siksi minun on vaikea hyväksyä sitä että hän yhtäkkiä halusi lähteä pois ja jättää oman poikansa yksin. Äiti ei koskaan enää halunnut uutta miestä. Hän sanoi että ei halua miehiä elämäänsä kun pärjää ilmankin. Joten minulla ei ole ollut isäpuoltakaan.
Aina kun muilla pojilla oli suunnitelmia isiensä kanssa ja puhuivat niissä koulussa niin ne hetket olivat erityisen raskaita puhumattakaan isänpäivistä. Joka vuosi isänpäivä on minulle raskain päivä joka muistuttaa vain siitä että minulla ei ole isää.
Sitten kun murrosikä tuli niin tuntui että asiat olivat vain entistä vaikeampia. Olen ainoa miespuolinen perheessäni (vanhemmat sisarukset on tyttöjä) joten sekin tuo jo paineita. Ja joskus olisi kiva puhua myös jonkun miespuolisen kanssa eikä pelkästään naisten ja tyttöjen. Varsinkin kun muutoksia alkoi tapahtua ja en tiennyt kelle puhua niin hämmentävistä asioista. Nekin asiat pidin vain sisälläni. Psykologinikin on nainen. Hän sanoi että jos ongelma olisi tajuttu aikaisemmin niin minulle olisi voitu etsiä miespuolinen tukihenkilö mutta koska olen jo 17 niin se ei ole enää mahdollista koska ne tukihenkilöt on minua nuoremmille pojille. Minun täytyy vain selvitä yksin ja jossain vaiheessa rohkaistua hankkimaan niitä ystäviä pojistakin.
Minulla on kissoja joten en ole aivan yksin. Eläimillä on tosiaan suuri vaikutus mielialaan mutta minulla on niin surkea olo ettei se kohoa helpolla. No yläkoulussa tutustuin mesen kautta yhteen tyttöön joka oli samalla luokalla. Emme puhuneet juurikaan koulussa eli ystävyytemme oli vain netin sisällä. Muutaman kerran kuviksen luokassa puhuimme aina joka vuosi. Tavallaan kuitenkin meidän ystävyyssuhteesta tuli aika läheinen. Hän teki minulle joulukortteja ja minä hänelle. Hän kertoi kaikki salaisuutensa minulle ja minä kerroin hänelle. Mutta jostain syystä en uskaltanut puhua hänelle koulussa niin paljoa ja minulla oli tietenkin syrjäytyneen nörtin titteli joten hän olisi varmasti joutunut pilkan kohteeksi jos olisi minun kanssani liikkunut. 9 luokan loputtua hän meni lukioon toiselle paikkakunnalle ja olemme olleet yhteydessä mesen kanssa muutamia kertoja nyt vuoden aikana. Tuntuu että tämäkin nettiystävyys alkaa kadota.
Ja aina kun minulle on sattunut jotain hyvää elämässäni niin pian tulee jotain pahaa joka pyyhkii sen pois. Lukiossa opinnot sujuivat aluksi joten kuten ja sitten alkoi mennä todella huonosti. Joten keskeytin vaikka yläkoulussa minulla oli keskiarvo ysin paikkeilla koko ajan. Nyt en tiedä minne menen kouluun. Saa nähdä mitä minulle ilmoitetaan tässä kuussa. 13. päivä kuullemma ilmoittavat. Lukiossakin minulla oli yksi ystävä joka on tyttö. Hänellä ei ollut meseä enkä ole ollut yhteydessä häneen ollenkaan koska asumme eri paikkakunnilla (bussilla kuljin sinne lukioon)
Mutta isäni pyörii ajatuksissani lähes päivittäin. Edes masennus tai ahdistuslääkkeeni eivät auta mitään. Olen kokeillut jo monenlaisia lääkkeitä ja nämä ovat ainoat jotka eivät aiheuta kovin vakavia sivuoireita. Mutta vaikka olen syönyt niitä jo pari vuotta niin mitään vaikutusta ei ole. Välillä minulta otettiin lääkkeet pois kun yritin itsemurhaa yliannostuksella. Minut pelastettiin ja olen siitä erittäin katkera. Raivosin jopa muutamalle sukulaiselle ja naapurille siitä hyvästä että minun henkeni on pelastettu. En puhu heille enää. Mitä syytä on elää jos elämä on paskaa päivästä toiseen eikä valoa näy tunnelin päässä. No en aio kuolla ainakaan vielä. Katson nyt että kuinka kauan kestän. Ja minun on pidettävä huolta kissoistani koska kukaan muu ei tässä perheessä niistä huolehdi.
Pelkään että olen sidottu lääkkeisiin ja terapiaan todella pitkäksi ajaksi enkä varmaan koskaan voi enää elää normaalia elämää. Sairaalahoitokin johon jouduin sen hirveän yliannostuksen jälkeen jätti minuun todella syvät arvet. Olin vastentahtoisesti siellä monta kuukautta. Eivät he sielläkään ymmärtäneet. Hoitohenkilökunta oli surkeaa puhumattakaan lääkärin ammattitaidosta. En tule sen kauhujakson jälkeen astumaan mihinkään mielisairaalaan vapaaehtoisesti. Hyödyn enemmän avohoidosta kuin siitä että minut suljetaan neljän seinän sisälle ja saan kuulla ilkeyksiä ihmisten suusta.
Olen elämänhalussa nippa nappa kiinni. Elämäni lepää veitsen terällä. Pienikin lipsahdus enää ja se kaikki on ohi. Välillä menetän uskoni kokonaan ja sitten taas haluan elää. Mieliala vaihtelee välillä rajusti (kenties lääkkeiden syytä) Painon hallintakin on lääkkeiden takia vaikeaa koska ne lisäävät syömisen halua. Minulla on pieniä toivon rippeitä joista pidän kiinni kynsin ja hampain. Mutta koska elämä on niin pirun tuskallista ja vaikeaa niin niissä kiinni pysyminen on todella raskasta. Tulipas vuodatettua tekstiä. No kunhan johonkin sain ajatukseni pois päästäni hetkeksi.
Psykologini mukaan isän lähdöllä on ollut suuri vaikutus minun kehitykseeni. Käyn nuorisopsyk.polilla juttelemassa masennuksen vuoksi. Hänelle puhun paljon asioita mutta se ei tunnu auttavan. Hän tuntuu ymmärtävän mutta toisaalta jotkut asiat joista puhun ovat tapahtuneet ajat sitten mutta ne vaikuttavat silti nykyhetkessä.
Alakoulussa minua kiusattiin paljon. Muistan kun piti pyytää nimi johonkin paperiin ja opettaja sanoi minulle että "pyydä siihen isän tai äidin nimi" ja minä sanoin että ei mulla ole kotona ku äiti. Sen jälkeen muut kummastelivat ja alkoivat haukkumaan kun minulla ei ollut isää. Oli hän ollut mutta ei enää. En pystynyt edes kertomaan kiusaamisesta moneen vuoteen. Minulla oli vaikeuksia hankkia kavereita. Erityisesti poikia välttelin paljon. En tuntenut sopeutuvani joukkoon. Useimmat kaverini olivat tyttöjä jonka vuoksi minua kiusattiin vielä enemmän.
Muutimme äidin työn takia useasti joten minulla ei ole ollut pysyviä ystävyyssuhteita. Olen arka ja ujo joten senkin vuoksi minulla on vaikeuksia saada ystäviä. Mutta eniten mikä minua masentaa on se että kaipaan isääni. Mielestäni me olimme aika läheisiä ja siksi minun on vaikea hyväksyä sitä että hän yhtäkkiä halusi lähteä pois ja jättää oman poikansa yksin. Äiti ei koskaan enää halunnut uutta miestä. Hän sanoi että ei halua miehiä elämäänsä kun pärjää ilmankin. Joten minulla ei ole ollut isäpuoltakaan.
Aina kun muilla pojilla oli suunnitelmia isiensä kanssa ja puhuivat niissä koulussa niin ne hetket olivat erityisen raskaita puhumattakaan isänpäivistä. Joka vuosi isänpäivä on minulle raskain päivä joka muistuttaa vain siitä että minulla ei ole isää.
Sitten kun murrosikä tuli niin tuntui että asiat olivat vain entistä vaikeampia. Olen ainoa miespuolinen perheessäni (vanhemmat sisarukset on tyttöjä) joten sekin tuo jo paineita. Ja joskus olisi kiva puhua myös jonkun miespuolisen kanssa eikä pelkästään naisten ja tyttöjen. Varsinkin kun muutoksia alkoi tapahtua ja en tiennyt kelle puhua niin hämmentävistä asioista. Nekin asiat pidin vain sisälläni. Psykologinikin on nainen. Hän sanoi että jos ongelma olisi tajuttu aikaisemmin niin minulle olisi voitu etsiä miespuolinen tukihenkilö mutta koska olen jo 17 niin se ei ole enää mahdollista koska ne tukihenkilöt on minua nuoremmille pojille. Minun täytyy vain selvitä yksin ja jossain vaiheessa rohkaistua hankkimaan niitä ystäviä pojistakin.
Minulla on kissoja joten en ole aivan yksin. Eläimillä on tosiaan suuri vaikutus mielialaan mutta minulla on niin surkea olo ettei se kohoa helpolla. No yläkoulussa tutustuin mesen kautta yhteen tyttöön joka oli samalla luokalla. Emme puhuneet juurikaan koulussa eli ystävyytemme oli vain netin sisällä. Muutaman kerran kuviksen luokassa puhuimme aina joka vuosi. Tavallaan kuitenkin meidän ystävyyssuhteesta tuli aika läheinen. Hän teki minulle joulukortteja ja minä hänelle. Hän kertoi kaikki salaisuutensa minulle ja minä kerroin hänelle. Mutta jostain syystä en uskaltanut puhua hänelle koulussa niin paljoa ja minulla oli tietenkin syrjäytyneen nörtin titteli joten hän olisi varmasti joutunut pilkan kohteeksi jos olisi minun kanssani liikkunut. 9 luokan loputtua hän meni lukioon toiselle paikkakunnalle ja olemme olleet yhteydessä mesen kanssa muutamia kertoja nyt vuoden aikana. Tuntuu että tämäkin nettiystävyys alkaa kadota.
Ja aina kun minulle on sattunut jotain hyvää elämässäni niin pian tulee jotain pahaa joka pyyhkii sen pois. Lukiossa opinnot sujuivat aluksi joten kuten ja sitten alkoi mennä todella huonosti. Joten keskeytin vaikka yläkoulussa minulla oli keskiarvo ysin paikkeilla koko ajan. Nyt en tiedä minne menen kouluun. Saa nähdä mitä minulle ilmoitetaan tässä kuussa. 13. päivä kuullemma ilmoittavat. Lukiossakin minulla oli yksi ystävä joka on tyttö. Hänellä ei ollut meseä enkä ole ollut yhteydessä häneen ollenkaan koska asumme eri paikkakunnilla (bussilla kuljin sinne lukioon)
Mutta isäni pyörii ajatuksissani lähes päivittäin. Edes masennus tai ahdistuslääkkeeni eivät auta mitään. Olen kokeillut jo monenlaisia lääkkeitä ja nämä ovat ainoat jotka eivät aiheuta kovin vakavia sivuoireita. Mutta vaikka olen syönyt niitä jo pari vuotta niin mitään vaikutusta ei ole. Välillä minulta otettiin lääkkeet pois kun yritin itsemurhaa yliannostuksella. Minut pelastettiin ja olen siitä erittäin katkera. Raivosin jopa muutamalle sukulaiselle ja naapurille siitä hyvästä että minun henkeni on pelastettu. En puhu heille enää. Mitä syytä on elää jos elämä on paskaa päivästä toiseen eikä valoa näy tunnelin päässä. No en aio kuolla ainakaan vielä. Katson nyt että kuinka kauan kestän. Ja minun on pidettävä huolta kissoistani koska kukaan muu ei tässä perheessä niistä huolehdi.
Pelkään että olen sidottu lääkkeisiin ja terapiaan todella pitkäksi ajaksi enkä varmaan koskaan voi enää elää normaalia elämää. Sairaalahoitokin johon jouduin sen hirveän yliannostuksen jälkeen jätti minuun todella syvät arvet. Olin vastentahtoisesti siellä monta kuukautta. Eivät he sielläkään ymmärtäneet. Hoitohenkilökunta oli surkeaa puhumattakaan lääkärin ammattitaidosta. En tule sen kauhujakson jälkeen astumaan mihinkään mielisairaalaan vapaaehtoisesti. Hyödyn enemmän avohoidosta kuin siitä että minut suljetaan neljän seinän sisälle ja saan kuulla ilkeyksiä ihmisten suusta.
Olen elämänhalussa nippa nappa kiinni. Elämäni lepää veitsen terällä. Pienikin lipsahdus enää ja se kaikki on ohi. Välillä menetän uskoni kokonaan ja sitten taas haluan elää. Mieliala vaihtelee välillä rajusti (kenties lääkkeiden syytä) Painon hallintakin on lääkkeiden takia vaikeaa koska ne lisäävät syömisen halua. Minulla on pieniä toivon rippeitä joista pidän kiinni kynsin ja hampain. Mutta koska elämä on niin pirun tuskallista ja vaikeaa niin niissä kiinni pysyminen on todella raskasta. Tulipas vuodatettua tekstiä. No kunhan johonkin sain ajatukseni pois päästäni hetkeksi.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Aikalailla tuli oma menneisyys mieleeni, sillä olin viisi vuotias kun oma isäni lähti tästä maailmasta oman käden kautta eli tappoi itsensä... Isäpuoltakaan ei minulle ole siunaantunut, joten ymmärrän sinua melko hyvin. Monet kirjoittamista asioista olen henkilökohtaisesti kokenut ja niistä selvinnyt.
Neuvoja en nyt oikein muuta osaa antaa kuin että koeta sinnitellä päivä kerrallaan, sillä kyllä se aurinko jonakin päivänä alkaa paistamaan ja mieli muuttuu virkeämmäksi. Eipä niitä kavereita minullakaan kovin montaa ole, mutta olenkin tottunut sellaiseksi yksinäiseksi sudeksi, joka nauttii luonnosta ja maailmasta itsessään, eikä vain kaverien seurasta. Totta kai sitä välillä kaipaa seuraa, mutta sen kanssa on opittava elämään ja ainahan olemassa toivo paremmasta :)
On selvä et isän puuttuminen vaikutti paljon mut pitääkö sen vielä vaikuttaa?
Etkö voisi löytää jotakuta toista roolimallia itsellesi?
Kuulostaa varmaan oudolt mut kuitenkin.
Paistaa se aurinko risukasaankin :)
Totta kai se vaikuttaa vieläkin koska se on jättänyt paljon jälkiä elämään jotka tuntuvat vieläkin. En tunne itseäni edes mieheksi. Minusta on kasvanut se mikä olen mutta masennus ja kaikki muistot (en puhu pelkästään isään liittyvistä muistoista) elävät koko ajan riippumatta siitä ajattelenko niitä. Pysyviä merkkejä jotka muistuttavat minua surkeudestani. Haavat voivat umpeutua mutta niistä jää arpia. En minä voi yks kaks pysäyttää sitä että nyt ei enää vaikuta se isän puuttuminen ja minä jatkan elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Ja isä tyyppisen roolimallin etsiminen tässä vaiheessa on hieman hankalaa koska olen ohittanut jo sen vaiheen jolloin olisi pitänyt samaistua johonkin. Eli se pikkupoika vaihe jossa ihaillaan vaikka nyt omaa isää tai jotakin muuta mieshenkilöä.
Voin toki ihailla jotain kuuluisaa miespuolista henkilöä mutta idolit ovat kokonaan eri asia joita en hae. En halua löytää ketään henkilöä josta ottaa mallia vaikka uraa tai unelmaa miettien. Ei siitä ole kyse. Vaan siitä että olisin halunnut isäni pysyvän luonani koska on ollut paljon tilanteita joissa olisin tarvinnut häntä ja varmasti vielä tulee lisääkin sellaisia tilanteita. Se mitä haluan on siis mahdotonta koska en voi palata ajassa taaksepäin eikä jo tapahtuneita asioita voi muuttaa. Olisin halunnut sitä tukea mitä isältä voi saada. En voi enää etsiä uutta isää koska on liian myöhäistä.
Niin...
Isällistä roolimallia ei välttämättä enää löydy mutta ehkäpä jotenkin voisit yrittää saada ymmärrystä ikäisiltäsi pojilta.
Kun isää ei ole niin muilta ihmisiltä pitänee yrittää saada sitä samaa tukea.
Ehkäpä pienillä elämän muutoksilla voisi tehdä asioista mielekkäämpää.
Mikään asia ei ole täysin ratkaisemattomissa.
Minäkin irtisanoin eilen itseni kun uskoin että en onnistuisi vaativassa työssä mutta jo tänä aamuna soitin takaisin ja aloitan sitten puhtaalta pöydältä maanantaina.
Ikinä ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta.
Kyllä tämä tästä
En tiedä miten aloitan alusta kun en voi palata enää lapseksi ja en voi aloittaa täysin puhtaalta pöydältä koska vanhat asiat änkevät siihen pöydälle kuitenkin. Minulla on silti lääkkeeni, sairauteni, ujouteni ja heikko itsetuntoni. Ja harva minun ikäiseni poika on vielä niin kypsä että pystyy tajuamaan minun tilannettani ja tarjoamaan sitä tukea. Ei edes ne jotka olen tavannut netissä nyt lähiaikoina.
Jätin kertomatta ehkä sen asian että tunnen vetoa toisia poikia kohtaan. Olen sen asian kanssa hieman sekaisin itsekin. Mutta olen alkanut tutustua yhteen minua hieman vanhempaan homoon mesen välityksellä. Hän muuttaa pian samaan kaupunkiin opiskelemaan jonne muutan itsekin yksin jos saan koulupaikan sieltä. Olemme puhuneet mesen välityksellä pitkään. Hän haluaisi tavata minut ja minä hänet. Olen silti hieman epävarma koska en tiedä vielä että olenko oikeasti homo. Mutta hän tuntuu todella mukavalta tyypiltä ja minulle tulisi olemaan jo suuri askel eteen päin jos pystyn tapaamaan jonkun. Mutta siitäkin tulisi vain lisää ongelmia jos päädyn homoksi. Toisaalta ehkä sitten saisin sitä miehen tukea jota kaipaan.
Voi olla et tunnet vetoa poikiin koska edelleen etsit sitä isähahmoa.
Sillä ei ole seksuaalisuuteen välttämättä mitään tekemistä.
Sanon vaan täst mese tuttavastas et älä mee mukaan ihan kaikkeen mitä hän pyytää.
Esim. mitkä ovat hänen päämääränsä?
Ujous lähtee pienillä ponnistuksilla kohdatessa uusia ihmisiä.
Pyrkii vain luomaan keskustelu aiheita.
Sillä minunkin ujouteni lähti.
Kokemus tuo varmuutta ja kokemus tulee tekemällä.
No hän haluaa tutustua minuun paremmin ja koska tunnen kaupungin johon hän muuttaa hyvin niin se helpottaa hänen sopeutumistaan sinne. Näin aluksi päätimme että olemme ystäviä ja siitä sitten katsotaan että mihin päädytään. Ja jos juttu menee syvällisemmäks niin eihän sitä koskaan tiedä mitä me sitten olemme.
Sehän on aika selvä et tästä vanhemmasta jätkästä saatat alkaa tehä sitä isähahmoa.
Pyrkikään siihen ystävyys suhteeseen.
Mikä teidän ikäero muuten on?
Mä oon vaan aina luonnostani epäileväinen nettituttujen suhteen.
Hän on 18 eli minua vuoden vanhempi. Haluan oikeastaan vanhempaa seuraa joten ei minua haittaisi vaikka ikäeroa olisi 5 vuottakin. No en tiedä haluanko välttämättä pelkkää ystävyyttä ja haluaisin ehkä jotain läheisyyttä niin sitten on hieman vaikeaa arvioida mikä on enää ystävyyttä ja mikä enemmän kuin ystävyyttä. Hän on kuitenkin homo ja minä olen biseksuaali (tai joku.en tiedä) joten ei ole ihme jos päädymme vakavempaan suhteeseen. Hän etsii vakituisempaa seuraa joten en usko että mistään hyväksikäyttämisestä on kyse tai yhden illan jutusta. Ja osaan pitää varani. Tajuan kyllä jos minua pompotetaan.
Oletko ajatellut, että ehkä tuo isänkaipuu, johtuu yksinkertaisesti yksinäisyydestä? Lähes jokainen ihminen kohtaa elämässään tilanteita, joissa olisi tarvinnut jotakuta henkilöä, eikä sitä ollut saatavilla. Mutta selvinnyt elämässä kuitenkin eteenpäin.
Ymmärrän, että on raskasta kun oma vanhempi jättää eikä ole edes jälkeenpäin kiinnostunut, mutta sellaista elämä ikävä kyllä on. Kuinka monta lasta pelkästään Suomessa on, jotka eivät edes tiedä kuka heidän isänsä on?
Ehkä sinun kannattaisi miettiä, että kaipaatko oikeasti isääsi vai vanhempaa mieshenkilöä elämääsi, jolta voisit kysyä neuvoa ja kuulla elämästä miehen näkökulmasta. Ystävää? Mitä sanoisit tai tekisit, jos isäsi soittaisi sinulle tänään?
Toivottavasti tämä nettituttavuutesi on ystävyytesi arvoinen ihminen. Ehkä saat hänestä sellaisen ystävän jota kaipaat. Vaikka sinulla olisi ikuisesti ikävä isääsi, niin opit kyllä elämään sen kanssa. Ja maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ymmärtävät miltä sinusta tuntuu. Toivottavasti saat sen opiskelupaikan ja elämäsi järjestykseen. Sinä olet vielä niin nuori, että ehdit varmasti elämään "normaalia elämää" ilman lääkkeitä ja masennuksia.
"Mitä sanoisit tai tekisit, jos isäsi soittaisi sinulle tänään?"
Kysyisin että missä hän on ja sanoisin että haluan tavata hänet. Jos tapaaminen onnistuisi niin kyselisin häneltä kaikkea, miksi lähti ja jätti minut, missä on ollut, rakastaako hän minua, lähteekö hän taas pois ym. Saattaisin ehkä hieman vihainenkin olla. No jos pystyisin vain puhelimessa keskustelemaan niin kyselisin varmasti samanlaisia kysymyksiä ja esittäisin toiveena että hän tulisi tapaamaan minua edes vielä kerran.
"Oletko ajatellut, että ehkä tuo isänkaipuu, johtuu yksinkertaisesti yksinäisyydestä?"
Voi olla mutta jos saisin valita ystävän ja isän väliltä niin mielummin ottaisin isän. En usko että pelkkä yksinäisyys olisi syynä siihen. Haluan tietää enemmän isästäni ja tehdä niitä asioita joita muutkin pojat tekevät isiensä kanssa. Ystävän kanssa harrastaminen ei ole sama asia tai enhän minä sitä tiedä mutten uskoe että se olisi samaa. Tunnen vain että sisälläni on suuri aukko enkä tiedä mitä siihen kuuluu.
Tiedän että on paljon muitakin isättömiä, mutta minua asia vielä satuttaa koska olin niin nuori kun hän lähti enkä pysty ymmärtämään tai hyväksymään sitä.
"Ehkä sinun kannattaisi miettiä, että kaipaatko oikeasti isääsi vai vanhempaa mieshenkilöä elämääsi, jolta voisit kysyä neuvoa ja kuulla elämästä miehen näkökulmasta."
En tiedä. Haluaisin vain isäni jotta tuntisin olevani "normaali" koska olen tuntenut itseni jotenkin epänormaaliksi sen vuoksi että perheeni on rikki. Vaikka on paljon muitakin perheitä joissa ei ole jompaa kumpaa vanhempaa. Tai siis tuntisin itseni kokonaiseksi tai jotain. En osaa selittää sitä. Molemmat isoisäni ovat kuolleet ja äidin veljet asuu kaukana joten heistä en ole voinut saada mitään juttukaveria. En tiedä sitten isän veljistä. Äiti pisti välit poikki kaikkiin isän sukulaisiin (jopa isän äitiinkin) joten en ole heitä tavannut vuosiin sen jälkeen kun isä ja äiti erosi. En tiedä mistä löytäisin vanhemman miehen ystäväksi ja jos lähden etsimään jostain niin varmaan riskinä on että löytyy joku homomies joka metsästää nuorta lihaa.
"Toivottavasti tämä nettituttavuutesi on ystävyytesi arvoinen ihminen. Ehkä saat hänestä sellaisen ystävän jota kaipaat"
Toivottavasti, mutta pelkään että rakastun häneen ja ystävyys muuttuukin isommaksi asiaksi. En tiedä onko se sitten hyväksi vai pahaksi ja hallitsenko enää tunteitani siinä vaiheessa. Koskan saatan ehkä haluta tuntea toisen miehen lähellä minua tai tuntea kosketuksen. Toisaalta pelkään taas että tulen jätetyksi tai petetyksi. Mutta en anna sen häiritä koska haluan tavata sen ihmisen kasvotusten enkä tuntea häntä pelkästään messengerin keskustelujen ja kuvien vaihtamisen perusteella. Ja tiedän että tämä on henkilö on olemassa koska olen hänet elävänä nähnyt webkameran kautta joten mistään huijauksesta tuskinpa on kyse. En anna pelkoni estää minua tapaamasta häntä vaikka myöhemmin voisikin tulla sydänsuruja ja minun on koettava ne joka tapauksessa. Haluan vain vahvemmaksi henkilöksi ja tuntea itseni mieheksi eikä pelkäksi "olioksi".
selvittää missä isäsi on ?
Luota siihen että elämä kantaa . Mitä tapahtuukin sillä on jokin tarkoitus . Tapahtuma jonka ensin ajattelet olevan huonoa onnea voikin osoittautua hyväksi .
Ole rohkeasti oma itsesi -vaikka sitten homo . Ja etsi rohkeasti itseäsi .
Minäkin aikoinani ensiraukkauden päätyttyä luulin kuolevani mutta selvisin ! Ja mitä kaikkea ihanaa olenkaan saanut kokea sen jälkeen .Löysin itselleni sopivamman kumppaninkin ! Vaikka suhde ei jatkuisikaan ikuisesti niin uskalla nauttia siitä .
Kun en tiedä missä maassa hän asuu eikä kuullemma tiedä isän sukulaisetkaan. Minulla ei ole mitään johtolankoja :(