TAIKAVUORI
Thomas Mann
1924
Taikavuori on kertomus juuri insinööriksi valmistuneen Hans Castorpin 3 viikon lomamatkasta ystävänsä luo vuoristoparantolaan, varsinaista matkaa tärkeämmäksi nousee henkinen matka, jonka hän siellä ollessaan tekee. Alkuluvussa Mann perustelee tyyliään ”tulemme kertomaan asiat laajasti, tarkkaan ja perusteellisesti...emme pelkää pikkutarkkuuteen kohdistuvaa vieroksuntaa...olemme pikemminkin sitä mieltä että ainoastaan perusteellisuus on kiinnostavaa.” Tämä kirjasta lainattu kappale kuvaa oikein hyvin Mannin kirjoitustyyliä, pienten asioiden tarkka kuvaaminen ja kiireettömyys ovat hänen tyylilleen tunnusomaisia piirteitä. Vain pari kertaa tässä laajassa teoksessa Mann jättää asiat puolitiehen ja silloinkin sen erikseen perustellen.
Aika on filosofisten keskustelujen kohteena, sillä vuoristossa aika on suhteellinen käsite. Mann onnistuu selittämään melko tyhjentävästi sen usein ihmettelyn kohteena olevan asian, miksi aika nuorena tuntuu menevän hitaasti ja vanhempana taas huomattavasti nuoruutta nopeammin. Kysymys on nuoruuden epäsäännöllisestä elämänrytmistä ja sen mukanaan tuomasta vaihtelusta, vaihtelu ja tapahtumarikkaus saavat yhdenkin päivän tuntumaan pitkältä – sama pätee myös pitemmissä ajanjaksoissa. Aikuisen ihmisen elämä on monesti rutinoitunutta ja siten tapahtumista köyhää, näin ollen aika tuntuu menevän nopeammin kun ei tapahdu mitään erikoista vaan päivät kulkevat samaa rataa vuodesta toiseen. Tässä on syy – Mannin mukaan - ajan erillaiseen kokemiseen eri elämän vaiheissa.
Parantolan elämää kuvataan toistuvasti samojen rutiinien kautta ja siten tulevat tutuksi henkilöt ja laitoksen päivärytmi, sen lääkärit ja potilaiden luonteet. Parantolasta saa hieman vankilanomaisen käsityksen ja lääkäräiden määrätessä 6 kuukauden lisäaikoja kuin varmuuden vuoksi, käsitys vain vahvistuu. Jatkuva kuumeenmittaaminen ja päivälevot ovat parantolan arkea ja kiinteää päivärytmiä.
Hans Castorp rakastuu parantolassa epätoivoisesti naimisissa olevaan venäläiseen naiseen, nimeltään Chauchat suhde häneen ei tosin ole muuta kuin sivusta seuraajan ja kun Chauchat saapuu pitkän poissaolon jälkeen taas Berghofiin on hänellä seuraa mukanaan. Kirjan loppupuolella Mann tuo – tosin selityksin – uuden henkilön mukaan tapahtumiin, hän on Chauchatin miesystävä Pieter Peeperkorn, jonka vaikuttava persoonallisuus kiehtoo Hansia. Peeperkorn tosin poistuu yhtä pien kuin on tullutkin – jättäen persoonallaan syvän vaikutuksen Hansiin. Hansin parantola elämän historia kulkee seuraavaa latua, ensin sopeutuminen paikkaan sitten olosta nauttiminen ja laitostuminen, lopulta paatuminen ja turtuminen ja hienoinen moraalinen rapautuminen.
Italialainen kolmannen polven runoilija Settembrini on kirjan mielenkiintoisimpia persoonallisuuksia ja hänen esiintymisensä saa Hansin ajattelemaan asioita, jota hän haaveiluun taipuvaisena tekee luonnostaan muutenkin. Parantolassa oleilunsa aluksi Hans Castorp keskustelee Settembrinin kanssa, mutta mitä pitemmälle edetään sitä enemmän suhde alkaa vaikuttaa opettaja- oppilassuhteelta. Eikä tämä suhde muutu tasa-arvoiseksi edes tarinan lopussa. Settembrini alkaa johdattaa nuorta miestä ensin epäsuorasti ja sitten suoraan kohti humanismia, jota hän puhtaimmillaan edustaa. Humanisti ja insinööri ystävystyvät, tai pikemminkin Settembrini ottaaa Hansin opetuslapseskseen. Settembrini pitää itsensä henkisesti irti parantolan muista toipilaista ja yrittää saada myös Hansin tekemään samoin. Myöhemmin kun Settembrini muuttaa – parantumattomana – laaksoon lähelle parantolaa, tulee kuvioihin mukaan toinen oppinut mies, Jesuiitta munkki nimeltään Leo Naphta, joka hänkin on laaksossa parantelemassa terveyttään ja asuu samassa talossa kuin Settembrini. Munkki, jonka kanssa Settembrini on ystävystynyt, ei taas hänen mielestä ole hyvää seuraa serkuksille, sillä he eivät osaa suojata itseään vierailta ja vääriltä ajatuksilta. Naphtan ja Settembrinin keskustelut ovat kirjan miltei parasta antia, heidän keskustelunsa liikkuvat korkeissa asioissa ja eri katsantokantojen törmätessä hyvässä ilmapiirissä. Jatkuva taistelu Hansin sielusta käydään näiden kahden oppineen välillä.
Lopulta tämä hengen miekkojen kalistelu saa hurjan lopun – jota kirkonmieheltä ei oikeastaan olisi voinut edes teoriassa odottaa – kaksintaistelun muodossa, päättyen Naphtan itsemurhaan. Mann tekee humanistista voittajan ja Settembrini jää taistelusta henkiin ja asumaan vuoristoon, tosin voimattomana ja syvästi Naphtan tarinan päätöksestä järkyttyneenä.
Kirjan loppu on liikuttava, sodan alkaessa ja Hansin lähtiessä maataan puolustamaan. Settembirinin vilkuttaessa ja pyyhkiessä varovasti kyyneliä silmistään rautatieasemalla. Hansin juostessa 1 maailmansodan taistelutantereella hänelle jätetään jäähyväiset. Teos on loistavaa kuvausta ajasta ja tietystä historiallisesta käännöksesta, joka tuona aikana alkoi. Huolellisuus, perusteellisuus ja tarkkuus on taattu loppuunasti.
Thomas Mann
1924
Taikavuori on kertomus juuri insinööriksi valmistuneen Hans Castorpin 3 viikon lomamatkasta ystävänsä luo vuoristoparantolaan, varsinaista matkaa tärkeämmäksi nousee henkinen matka, jonka hän siellä ollessaan tekee. Alkuluvussa Mann perustelee tyyliään ”tulemme kertomaan asiat laajasti, tarkkaan ja perusteellisesti...emme pelkää pikkutarkkuuteen kohdistuvaa vieroksuntaa...olemme pikemminkin sitä mieltä että ainoastaan perusteellisuus on kiinnostavaa.” Tämä kirjasta lainattu kappale kuvaa oikein hyvin Mannin kirjoitustyyliä, pienten asioiden tarkka kuvaaminen ja kiireettömyys ovat hänen tyylilleen tunnusomaisia piirteitä. Vain pari kertaa tässä laajassa teoksessa Mann jättää asiat puolitiehen ja silloinkin sen erikseen perustellen.
Aika on filosofisten keskustelujen kohteena, sillä vuoristossa aika on suhteellinen käsite. Mann onnistuu selittämään melko tyhjentävästi sen usein ihmettelyn kohteena olevan asian, miksi aika nuorena tuntuu menevän hitaasti ja vanhempana taas huomattavasti nuoruutta nopeammin. Kysymys on nuoruuden epäsäännöllisestä elämänrytmistä ja sen mukanaan tuomasta vaihtelusta, vaihtelu ja tapahtumarikkaus saavat yhdenkin päivän tuntumaan pitkältä – sama pätee myös pitemmissä ajanjaksoissa. Aikuisen ihmisen elämä on monesti rutinoitunutta ja siten tapahtumista köyhää, näin ollen aika tuntuu menevän nopeammin kun ei tapahdu mitään erikoista vaan päivät kulkevat samaa rataa vuodesta toiseen. Tässä on syy – Mannin mukaan - ajan erillaiseen kokemiseen eri elämän vaiheissa.
Parantolan elämää kuvataan toistuvasti samojen rutiinien kautta ja siten tulevat tutuksi henkilöt ja laitoksen päivärytmi, sen lääkärit ja potilaiden luonteet. Parantolasta saa hieman vankilanomaisen käsityksen ja lääkäräiden määrätessä 6 kuukauden lisäaikoja kuin varmuuden vuoksi, käsitys vain vahvistuu. Jatkuva kuumeenmittaaminen ja päivälevot ovat parantolan arkea ja kiinteää päivärytmiä.
Hans Castorp rakastuu parantolassa epätoivoisesti naimisissa olevaan venäläiseen naiseen, nimeltään Chauchat suhde häneen ei tosin ole muuta kuin sivusta seuraajan ja kun Chauchat saapuu pitkän poissaolon jälkeen taas Berghofiin on hänellä seuraa mukanaan. Kirjan loppupuolella Mann tuo – tosin selityksin – uuden henkilön mukaan tapahtumiin, hän on Chauchatin miesystävä Pieter Peeperkorn, jonka vaikuttava persoonallisuus kiehtoo Hansia. Peeperkorn tosin poistuu yhtä pien kuin on tullutkin – jättäen persoonallaan syvän vaikutuksen Hansiin. Hansin parantola elämän historia kulkee seuraavaa latua, ensin sopeutuminen paikkaan sitten olosta nauttiminen ja laitostuminen, lopulta paatuminen ja turtuminen ja hienoinen moraalinen rapautuminen.
Italialainen kolmannen polven runoilija Settembrini on kirjan mielenkiintoisimpia persoonallisuuksia ja hänen esiintymisensä saa Hansin ajattelemaan asioita, jota hän haaveiluun taipuvaisena tekee luonnostaan muutenkin. Parantolassa oleilunsa aluksi Hans Castorp keskustelee Settembrinin kanssa, mutta mitä pitemmälle edetään sitä enemmän suhde alkaa vaikuttaa opettaja- oppilassuhteelta. Eikä tämä suhde muutu tasa-arvoiseksi edes tarinan lopussa. Settembrini alkaa johdattaa nuorta miestä ensin epäsuorasti ja sitten suoraan kohti humanismia, jota hän puhtaimmillaan edustaa. Humanisti ja insinööri ystävystyvät, tai pikemminkin Settembrini ottaaa Hansin opetuslapseskseen. Settembrini pitää itsensä henkisesti irti parantolan muista toipilaista ja yrittää saada myös Hansin tekemään samoin. Myöhemmin kun Settembrini muuttaa – parantumattomana – laaksoon lähelle parantolaa, tulee kuvioihin mukaan toinen oppinut mies, Jesuiitta munkki nimeltään Leo Naphta, joka hänkin on laaksossa parantelemassa terveyttään ja asuu samassa talossa kuin Settembrini. Munkki, jonka kanssa Settembrini on ystävystynyt, ei taas hänen mielestä ole hyvää seuraa serkuksille, sillä he eivät osaa suojata itseään vierailta ja vääriltä ajatuksilta. Naphtan ja Settembrinin keskustelut ovat kirjan miltei parasta antia, heidän keskustelunsa liikkuvat korkeissa asioissa ja eri katsantokantojen törmätessä hyvässä ilmapiirissä. Jatkuva taistelu Hansin sielusta käydään näiden kahden oppineen välillä.
Lopulta tämä hengen miekkojen kalistelu saa hurjan lopun – jota kirkonmieheltä ei oikeastaan olisi voinut edes teoriassa odottaa – kaksintaistelun muodossa, päättyen Naphtan itsemurhaan. Mann tekee humanistista voittajan ja Settembrini jää taistelusta henkiin ja asumaan vuoristoon, tosin voimattomana ja syvästi Naphtan tarinan päätöksestä järkyttyneenä.
Kirjan loppu on liikuttava, sodan alkaessa ja Hansin lähtiessä maataan puolustamaan. Settembirinin vilkuttaessa ja pyyhkiessä varovasti kyyneliä silmistään rautatieasemalla. Hansin juostessa 1 maailmansodan taistelutantereella hänelle jätetään jäähyväiset. Teos on loistavaa kuvausta ajasta ja tietystä historiallisesta käännöksesta, joka tuona aikana alkoi. Huolellisuus, perusteellisuus ja tarkkuus on taattu loppuunasti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.