Saapuu syli seesteisyyden,
varjoineen mielen tuudittaa
Kosketus pehmeydessä,
puhallus tyyneydessä
Hyvä on siinä olla
Hiljaisuuden väreissä,
rakkauden lämmössä
Ei suojatonna avoin sydän,
ei hangoittele vapaa sielu,
kahleitansa kiinni pitäen
Haluten, nauttien
Antautuen
Kohtalonaan uskoutuu,
tunteiden palossa
Tunnustamaan rakkautensa,
kirkkaina silmänsä
Ja tietää kerrankin,
olemassaolonsa oikeudesta
Mikään näin kaunis,
ei voi muusta kertoa
Yhtenäisyydestä
varjoineen mielen tuudittaa
Kosketus pehmeydessä,
puhallus tyyneydessä
Hyvä on siinä olla
Hiljaisuuden väreissä,
rakkauden lämmössä
Ei suojatonna avoin sydän,
ei hangoittele vapaa sielu,
kahleitansa kiinni pitäen
Haluten, nauttien
Antautuen
Kohtalonaan uskoutuu,
tunteiden palossa
Tunnustamaan rakkautensa,
kirkkaina silmänsä
Ja tietää kerrankin,
olemassaolonsa oikeudesta
Mikään näin kaunis,
ei voi muusta kertoa
Yhtenäisyydestä
Vastaukset 14
Vanhimmat
kirkkain silmin
kietoutuen,
pieninä suuruuden saavuttaen.
Heijastuen sylissä autuuden.
Siellä silmin kirkkain,
kiitoksen lauseestaan saa... :)
täynnä tunteita ja rakkautta, jotain todella arvokasta. jos saisi joskus kokea tuommoista, elämä olisi todellakin elämisen arvoista... Niin elävästi kuvasit kaiken, että melkein tuntui kuin varkain olisin käynyt katsomassa ja saanut jonkinlaista aavistusta teidän välisestä rakkaudesta. Kahden ihmisen maailma.
kiitos kirjoittajalle on hälle sanojensa vietäväksi antautuminen. Kuinka hienon tunteen siitä saakaan.
Tällaisia hetkiä ei aina saakaan, ehkä joskus se kohtaa, ehkä kiertää, ehkä jää... Mutta aina saa toivoa, haaveilla, yrittää.
Kiitos siis sinulle.
Niin,voi tuntea yhteneväisyyttä vaikka olisi välimatkaa.Onhan ne jotkut löytäneet sielunsa toisen puolen takaa merienkin,toiset ehkä hiukkasen lähempää.Ainakin kerran elämässä.
Kiitos runostasi,se toi mukavaa valoa tähän arjen keskelle :)
mitään väliä matkan määrällä, kun sielut sykkivät yhteneväisesti universumimme väreissä.
Iho kaipaa kosketusta, mutta sydän sen sille ojentaa läheisyyden olemuksesta.
Ehkä se kerta, ehkä toinenkin, mutta toivoa saa, että edes joskus.
Kiitos sanoistasi, pieni piipertäjä :)
Vaihtaisin vapauden turvalliseen, lämpimään, rakkaudentäytteiseen syliin. Kahleet ottaisin ilolla vastaan, jos saisin syyn elää toisesta ihmisestä, olla olemassa toista varten.
Vapauden kaipuu ei aina ole tietämättömän, yksinäisyyden, riippumattomuuden kaipuuta, vaan kaipuuta toisen lähelle. Jos on tällainen kärsinyt sielu, vapaa ja oma itsensä voi olla todella, kun tuntee olevansa rakastettu ja turvassa. Kotona... siellä missä pitääkin olla...
epämääräinen kaipaus, jonka joskus luulin olevan vapauden kaipuuta, onkin kaipuuta toisen luo, jonka kanssa hyvä olla ja joka tuo elämälle tarkoituksen. Kiitos runon tuomasta hyvänolon tunteesta.
siitä, että tämä kirjoitukseni kestää useammankin lukukerran.
Kun sylin tuon kokea saa, ei vapaista kahleista halua irti päästää, kahleilla noilla kuitenkin haluaa pitää sylin lähellä.
Ei vapaus ole vain itsensä ajattelua, olisiko silloin vapautuneenpi, kun voi vapaasti tietää sen, että on rakastettu ja rakastava.
Kyllä "huonossa" suhteessa kaipuu vapauteen on oman itsensä halua päästää irti. Silloinhan ei tuota syliä enää ole, vaan tuntuu se haihtuneen.
Kuitenkin ihmisen luonteeseen kuluu läheisyys, halu huolehtia toisesta, olla toisen huolehtimana. Tärkeintähän on se, että kumpikin tuntee tuon sylin.
Kiitos Vapaa sielu hyvistä sanoistasi.
Joskus ei uskalla tarttua ja pitää kahleista kiinni. Pelkää, että jos luottaa siihen syliin, niin sinut työnnetäänkin pois. Vapauden kaipuu onkin pelkoa ja keino estää mahdollisen torjunnan tai tuon sylin tuoma pettymys. Joskus on vakuutettava, että tuo hetki ja tunne on pysyvä meille herkille ja vapaille sieluille *haikeana*...
Tunteet ovat siitä ihmeellisiä, että suurimmillaan sokeuttavat täysin ja kohta huomaakin olevansa poistettuna sylistä, joka ei ajan kuluttua ajatellessa, ollutkaan niin lämmin.
Silloin ihminen, omaksi suojakseen, ei annakaan tunteilleeen sitä silmien sitomisen oikeutta, jota ihastuminen ja rakastuminen alkupeleissä oikeasti tarvitseekin... Yhtäkkiä huomaakin oikean sylin hävinneen, oman sylinsä jäädessä kylmäksi.
Mutta elämä vain on sellaista, ihmiset erilaisia, tunteet moninaisia... Kuka osaisikaan sanoa oikeasta sylistä, jos ei siihen itsekään pysty.
Toivottavasti Sinä löydät sen sylin, joka haluaa sinut jäämään, jolle sinä omasi haluat avata. Todellakin.
ei siitä pidä luopua. Pelot ja muurit on voitettava, eivät ne saa toista pois karkottaa. Itse uskon vakaasti, että on vain se yksi oikea. Ja vaikka oma historia ja luonne saa tyhmiä sanomaan ja tekemään, niin se juttu kestää. Toivon että Sinullakin on oma syli löytynyt ja pidät hänestä kiinni, kaikin voimin. :)
on sylin oikean löytyessä ne tunteet, jotka on pitänyt visusti lukkojen takana. Ja kun vielä silloin tietäisi, että tuo on löytynyt.
Ehkä vain yksi on oikeiden syliemme määrä, ehkä joudumme pärjäämään parhaassa mahdollisessa, mutta onneen on oikeus itse kullakin. Silloin ei paina historian siivet, eivät vajavaisuudet toisessa ja itsessään...
Ehkä se syli löytyy, ehkä ei, mutta ei pidä murehtia liikoja, vaan elää niillä eväillä, mitä repussaan kantaa :)
ymmärsin tämän - tai kahdella tavalla oikeastaan. Ja sekin vielä, että kaksi voi olla yksi?
hienoa se, etä jokainen lukija voi niistä löytää oman elämänsa ja kokemuksiensa kautta eri piirteitä. Monesti olen huomannut, että näistä pienistä kirjoituksistani löytyy eri puolia, joita en ehkä ole ajatellutkaan...
Kyllähän kaksi sielua haluavat nyt yhtenäisenä elämäänsä astella. :)