Ajattelin tiedustella asiantuntevia mielipiteitä hieman erikoisemmassa tilanteessa liittyen koirien astutukseen. Meillä on 13-vuotias hyvässä kunnossa näinkin korkealle iälle pysynyt viriili hirvikoirauros, joka on ollut läpi elämänsä ja on edelleen rakastettu perheenjäsen. Tätä päivää eläessä ikä on alkanut jo painaa, vaikka koiramme onkin perusterve, ja olen alkanut oivaltaa sen katoavaisuuden aivan uudella tasolla - koirallamme ei nimittäin ole ainuttakaan jälkeläistä tässä maailmassa ja aloin tuossa pohtia, ettei koirastamme jää myöhemmin jäljelle kuin ihanat muistot. Ajatus tuli mieleeni lukiessani erästä pennunhankintaa koskenutta tekstiä. Tietysti jokainen koira on omalla tavallaan ihana, mutta olen vähän vieroksunut ajatusta pelkästä uuden pennun ottamisesta - vaikka rakastan kaikkia koiria, suhde vanhaan herraamme on ollut niin ainutlaatuinen, että pelkkä ajatuskin uudesta koirasta tuntuisi vanhan koiramme korvaamiselta. Sellainen ei olisi oikein uuttakaan koiraa kohtaan, sillä katson jokaisella yksilöllä olevan oikeus arvostukseen omana itsenään, eikä vanhan lemmikin jatkeena. Saatan olla hölmö, mutta tunnetasolla oman koirani jälkeläinen olisi kuitenkin aivan toinen juttu, koska silloin tietäisin, että pitäessäni siitä hyvää huolta ja sitä rakastaessani sitä omana itsenään, en hylkäisi tai korvaisi millään tavoin rakasta koiraamme, vaan olisin yhä pitämässä huolta senkin eduista. Eikös oma lapsi ole meistä jokaiselle se tärkein asia maailmassa, jos sellainen on siunaantunut?
Käytännön puoli kuitenkin arveluttaa. Tähän tilanteeseen on ylipäätänsä päädytty, koska olin melko nuori koiran tullessa meille - 7-vuotias. Vanhemmilta on puuttunut tahtoa tässä asiassa, eikä minun mielipiteitäni ole tietenkään lapsena pahemmin huomioitu. Nyt olen kuitenkin parikymppinen, joten tilanne on vähän toinen. Mutta onko nyt jo auttamattomasti liian myöhäistä?
Biologian tunneilla olen itsekin oppinut, että naaraan korkea ikä on terveysriski niin tälle itselleen kuin pennuillekin. Uroksella puolestaan ikä vaikuttaa ainoastaan geneettiseen puoleen - vanhenemisen myötä mutaatioriski uroksen sukusoluissa kasvaa. Olisiko jollakin koirankasvatuksesta paljon kokemusta omaavalla henkilöllä tietoa siitä, miten varteenotettava riski tuo uroksen ikä on? En halua missään nimessä vaarantaa yhdenkään eläimen hyvinvointia ja jos riski on todellinen, on koko asia tietenkin unohdettava. Haluaisin kuitenkin selvittää, onko poikakoiramme vielä mahdollista saattaa jälkeläisiä tähän maailmaan, jos sopivassa iässä pentujen saannin suhteen oleva kumppani löytyisi.
En elättele suuria toiveita sen suhteen, että yksikään kasvattaja olisi kiinnostunut teettämään pentuetta näin iäkkään uroksen kanssa. Varmaa tietoa minulla ei tästäkään ole ja toivoisin asiasta paremmin tietävien kannanottoja tähän liittyen. Täysin puhdasrotuiselta koiraltamme löytyvät kyllä paperit sukupuineen ja rekisteritodistuksnineen, se on lähtöisin hyvistä vanhemmista, mutta näyttelyssä emme ikinä ole käyneet. (Kaikki on kuitenkin kunnossa ja käsittääkseni koiramme on aikalailla rotumääritelmän mittasuhteissa. Kivekset laskeutuneet normaalisti ajallaan, purenta kohdallaan ja kaikin puolin muutenkin sopusuhtaisesti kehittynyt, eläinlääkärin vuositarkastuksissa ei ole tullut ilmi mitään poikkeavuuksia. Uskon, että näyttelytulokset olisivat olleet vähintäänkin hyviä, jos niissä olisi joskus käyty.) Koska koirani lienevät tulevan aina olemaan perhekoiria ilman virallisia harrastustoimia, en pidä puhdasrotuisuuttakaan välttämättömyytenä koirani pennuille. Tiedän kyllä, ettei moni asiantuntija pidä hyvänä ideana sekarotuisen pentueen tietentahtoista teettämistä - toisaalta taas, kuten jo totesin, kasvattajat eivät liene kovin innostuneita tuottamaan jalostuskoiria 13-vuotiaalla uroksella. Mikä olisi paras ratkaisu?
Keinohedelmöityskin kävi mielessäni, vaikkei ensisijainen vaihtoehto missään nimessä olekaan. Olen joskus kuullut menetelmistä, että koiralta talteen kerätyn sperman voi pakastaa myöhempää käyttöä varten. Onnistuuko tämäkään enää iäkkäältä urokselta, miten kauan pakastettu sperma säilyy ja millaisissa summissa tällaisen operaation hinta mahtaa liikkua?
Lopuksi haluan todeta, ettei se millään tavalla muuta syvää kiintymystä ja rakkautta täynnä ollutta ainutlaatuista ystävyyssuhdetta elämäni parhaaseen ystävään, vaikkei sillä jälkeläisiä koskaan jälkeen jäisikään. Rakkaat muistot tulevat elämään aivan samoin sydämessäni, mutta ellei koirastamme jää ainoatakaan pentua jäljelle tähän maailmaan, tulen suremaan myös tuon mahdollisuuden menettämistä silloin, kun hänestä aikanaan aika jättää. On ollut henkisesti hyvin rankkaa huomata iän hiljalleen tuomat muutokset ja tietää lopun alkavan lähestyä. Toivon täydestä sydämestäni, että meillä on jäljellä vielä monta yhteistä onnellista vuotta ja että koirallamme on pitkä ja onnellinen vanhuus. Pyydän, etteivät tähän vastaavat katso minua pahalla, vaikka haikailenkin tuohon onnelliseen aikaan kuuluvan myös elämän jatkuvuutta tutunoloisten pikku tassujen tepsutuksen muodossa.
Käytännön puoli kuitenkin arveluttaa. Tähän tilanteeseen on ylipäätänsä päädytty, koska olin melko nuori koiran tullessa meille - 7-vuotias. Vanhemmilta on puuttunut tahtoa tässä asiassa, eikä minun mielipiteitäni ole tietenkään lapsena pahemmin huomioitu. Nyt olen kuitenkin parikymppinen, joten tilanne on vähän toinen. Mutta onko nyt jo auttamattomasti liian myöhäistä?
Biologian tunneilla olen itsekin oppinut, että naaraan korkea ikä on terveysriski niin tälle itselleen kuin pennuillekin. Uroksella puolestaan ikä vaikuttaa ainoastaan geneettiseen puoleen - vanhenemisen myötä mutaatioriski uroksen sukusoluissa kasvaa. Olisiko jollakin koirankasvatuksesta paljon kokemusta omaavalla henkilöllä tietoa siitä, miten varteenotettava riski tuo uroksen ikä on? En halua missään nimessä vaarantaa yhdenkään eläimen hyvinvointia ja jos riski on todellinen, on koko asia tietenkin unohdettava. Haluaisin kuitenkin selvittää, onko poikakoiramme vielä mahdollista saattaa jälkeläisiä tähän maailmaan, jos sopivassa iässä pentujen saannin suhteen oleva kumppani löytyisi.
En elättele suuria toiveita sen suhteen, että yksikään kasvattaja olisi kiinnostunut teettämään pentuetta näin iäkkään uroksen kanssa. Varmaa tietoa minulla ei tästäkään ole ja toivoisin asiasta paremmin tietävien kannanottoja tähän liittyen. Täysin puhdasrotuiselta koiraltamme löytyvät kyllä paperit sukupuineen ja rekisteritodistuksnineen, se on lähtöisin hyvistä vanhemmista, mutta näyttelyssä emme ikinä ole käyneet. (Kaikki on kuitenkin kunnossa ja käsittääkseni koiramme on aikalailla rotumääritelmän mittasuhteissa. Kivekset laskeutuneet normaalisti ajallaan, purenta kohdallaan ja kaikin puolin muutenkin sopusuhtaisesti kehittynyt, eläinlääkärin vuositarkastuksissa ei ole tullut ilmi mitään poikkeavuuksia. Uskon, että näyttelytulokset olisivat olleet vähintäänkin hyviä, jos niissä olisi joskus käyty.) Koska koirani lienevät tulevan aina olemaan perhekoiria ilman virallisia harrastustoimia, en pidä puhdasrotuisuuttakaan välttämättömyytenä koirani pennuille. Tiedän kyllä, ettei moni asiantuntija pidä hyvänä ideana sekarotuisen pentueen tietentahtoista teettämistä - toisaalta taas, kuten jo totesin, kasvattajat eivät liene kovin innostuneita tuottamaan jalostuskoiria 13-vuotiaalla uroksella. Mikä olisi paras ratkaisu?
Keinohedelmöityskin kävi mielessäni, vaikkei ensisijainen vaihtoehto missään nimessä olekaan. Olen joskus kuullut menetelmistä, että koiralta talteen kerätyn sperman voi pakastaa myöhempää käyttöä varten. Onnistuuko tämäkään enää iäkkäältä urokselta, miten kauan pakastettu sperma säilyy ja millaisissa summissa tällaisen operaation hinta mahtaa liikkua?
Lopuksi haluan todeta, ettei se millään tavalla muuta syvää kiintymystä ja rakkautta täynnä ollutta ainutlaatuista ystävyyssuhdetta elämäni parhaaseen ystävään, vaikkei sillä jälkeläisiä koskaan jälkeen jäisikään. Rakkaat muistot tulevat elämään aivan samoin sydämessäni, mutta ellei koirastamme jää ainoatakaan pentua jäljelle tähän maailmaan, tulen suremaan myös tuon mahdollisuuden menettämistä silloin, kun hänestä aikanaan aika jättää. On ollut henkisesti hyvin rankkaa huomata iän hiljalleen tuomat muutokset ja tietää lopun alkavan lähestyä. Toivon täydestä sydämestäni, että meillä on jäljellä vielä monta yhteistä onnellista vuotta ja että koirallamme on pitkä ja onnellinen vanhuus. Pyydän, etteivät tähän vastaavat katso minua pahalla, vaikka haikailenkin tuohon onnelliseen aikaan kuuluvan myös elämän jatkuvuutta tutunoloisten pikku tassujen tepsutuksen muodossa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
olet pohtinut asiaa monelta kantilta, kirjoituksesi teki minuun suuren vaikutuksen.
Uroksesi on jo sen ikäinen että varmuutta siittiöiden toimivuudesta ei enää ole, tietysti sen pystyy kalliilla hinnalla eläinlääkärillä toteamaan.
Minusta sinun kannattaisi vaikka vilaista onko rodullasi omaa keskustelupalstaa ja kirjoittaa tuo tekstisi sinne tai jollekin metsästysfoorumille. Näin saisit mahdollisuuden saattaa maailmaan puhdasrotuisia ja rekisteröityjä pentuja (jos joku nartun omistaja suostuu, eihän sen tarvitse olla kasvattaja vaan samanlainen harrastaja kuin sinäkin). Olet kuitenkin sen verran nuori vielä että jos vaikka joku näyttely- tai koemuoto, mahdollisesti jopa metsästyskokeet tulevat myöhemmin mieleen, voisit itsekin päästä kokeilemaan uuden pentusi kanssa ja saada mahdollisuuden seurata uroksen jälkeläisten matkaa ja toimintaa monen monta vuotta.
Pidän sinulle peukkuja ja aurinkoista kesää!
Kyllähän tuo on mahdollista. Käänny hirvikoira kasvatajien puoleen. Jos koirasi on vielä pirteä, niin pentuhanke voi onnistua ihan hyvin. Onhan vanhoja uroksia(yli 10v) käytetty jalostukseen ihan hyvällä menestyksellä.
...haluan vain sanoa oman rohkaisevan (?)mielipiteeni muuten asiaan. Kirjoituksesi liikutti minuakin ja siihen en osaa tarkemmin ottaa kantaa että kannattaako tuon ikäisellä vielä teettää jälkeläisiä, ikä tuskin on este, vaan kunto muuten.
Mutta itse jouduin lopettamaan viime kesänä kaksi vanhaa koiraani, maailman suloisimmat ja ihmisen parhaat ystävät.. olisivat kesällä täyttäneet molemmat 14v. Kesä meni suriessa, eikä vieläkään asiasta puhuminen ole helppoa. Silloin eläinlääkäriltä tultuani ja koirani haudattuani päätin etten ikinä enää ota koiraa/-ia!!!! Silloin minusta tuntui kuten sinusta nyt, ettei uuden koiran ottaminen olisi kuin vanhojen korvaamista, joihin ei kukaan uusi koira pysty ja että se olisi ollut jotenkin väärin vanhoja koiriani kohtaan... No, 10 kk meni ja yht äkkiä alkoi kypsyä ajatus uuden koiran ottamisesta... No, asia eteni niin nopeasti, että ei mennyt siitä kuin kk ja nyt minulla on 4 vkoa ollut sydämeni valloittanut ihana koiranpentu ja sille tuli tällä vkolla kaveri... :) Eivät korvaa entisiäni, ovat omia uusia ystävyksiä, joille löytyi tilaa sydämestäni ja nyt olen tyytyväinen että näin uskalsin tehdä... Varmaan entiset koiruutenikin ajattelevat sateenkaarisillalla uusien koirieni temuamista seuratessaan että kiva että näin kävi...
Halusin tämän sinulle vain rohkaisuksi kirjoittaa, että vaikka sinusta nyt tuntuu pahalta ajatella, ettei rakasta ystävääsi ole enää montaa vuotta, ja vaikka et saisi sillä jälkeläisiä teetettyä, niin näin minulle kuitenkin kävi...nämä uudet ei missään nimessä korvaa vanhoja koiriani (joita minulla on ollut niitä kaksi peräkkäin ennenkin, mutta silloin olin itse niin nuori ettei niihin syntynyt samanlaista tunnesidettä kuin näihin kahteen viimeiseen), mutta ovat kuitenkin nyt pystyneet valloittamaan sydämeni täysin. Vanhat muistot ei kuitenkaan unohdu , eikä tarvikaan. Mutta elämä jatkuu... Onnellisia ja aurinkoisia päiviä teille!!!