Minulla on kohta 10kk vauva ja koko tämän ajan olen suunnittelut antavani lapseni adoptioon. On päiviä jolloin meillä on mennyt hyvin mutta on myös päiviä jolloin vihaan olla äiti ja olla lapseni kanssa. Jos nyt antaisin lapsen adoptioon niin olisiko se oikein häntä kohtaan ajatellen hänen ikäänsä? Voiko ns. äidinrakkaus lasta kohtaan kehkeytyä kenties myöhemmin? Tuntuu välillä kun vihaisin omaa lastani... Mutta kuitenkin pelkään että jos antaisin hänet pois niin hän joutuisi huonoon perheeseen tai pahemmassa tapauksessa lastenkotiin. En tiedä mitä tehdä vaikka olenkin jo ajattelut asioita näin pitkään. Haluaisin vaan kaikesta huolimatta lapselleni hyvän elämän, kenen kanssa, sitä en tiedä?
Mitä tehdä?
Nuori äiti
272208
0Äänestä
Vastaukset 27
Vanhimmat
Lapselle ensimmäiset 3 vuotta ovat tärkeimpiä, ja ihan syntymästä painottuen. Onko lapsellesi hyvä olla äidin kanssa joka vihaa lastaan?
Ja sitten toinen asia on se, että miten ihmeessä on vielä v 2008 maahdollista tulla tietämättään raskaaksi kun koulussa opetetaan ja netistä saa tietoa miten ehkäistä.
saarnaat aivan liian myöhään.Jos haluat tuolle nuorelle äidille joitain neuvoja antaa niin anna sitten!!Turha alkaa tässä vaiheessä hänelle saarnaamaan.Tehty mikä tehty ja tilanne on tuo mikä on!
..tässä hyvä taulukko kuinka varmoja ehkäisymenetelmät ovat. Esimerkiksi jos vuodessa 2 naista 100:sta tulee raskaaksi e-pillereistä huolimatta, niin se ei ole kovin vähän.
Yleensä ne, jotka eivät huolehdi alkuunkaan siitä ehkäisystä, päätyvät tekemään abortin.
http://metku.net/~pesu/ehkaisy/ehkaisy.php
Jos haluat antaa lapsesi adoptioon, niin kirjoita Googleen: pelastakaa lapset ry, sieltä sivulta valitset vasemmasta reunasta kohdasta adoption. Sieltä saat lisää tietoa.
Lasta ei voi antaa adoptioon jos ei ole sitä ennen saanut adoptioneuvontaa. Neuvonnassa saat adoptiota harkitseva miettiä työntekijän kanssa onko todella valmis adoptioon ja mitä se tarkoittaa käytännössä. Lapsensa adoptioon antava saa esittää toivomuksia lapsen tulevasta perheestä. Kaikki toivomuksia ei voida ehkä toteuttaa, mutta työntekijät pyrkivät täyttämään kaikki toivomukset tai ainakin tärkeimmät.
Kannattaa nyt miettiä rauhassa mitä haluat itselle ja lapselle. Jos vielä tuntuu että haluat antaa lapsen adoptioon niin lue yllä olevat ohjeet.
Vain sinä voit tietää sopiiko adoptio sinulle.
Jos nyt jo epäilet, kaduttaisiko..
Etkö saisi apua, voisi keskustella jonkun kanssa?
Jos tunteisiin löytyisi selitys ja tilanne ratkeaisi.
Millainen on hyvä päivä, millainen huono?
Voisinko auttaa?
Sinulla on myös mahdollisuus antaa lapsesi sijaislapseksi. Silloin halutessasi voit tavata lastasi. Myös osa adoptiovanhemmista ovat valmiita jonkin näköiseen yhteydenpitoon esim. tapaamiseen kerran vuodessa, yhteydenpitoon kirjeitse. En kylläkään tiedä toivotko yhteydenpitoa.
Useimmat kotimaista adoptiolasta odottavat toivovat pientä lasta, yleensä adoptio tapahtuu silloin kun lapsi on noin 2 kk vanha, mutta toki isompiakin lapsia toivoavia on.
Itse odotamme toista lasta kotimaasta, esikoisemme on kohta nelivuotias. Meillä toiveena on alla vuoden ikäinen. Toista lasta ei yleensä saa ellei bioäiti itse erityisesti toivo lastaan perheeseen, jossa on jo yksi adoptiolapsi. Bioäidin toiveita kuunnellaan todella paljon.
Adoptioneuvontaan meno ei myöskään välttämättä tarkoita, että annat lapsesi adoptioon.
haluaisin antaa 9 kk lapseni adoptioon. Ainoa "este" on kai jonkinlainen ylpeys; mitä sanoisin ihmisille jotka kysyvät mitä lapselle kuuluu? miten perheeni ja muut läheiset suhtautuisi?
En haluaisi sijaisperhettä, vaan lopullisen adoption.
En yksinkertaisesti vain pysty tähän enää, en ole koskaan oikein nauttinut äitiydestä ja olisin adoption halunnut jo ennen lapsen syntymää. Lapsen isä kuitenkin puhui minut ympäri, hänen mielestään se olisi niin noloa.
En tiedä, onko nolompaa se että isä itse häipyi kuvioista jo ennen lapsen syntymää eikä ole tähän mennessä koskaan osallistunut lapsen elämään kovin kummoisesti. Lupasi kyllä, etten jää yksin, että yhdessä hoidetaan mutta luvatahan saa vaikka mitä.
Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta luulen että suurin syy tähän adoption miettimiseen on juuri se, että en halua kasvattaa ja elättää sen kusipään lasta. Se on tehnyt niin paljon asioita, että voisin kuvitella jos lapseni olisi vaikka raiskauksen "tulos" niin se tuntuisi samalta.
Monesti tuntuukin että hoidan ja kasvatan hänen lastaan, en omaani.
Tietenkään se ei ole lapsen vika, tiedän sen, joten siitä aiheesta on nyt turha aloittaa....
Olet selvästi jo ehtinyt kypsytellä asiaa. Mielestäni kirjoituksestasi käy ilmi, että kuitenkin ajattelet lapsen parasta. Kyllä sukulaiset ja ystävät sen jossain vaiheessa ymmärtävät, jos päädyt adoptioon.
Nyt vain kipin kapin sosiaalitoimistoon juttelemaan asiasta, jotta saat lisää tukea, teet sitten minkä päätöksen tahansa.
Olen kohdannut ihmisiä, jotka kamppailevat saman asian kanssa. Ei ole mitenkään noloa, jos antaa lapsensa adoptioon. Jossakin on joku rakastava perhe, joka tarjoaa kodin lapselle, jos sinä et halua tai voi sitä tarjota. Minun tuttavani antoi kaksi lastaan pois. Molemmat vauvoina. Hän pelkäsi sukulaisten reaktioita, mutta turhaan pelkäsi. Sukulaiset tiesivät, että näin oli parempi. Myös näitten lasten isä otti ja häipyi eikä huolehtinut lupauksista huolimatta. Lapsilla on nyt hyvä olla. Heidän tilanteessaan sovittiin niin, että lapset saavat tietää biovanhempansa vasta täysi-ikäisenä.
on kaikkea muuta kuin noloa. Minun mielestäni rohkein ja voimakkain rakkauden osoitus, jonka äiti voi lapselleen antaa, jos kokee ettei itse ole valmis kasvattajaksi. Näissä asioissa on aivan sivuseikka se, mitä ympäristö ajatelee - itse elät päätöksesi kanssa ja kannat siitä vastuun joka päivä. Alkuperäiselle kirjoittajalle: voisitko kärsiä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta? Keskustele ihmeessä neuvolassa ja sosiaaliviranomaisten kanssa tilanteestasi, jotta sinun ja lapsesi kannalta päästään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
"Lapsen antaminen adoptoitavaksi on kaikkea muuta kuin noloa."
"Adoptioihmiset" nimittävätkin tuota adoptioon antamista "lapsensa hylkäämiseksi".
Adoptiolapsi = hylätty.
olen itse adoptioäiti, enkä todellakaan ajattele adoptioon antamista hylkäämisenä. Päin vastoin ihailen sitä, kuinka vahva biologinen äiti on ja kuinka paljon hän lastaan rakastaa ajatellessaan sitä, minkä kokee lapselleen parhaana. Sanoisin myös tuntevani keskivertoa enemmän "adoptioihmisiä", eikä kukaan heistä nimitä lapsensa adoptioon antamista lapsensa hylkäämiseksi. Taisi olla provo tuo sinun juttusi. Vai omiako asenteitasi toit "adoptioihmisten" nimissä julki?
anna adoptioon lastasi!!! oman lapsen kuuluu olla oman äidin kanssa, johan se taas uutisissakin nähtiin minkälaiset sekopäät yrittävät saada toisten lapsia. luonto ei ole tarkoittanut heidän saavan lapsia, niin alistukoot siihen... sinä kuulostat siltä että kärsit synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ota yhteyttä neuvolaan ja kerro avoimesti mitä tunnet. itse olen kärsinyt samasta ja keinot kyllä löytyy! taistele!!!
Älä mene tekemään mitään fyysistä pahaa lapsellesi. Hae vaikka apua tai anna lapsi pois mutta älä kajoa lapsesi fyysiseen koskemattomuuteenn. Älä turmele lastasi. Rakasta ja huolehdi lapsesi psyykkisestä ja fyysisesta hyvinvoinnista kaikin puolin.
Jos et sitä itse pysty tekemään niin mieti miten lapsesi saisi sen.
Lapsestasi kasvaa aikuinen ja arvet voivat olla syvät. Lpasesi ei ehkä vielä osaa arvioida millaisen lapsuuden sinulta saa, mutta kyllä ikä tekee siinäkin asiassa tehtävänsä. Jokainen lapsi ansaitsee rakastavan, läsnäolevan vanhemman joka tukee positiivista kasvua. Se sinun on vanhemnpana annettava, ei yhtään vähempää!
On hyvä jos joku kirjoittaja on saanut siihen apua ja jaksaa hoitaa tehtävänsä kiitettävästi, mutta kaikki ei sitä jaksa tehdä. On todella ikävää lukea lehdistä miten jotkut päätyvät vaikeuksissaan vahingoittamaan fyysisesti omaa lastaan, se tulisi estää kaikin keinoin ja joskus se on mahdollista vain luovuttamalla lapsi toisille kasvattajille.
Ratkaisut tekee lapsen äiti, kukaan muu sitä ei kykene eikä voi tehdä, sillä on kyse lapsen edusta.
millaista suppeakatseista luolamiesajattelua:
"luonto ei ole tarkoittanut heidän saavan lapsia, niin alistukoot siihen..."
Luonto järjestää ihmiskuntaan paljon sellaisia sairauksia, joilla on ikäviä seurauksia. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa endometrioosin, myomat, sikotaudin ne. Näistä johtuen mm. joka viides pariskunta kärsii tahattomasta lapsettomuudesta.
Saako mielestäsi syöpäpotilaita hoitaa? vai pitääkö heidänkin vain jäädä odottamaan kuolemaa, koska luonto on tarkoittanut heidän kuolevan. Alistukoot vain siihen!
Entäs diabeetikot? Sydäntautiset?
Mitä mielestäsi sitten sellaisille lapsille pitäisi tehdä, joiden vanhemmat eivät heitä halua tai pysty hoitamaan? Lopettaa heidät?
adoptio ja sairauden hoitaminen liittyvät toisiinsa???
abortti on keksitty ei-toivottuja lapsia varten.
ei-toivottuja lapsia varten. Abortti ei ole ei-toivottujen raskauksien ehkäisykeino.
sairaus, joka estää lapsen saamisen, niin mielestäsi sellaisen ihmisen pitääkin jäädä lapsettomaksi?!? Sellaisia olemassa olevia keinoja, joilla lapsettomista tulisi lapsellisia ei siis saa mielestäsi käyttää? Silloinhan sama pätee kaikkien sairauksien hoitoon. Kyllä kaikki mahdolliset keinot käytetään, jotta päästään toivottuun lopputulokseen. oli sitten kyseessä mikä tahansa sairaus. Eikä ajatella, että luoja sinut sairaaksi loi, tyydy siihen!
Jos on olemassa lapsia, jotka tarvitsevat hyvän kodin (niin kuin on aina ollut ja tulee aborteista huolimatta aina olemaankin) ja lapsettomia vanhempia, jotka ovat sellaisen valmiita tarjoamaan, niin miksi ei näitä yhdistettäisi?
arveluissani. Mielestäsi ei-toivotut lapset pitää lopettaa :-(
Uskomatonta! Hyvä äiti ajattelee AINA lapsen parasta ja siksi moni myös luopuu omasta lapsestaan TÄMÄN PARHAAKSI. Jos joku hyväksytään adoptiovanhemmaksi, hänen taustat on tutkittu huolellisesti, talous on tasapainossa ja rakkautta lasta kohtaan on enemmän kuin kellään muulla! Adoptoitu lapsi on aina valtavan odotettu, haluttu ja toivottu - hän saa parhaan mahdollisen kasvualustan!!! Unohtakaa uskonnolliset höpötykset "tarkoituksesta"...
Aika menee yllättävän nopeasti ja olette "selvinneet" jo 10kk:tta. Jaksa vielä muutama kuukausi, niin sinulla on ihana taapero, joka on hurjasti helpompi kuin vauva. Pure nyt hammasta ja hae apua esimerkiksi neuvolasta. Ja rakastathan sinä lastasi, koska haluat hänelle parasta.
vanhempien toimesta eniten "onnettomuuksia"?
Kun lapselle tulee uhma ikä, kapinointia, jossain vaiheessa murrosikä,.. Jos ajattelee että lapsen kanssa on helppo elää kun lapsi tulee tietyn ikäikseksi niin silloin on väärässä.Lapsi on aina lapsi ja hänen käytös sen mukaista. Ikä tuo aina omat haasteensa ja siksi rakkaus lapseen on tärkeää. Lasta on kestettävä tuli mitä tuli!
OLisiko tärkeämpää miettiä äitiä kasvattajana, miksi se on vaikeaa? Voiko asialle tehdä jotain tai onko tilanne sellainen että äiti ei nyt jaksa hoitaa tehtäväänsä?
Jotkut selviää lapsen kanssa vaikka 20-vuotta, mutta siinä vaiheessa arvet voi olal liian syvät. Ei elämän pitäisi olla vain selviämistä, vaan myös rakkautta, huolenpitoa, hellyyttä, kasvattamista,.. Hyvin monet asiat on tärkeitä että vuorovaikutus toimii ja lapsesta kasvaa eheä aikuinen.
Siinä olen samaa mieltä että jos huomaa että ei selviä niin kannatata hakea apua, yksin ei pidä jäädä, siitä kärsii äidin lisäksi lapsi. Mutta auttaako apua kaikkia? Onko joskus tehtävä muita valintoja jotta lapsi saa arvoisensa lapsuuden?
Kuinka kauan hammasta pitää purra?
Jos tunteet on hetkellisiä ja ne on vai ntunteita eikä ne vaikuta lapseen niin ehkä niiden kanssa voi selvitä, mutta entä jos lapsen vuorovaikutussuhde on vaarassa?
Jos äiti itse on sitä mieltä että asiat ei ole kohdallaan, jos äidin tuntemuksiin ei voi luottaa näissä asioissa niin keneen sitten?
Asioiden ei kannata antaa vain olla kunnes huomaa että on myöhäistä muuttaa mennyttä.
Hyvä tulevaisuus tulee vain jos sen eteen on vlamis tekemään töitä!
Onnellista tulevaisuutta kaikille Suomen lapsille!
..kun vauvasta kasvaa taapero, moni KÄYTÄNNÖN asia helpottaa. Lapsi alkaa nukkumaan kokonaisia öitä, harjoittelee itse syömään, osaa jo leikkiä vähän itsekseen, on oma-aloitteisempi, näyttää fyysisesti tunteitaan takaisin (halaa, suukottaa), oppii pikkuiljaa ilmaisemaan tarpeitaan sanoin..jne.
Sitä tarkoitin.
Minun mielestäni lapseni kanssa on nyt helpompi elää kun uhmaikä on tullut kuin silloin kun hän oli vauva. Ihan käytännön asioiden takia. Kun on tarpeeksi väsynyt ja voimat loppu,niin niiltä negatiivisilta tunteilta ei voi välttyä. (tiedän omasta kokemuksesta, yh:na ja koliikkilapsi) Silti se ei tarkoita, etteikö rakastaisi lasta yli kaiken. Silti niitä negatiivisia tunteita ei tarvitse purkaa siihen lapseen. Minäkin selvisin monesta epätoivoisesta ajatuksesta omasta jaksamisesta sillä, että ajattelin, että ei tätä vaihetta kestä kuin sen ja sen verran ja sitten helpottaa. Niin kun on helpottanutkin. Silloin purin hammasta. Korostan nyt, että puhun KÄYTÄNNÖN asoista. Henkinen puoli onkin sitten eri asia jos ei tunne kiintymystä lastaan kohtaan. Silloin pitäisi mennä ammattiauttajan pakeile.
Sehän on myös lapsessa, että mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän "takaisin" sieltä tulee ja siksi murrosikäkin on niin haastavaa aikaa, kun selitykseksi ei enää riitäkkään, se että "kun äiti niin sanoo.." :)Mutta siinä on myös mahdollisuus itselle kasvaa sen lapsen kanssa.
Epäilen, että aloittaja on vaan hukassa tunteidensa ja arjen vaativuuden kanssa. Tukiperhe olisi varmaan ideaalivaihtoehto? Hän ei myöskään tainnut mainita onko yksin tilanteessaan vai onko lapsen isä kuvioissa mukana.
olin itse lähes samoissa aikeissa lapsen ollessa 8-kk ikäinen.
Pääsimme lastenkotiin kuukaudeksi, jolloin hlö-kunta hoiti yöllä lasta ja sain itse nukkua kunnolla.
Päivä päivältä lapsi alkoi tuntua rakkaammalta. Kun hän sanoi ekan kerran ÄITI, ÄITTÄ... niin ilon kyynel vierähti poskelle.
Se on tosi, että lapsi tulee koko ajan ihanammaksi ja 1,5 vuotias kävelevä, jutteleva, halaileva kultakimpale on parasta mitä ihmisellä on!!
Älä anna lastasi pois.
Sitten et jaksa itsekään??
Ota yhteyttä Pelastakaa lapset järjestöön. He keskustelevat ja kertovat vaihtoehdoista, tavoista etsiä lapsellesi perhe ilman, että sinun täytyy tehdä päätöstä tai että joutuisit viranomaisten tarkkailtavaksi. Jaksamisessa auttaa myösneuvola.
Olemme olleet kotimaisessa adoptiojonossa jo yli vuoden. Emme voi saada biologista lasta ja meillä on hyvä parisuhde, rakastamme lapsia ja kummilapset ovat tärkeitä, elämme normaalia arkea ja käymme töissä.Tekisimme kaikkemme lapsen tai lasten hyvän ja turvallisen kodin ja kasvatuksen eteen ja olemme valmiita uhraamaan paljon omastamme. Suomessa adoptioon antaminen on turvallista, eikä lapsi todellakaan joudu huonoon perheeseen tai lasten kotiin. Saat itse tutustua adoptiovanhempien papereihin (ei nimiin yms) ja vaikuttaa haluatko rakkaan lapsen maalle vai kaupunkiympäristöön yms. Käymme läpi erittäin tarkan haastattelun ja koulutuksen, jossa kaikki taustamme tutkitaan - antaisimme turvallisen tulevaisuuden lapsellesi ja sen varmistavat sosiaalialan ammattilaiset.
Minut adoptoitiin enkä koskaan kelvannut ihmisille. Kun en kelvannut oikealle äidilleni, niin jotain vikaahan minussa täytyy olla.
Vanhempiani halveksuttiin myös, koska hehän olivat lapsettomia.
Sain osakseni kyräilyä, syrjintää yms.
vasta kun muutin pois paikkakunnalta, syrjintä loppui.
En koskaan kerro asiasta kenellekään.
Eli ei tuo adoptiolapsen elämä välttämättä kovin onnellista ole.
Olen pahoillani puolestasi että olet joutunut kärsimään.
Mutta nykyään lapsettomuus on paljon yleisempää kuin ennen ja jos lapsettomia kyräiltäisiin niin hyvin isoa joukkoa kyrältäisiin eli uskon että itlanne on muuttunut, ainakin itse koen näin minun ja monen lapsettoman tuttavani kohdalla.
Myös adoptio on paljon yleisempää, lapsia oltasiin valmiita adoptioimaan paljon, mutta se ei ole mahdollisista sillä adoptiovapaita lapsia ei ole kuin muutama.
Haluan vielä sanoa sinulle että ennen oli monet asiat tiukempia, myös meidän perhettä kyräiltiin vaikka en ollut lapsettomasta tai adoptioperheestä, onneksi nykyään ollaan monen asian suhteen paljon avarampikatseisia. (Tosin jotkut pienet paikkakunnat voi olla vieläkin vähän eri asia, kaikki tuntee toisensa ja he voivat siksi kokea oikeudekseen toisten arvostelun.)
Et kerro muille adoptiotaustasi, minusta se on ihan normaalia, en minäkään kerro kaikille lapsuudestasi ja siihen liittyvistä syrjinnän aiheista, vaan olen onnellinen että nyt on asiat toisin ja voin itse vaikuttaa siihen miten asiat nykyään menee, paitsi tuohon lapsettomuuteen...
Toivottavasti sinä et enää kärsi vaan saat elää rauhassa ihan omaa elämääsi!
Hyvää kesää sinulle! :)