En ole ennen tällä palstalla käynyt ja nyt kun, löytyi vuhuu!
Haluaisin teidän arvostelevan tätä pätkää:
- Elämä on elämää, ei sen enempää. Tuuli hiuksiani leijuttaa ja kesän kukkaset väriä vaihtaa. Syksy tuli ja toi lehdet mukanaan, lehtikasoihin pyörimään vaan. Syksy talven tieltä väistyy, mutta minä en. Ensilumesta nauttia saan ennen kuin, nukahdan. Kuoleman urheasti kohtaan ja, pikkuveljeni taas nähdä saan…, lauloin ja kaikki hurrasivat.
- Sinä olet huippu, Dase! ystäväni, Aamu ja Flora karjuivat iloisen väkijoukon mukana. Itse asiassa minun oikea nimeni on Daisy Dellvillen ja muutin tänne Suomeen vasta 2000- luvulla, mutta olen jo asunut täällä ja saanut hyviä ystäviä.
- Daisy, sinä olet tähti! Paras! Voittamaton! Upea! Mahtava, ja ihana! Joni Sanders sanoi mairealla äänellä. Minä vain hymyilin, mutta päänsärky iski!
- Uh, kiljahdin ja vaivuin maahan.
Kaikki sumeni, päässä välkkyi ja minä olin kuin kuollut, mutta ne ollut. Tunsin sydämeni sykkeen. Yritin nousta unessa? seisomaan, mutta en pystynyt.
Olin kuolemassa, tiesin sen. Pikkuveljenikin oli kohdannut saman. Nyt minä kohtaisin Kuoleman silmästä silmään.
- Ahhr! parahdin ja katsoin vasenta kättäni. Siinä ei ollut mitään, katsoin oikeata kättäni, siinäkään ei ollut mitään. Kiljuin ja itkin. Miksi kukaan minulle tällaista tekisi?
Samassa hetkessä käsivarteni ja käteni olivat palanneet. Tuijottelin niitä pitkän aikaa kunnes, lähdin kävelemään unessani.
Kävelin pitkän aikaa määränpäästä välittämättä ja katselin ympärilleni. Suuria hiekkadyynejä ja lampi, joka oli parinsadan metrin päässä. Aloin juosta. Juoksin kohti lampea, jonka pinta välkkyi aavemaisen omituisesti, mutta kumarruin kuitenkin juomaan. Vesi oli hyvää ja kylmää. Minua alkoi väsyttää ja lopulta nukahdin lammen viereen.
Heräsin hätkähtäen. Joku, kosketti kyynärpäätäni, ja minä kiljuin, ja kiljuin. Vangitsijani laittoi kätensä suulleni ja näin hänen hymyilevän. Ei, olin varmasti väärässä. Kaappaajani laittoi minut, johonkin kovalle ja tunsin että, me liikuimme.
Matka kesti pitkään ja, joka paikkaa särki. Minulla oli huono asento ja nälkä. Lopulta pysähdyimme. Huomasin kaappaajani olevan mies, ja ihmettelin. Miten MINUN unessani joku, niin komea ja lihaksikas mies voisi kidnapata minut. Mies kumartui lähelleni ja hymyili. Hän otti minut vaivattomasti olallensa ja kantoi minua kohti tornia. Salaperäinen mies pysähtyi ja laski minut hellästi alas maahan, suuren rautaportin eteen. Minua pelotti ja mies varmaankin huomasi sen, kun hän sanoi:
- Älä pelkää. Sinulle ei tapahdu mitään. Lupaan sen henkeni kautta. Ja samassa hujauksessa hän oli kadonnut. Minua värisytti. Rautaportti aukeni ja huudahdin.
Pikkuveljeni Edward, istui muhkeassa säkkituolissa ja hän hymyili minulle. Mutta siinä oli jotain mätää, mutta en kerinnyt miettiä sen enempää sillä joku, löi minua takaapäin ja kaaduin vatsalleni. Menetin tajuntani pitkäksi aikaa, mutta kun heräsin, olin kauniissa huoneessa, jossa oli yksi pikku, mutta: Ikkunassa oli kalterit ja ovi oli lukossa ulkopuolelta! Menin oven luo ja huusin apua, ja käytävästä kantautui askeleita. Laahaavia sellaisia, mutta askeleet menivät ohi ja minä yksikseen. Yksin, valoisaan ja aurinkoiseen huoneeseen. Nyyhkytin. Nielin itkuni, mutta en pystynyt.
Rojahdin maahan ja nukahdin, omituista. Nukahtaa unessa… Unessa näin koko perheeni ehjänä. Isän, äidin, kissani, minut ja tietysti pikku Edwardin. Kuva katosi yllättäen toiseen kuvaan. Kuvaan joka, kuvasti tämän hetkistä tilaa. Kuvassa oli surullisia kasvoja. Vain äiti, isä, kissani ja minä, ei Edwardia. Heräsin unesta jonkun tökätessä minua selkään, ja supattavan minulle:
- Nouskaa ylös, arvon neiti. Tulkaa mukaani. Älkää pelätkö. Ensiksi säikähdin, mutta säikähdys laantui ja se kutsui hämmennystä. Nousin ylös ja katsoin puhujaan. Se oli se sama mies, jonka olin aiemminkin nähnyt. Hän hymyili, mutta hymy hyytyi, kun oveen koputettiin ja kuului karjahdus:
- Aristh! Minä tiedän että, sinä olet siellä! Jollet, tule ulos kymmenessä sekunnissa räjäytämme sinut!
Aristh, virnisti ja sanoa rauhallisesti oven läpi:
- Jos, hyvä ystäväiseni tapat minut, minä tapan Hänet.
Kiljaisin vahingossa. Aristh katsoi minua paheksuvasti, mutta nyökkäsi kohti ikkunaa. Tajusin hänen vihjeensä ja lähdin kiipeämään avonaisesta ikkunasta pois huoneesta. Ennen lähtöäni kysyin Aristhilta lähtisikö tämä mukaan, mutta hän vain pudisti päätään ja käski odottaa ikkunan alapuolella. Tottelin ja odotin vähän aikaa. Hetken kuluttua ikkunasta hyppäsi Aristh ja hän näytti… No, suoraan sanottuna yllättyneeltä.
Hän nyökäytti päätään kohti hevoskärryä, joka oli muutaman minuutin päässä. Nyökkäsin hänelle ja pinnistin kaikki voimani jotta pääsisin vainuihin. Mies oli selvästi minua parempi juoksija, mutta hän pysytteli takanani. Melkein törmäsin kärryihin, mutta jatkoin sitkeästi ja kiipesin lopulta kokonaan hevoskärryihin. Aristh loikkasi kevyesti kärryihin ja hoputti hevoset juoksemaan.
Istahdin Aristhin viereen ja aloin kysellä:
- Kuka olet? Missä minä olen? Mikä tämä paikka on? Mitä täällä syödään? Kuka minä olen?
Aristh naurahti, mutta vakavoitui sitten:
- Minä olen sinun Suojeliasi Aristh- Omelan- Itsgarroth. Lyhyemmin vain pelkkä Aristh. Tämä paikka on Klaanin kuningaskunta. Mutta, nyt ei Klaani enää hallitse ja täällä hallitsee nykyään Rebulishin kunta. Täällä syödään yleensä kalaa, mutta leipä ja viinitkin kelpaavat. Ja sinä olet Klaanin viimeinen hallitsija Dameleion Frezard. Minun on tehtävä kaikkeni, jotta sinä et kuolisi. Minun pitää viedä sinut turvallisesti, vanhan neuvoston, eteen jotta kansani kukoistaisi taas. Daisy oli päästään pyörällä.
- Miten minun nimeni on muka Dameleion? Aloin taas itkeä, mutta Aristh antoi minulle turvaa ja suojaa. Olin onnellinen ensimmäistä kertaa, pikkuveljeni kuoleman jälkeen.
Haluaisin teidän arvostelevan tätä pätkää:
- Elämä on elämää, ei sen enempää. Tuuli hiuksiani leijuttaa ja kesän kukkaset väriä vaihtaa. Syksy tuli ja toi lehdet mukanaan, lehtikasoihin pyörimään vaan. Syksy talven tieltä väistyy, mutta minä en. Ensilumesta nauttia saan ennen kuin, nukahdan. Kuoleman urheasti kohtaan ja, pikkuveljeni taas nähdä saan…, lauloin ja kaikki hurrasivat.
- Sinä olet huippu, Dase! ystäväni, Aamu ja Flora karjuivat iloisen väkijoukon mukana. Itse asiassa minun oikea nimeni on Daisy Dellvillen ja muutin tänne Suomeen vasta 2000- luvulla, mutta olen jo asunut täällä ja saanut hyviä ystäviä.
- Daisy, sinä olet tähti! Paras! Voittamaton! Upea! Mahtava, ja ihana! Joni Sanders sanoi mairealla äänellä. Minä vain hymyilin, mutta päänsärky iski!
- Uh, kiljahdin ja vaivuin maahan.
Kaikki sumeni, päässä välkkyi ja minä olin kuin kuollut, mutta ne ollut. Tunsin sydämeni sykkeen. Yritin nousta unessa? seisomaan, mutta en pystynyt.
Olin kuolemassa, tiesin sen. Pikkuveljenikin oli kohdannut saman. Nyt minä kohtaisin Kuoleman silmästä silmään.
- Ahhr! parahdin ja katsoin vasenta kättäni. Siinä ei ollut mitään, katsoin oikeata kättäni, siinäkään ei ollut mitään. Kiljuin ja itkin. Miksi kukaan minulle tällaista tekisi?
Samassa hetkessä käsivarteni ja käteni olivat palanneet. Tuijottelin niitä pitkän aikaa kunnes, lähdin kävelemään unessani.
Kävelin pitkän aikaa määränpäästä välittämättä ja katselin ympärilleni. Suuria hiekkadyynejä ja lampi, joka oli parinsadan metrin päässä. Aloin juosta. Juoksin kohti lampea, jonka pinta välkkyi aavemaisen omituisesti, mutta kumarruin kuitenkin juomaan. Vesi oli hyvää ja kylmää. Minua alkoi väsyttää ja lopulta nukahdin lammen viereen.
Heräsin hätkähtäen. Joku, kosketti kyynärpäätäni, ja minä kiljuin, ja kiljuin. Vangitsijani laittoi kätensä suulleni ja näin hänen hymyilevän. Ei, olin varmasti väärässä. Kaappaajani laittoi minut, johonkin kovalle ja tunsin että, me liikuimme.
Matka kesti pitkään ja, joka paikkaa särki. Minulla oli huono asento ja nälkä. Lopulta pysähdyimme. Huomasin kaappaajani olevan mies, ja ihmettelin. Miten MINUN unessani joku, niin komea ja lihaksikas mies voisi kidnapata minut. Mies kumartui lähelleni ja hymyili. Hän otti minut vaivattomasti olallensa ja kantoi minua kohti tornia. Salaperäinen mies pysähtyi ja laski minut hellästi alas maahan, suuren rautaportin eteen. Minua pelotti ja mies varmaankin huomasi sen, kun hän sanoi:
- Älä pelkää. Sinulle ei tapahdu mitään. Lupaan sen henkeni kautta. Ja samassa hujauksessa hän oli kadonnut. Minua värisytti. Rautaportti aukeni ja huudahdin.
Pikkuveljeni Edward, istui muhkeassa säkkituolissa ja hän hymyili minulle. Mutta siinä oli jotain mätää, mutta en kerinnyt miettiä sen enempää sillä joku, löi minua takaapäin ja kaaduin vatsalleni. Menetin tajuntani pitkäksi aikaa, mutta kun heräsin, olin kauniissa huoneessa, jossa oli yksi pikku, mutta: Ikkunassa oli kalterit ja ovi oli lukossa ulkopuolelta! Menin oven luo ja huusin apua, ja käytävästä kantautui askeleita. Laahaavia sellaisia, mutta askeleet menivät ohi ja minä yksikseen. Yksin, valoisaan ja aurinkoiseen huoneeseen. Nyyhkytin. Nielin itkuni, mutta en pystynyt.
Rojahdin maahan ja nukahdin, omituista. Nukahtaa unessa… Unessa näin koko perheeni ehjänä. Isän, äidin, kissani, minut ja tietysti pikku Edwardin. Kuva katosi yllättäen toiseen kuvaan. Kuvaan joka, kuvasti tämän hetkistä tilaa. Kuvassa oli surullisia kasvoja. Vain äiti, isä, kissani ja minä, ei Edwardia. Heräsin unesta jonkun tökätessä minua selkään, ja supattavan minulle:
- Nouskaa ylös, arvon neiti. Tulkaa mukaani. Älkää pelätkö. Ensiksi säikähdin, mutta säikähdys laantui ja se kutsui hämmennystä. Nousin ylös ja katsoin puhujaan. Se oli se sama mies, jonka olin aiemminkin nähnyt. Hän hymyili, mutta hymy hyytyi, kun oveen koputettiin ja kuului karjahdus:
- Aristh! Minä tiedän että, sinä olet siellä! Jollet, tule ulos kymmenessä sekunnissa räjäytämme sinut!
Aristh, virnisti ja sanoa rauhallisesti oven läpi:
- Jos, hyvä ystäväiseni tapat minut, minä tapan Hänet.
Kiljaisin vahingossa. Aristh katsoi minua paheksuvasti, mutta nyökkäsi kohti ikkunaa. Tajusin hänen vihjeensä ja lähdin kiipeämään avonaisesta ikkunasta pois huoneesta. Ennen lähtöäni kysyin Aristhilta lähtisikö tämä mukaan, mutta hän vain pudisti päätään ja käski odottaa ikkunan alapuolella. Tottelin ja odotin vähän aikaa. Hetken kuluttua ikkunasta hyppäsi Aristh ja hän näytti… No, suoraan sanottuna yllättyneeltä.
Hän nyökäytti päätään kohti hevoskärryä, joka oli muutaman minuutin päässä. Nyökkäsin hänelle ja pinnistin kaikki voimani jotta pääsisin vainuihin. Mies oli selvästi minua parempi juoksija, mutta hän pysytteli takanani. Melkein törmäsin kärryihin, mutta jatkoin sitkeästi ja kiipesin lopulta kokonaan hevoskärryihin. Aristh loikkasi kevyesti kärryihin ja hoputti hevoset juoksemaan.
Istahdin Aristhin viereen ja aloin kysellä:
- Kuka olet? Missä minä olen? Mikä tämä paikka on? Mitä täällä syödään? Kuka minä olen?
Aristh naurahti, mutta vakavoitui sitten:
- Minä olen sinun Suojeliasi Aristh- Omelan- Itsgarroth. Lyhyemmin vain pelkkä Aristh. Tämä paikka on Klaanin kuningaskunta. Mutta, nyt ei Klaani enää hallitse ja täällä hallitsee nykyään Rebulishin kunta. Täällä syödään yleensä kalaa, mutta leipä ja viinitkin kelpaavat. Ja sinä olet Klaanin viimeinen hallitsija Dameleion Frezard. Minun on tehtävä kaikkeni, jotta sinä et kuolisi. Minun pitää viedä sinut turvallisesti, vanhan neuvoston, eteen jotta kansani kukoistaisi taas. Daisy oli päästään pyörällä.
- Miten minun nimeni on muka Dameleion? Aloin taas itkeä, mutta Aristh antoi minulle turvaa ja suojaa. Olin onnellinen ensimmäistä kertaa, pikkuveljeni kuoleman jälkeen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
sanokaa jos, tykkäätte nimittäin ehkä teen sivun missä on tän jatkoa..
Ja monia muita pilkunviilaus tarinoitani.
Hyvä teksti.
Kirjoitat sujuvasti ja Sinulla on minun mielestäni hieno taito koukuttaa, eli tekstisi etenee eikä lukemista halua lopettaa, koska tulee koko ajan jotakin uutta ja kiinnostavaa. Tarinankertoja olet.
Kiitos, scarabaeus!
Ja oikeastikin jos, katson esimerkiksi sipsipussia, päähän pälkähtää ajatus:
Mitäs jos, tekisin tarinan pojasta jonka, perhe oli köyhä, ja eräänä päivänä poikalöytää sipsipussista omituisen esineen. Poika ei tiedä mikä esine on, mutta jotain tooosi pahaa siinä on.
*Ajattelee ideaa ja menee kirjottamaan*
'
laitan sulle kommenttia tulemaan. Nyt en ole ohjeistasi aivan varma, oliko niin, että sai antaa palautetta, jos tykkäsi?
Kyllä mä tykkäsinkin. Olin myös tykkäämättä.
Eka yrittämällä lukemiseni pysähtyi, loppui kokonaan, kun paljastit, että henkilö koki olevansa unessa. Väsyneet aivoni ilkkuivat heti: älä tuhlaa voimiasi, tää on tätä. Hetken päästä aloin lukea uudestaan ja luinkin sitten koko tekstin, jopa muut viestit silmäsin. Sca on oikeassa, tekstisi on etenevää. Juonenkäänteistä ja muusta voisimme sitten kehittää vaikka pikkuväittelyn. ;-)
Vauhdikkaan, mukaansa tempaavan nuorekkaan vouhkaamisen rinnalle kaipasin selvemmin kuuluvaa aikuisen ääntä. Älä kysy miksi, kaipasin kun kaipasin.
Sitten mielipiteeni välimerkkien käytöstäsi, johon itsekin viittaat. Jos et halua - tai mikä pahempi, et osaa - käyttää pilkkuja, jätä ne vaikka kokonaan pois. Tuollainen pilkutus kuin yllä häiritsee ihan varmasti jonkin verran kaikkein pilkuista-viis -henkisintäkin lukijaa. Muutaman sanan puuttuminen tai tekstissä tapahtuneen muutoksen muissa sanoissa aiheuttamien muutostarpeiden huomiotta jättäminen tukevat saamaani käsitystä, että tekstisi on oikolukematta. Vanhaa sananlaskua mukaellakseni: jos haluat kunnioitusta lukijoiltasi, kunnioita sinä heitä ja tarkista tekstisi ennen julkaisemista. ...Juu, jotkin virheet kieltäytyvät näyttäytymästä kirjoittajalleen...
Sulla on lennokas mielikuvitus, joka täyttää paperisi. Olen kateellinen.