Paratiisin iloja ja onnea.
Heräsin seuraavana aamuna, taas kerran, kukon kiekumiseen. Olihan se kuitenkin kodikasta kuultavaa. Meilläkin oli Suomessa kukko. Muistin samalla, että eräässä toisessakin maassa oli tapahtunut sama asia, paikallisen huoran luona herätessäni. En vain enää muistanut, oliko se tapahtunut Kuubassa, Siamissa, vai Filippiineillä.
Alioua nukkui sikeästi, välittämättä kukon kieunnasta. Hän nukkui ilkosillaan, ja silmäilin hänen helmistä punottua kaulanauhaansa, joka hohti silkinvalkoisena hänen kauniin ruskeaa ihoaan vasten.
Ihailin helmien loistoa. Olivathan ne todella kauniita, mutta tulin sitten ajatelleeksi, että hänellä oli pieni omaisuus kaulallaan. Länsimaissa naiset käyttivät moisia vain suurissa juhlissa. Alioua tuntui pitävän helminauhaa kaulassaan joka päivä.
Totisesti, eivätköhän vain tällaiset korut tulleetkin eniten oikeuksiinsa juuri sellaisessa ympäristössä. Ne loistivat niin hohtavan kauniisti vain paljaalla – suklaanruskealla polynesialaisella hipiällä.
Siinä vaiheessa luulin edelleenkin, että Polynesian naiset käyttivät niitä aina. Osoittautui kuitenkin, että näin ei ollut. Vain Alioualla oli helmet kaulassa, ja sain selityksen siihen myöhemmin.
En raskinut häntä herättää, vaan hiivin hiljaa majasta, ja menin merenrantaan aamupesulle.
Aliouan on täytynyt olla melkoinen aamuntorkku, koska laavahiekan peittämää rantaa lähestyessäni huomasin siellä olevan käynnissä ahkeran touhun.
Ensimmäiset kalastajat olivat jo palanneet saaleineen. Sinä päivänä ei tulisi olemaan puutetta tuoreesta kalasta. Lähestyn erästä kanoottia, jonka lähellä istui viisi, kuusi saaren asukasta. Heillä oli meneillään jotakin, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Heidän keskellään oli iso kasa simpukoita. Näppärin sormin, ja veisten avulla he aukoivat niitä. Heidän edessään oli pieni musta kankaan palanen, ja huomasin jotakin välkehtivän sitä vasten - kaksi kaunista helmeä. Pysähdyn haltioituneena katselemaan heidän toimiaan. Kun viimeinenkin simpukka oli avattu, oli kankaalla viisi helmeä.
He ryhtyivät tarkastelemaan niitä. Miehet ottivat helmen peukalon ja etusormen väliin, nostaen sen kohti taivasta. He kääntelevät helmeä puolelta toiselle. Lopulta he antoivat sen kieriä tasaista laudanpätkää pitkin alas hiekalle. Näin, kuinka jotkut niistä vierivät kuin kuulalaakerin kuulat. Toiset taas pyörivät epätasaisesti ja ne laitettiin erilleen.
Tulos oli, kolme täydellistä, ja kaksi vähän defektiä helmeä.
Olisin halunnut kysellä helmistä, mutta olin epävarma siitä, osasivatko he englantia. Tein kuitenkin hieman kömpelön yrityksen. Aloitin esittäytymällä:
- Hello! My name is Kalle. Kalle from Finland.
He käänsivät katseensa minuun, ja vain tuijottivat minua aikansa. Sitten huomasin leveän hymyn leviävän heidän kasvoilleen
- Kalle, Kalle! huusivat he yhteen ääneen.
Sitten tapahtui jotakin, joka sai minut melkein putoamaan pyllylleni.
- Terve Kalle, sanoi eräs heistä. Melkein puhtaalla Suomen kielellä.
Kaikki alkoivat nauraa iloisesti. He nousivat seisomaan ja rupesivat taputtelemaan harteitani. He olivat ilmeisen iloisia, mutta itse en ymmärtänyt yhtään mitään.
- Tula tullallaa, posket pullollaa, on sillä pojan kullallaa...rupesi eräs heistä laulamaan - suomeksi.
Tulin yhä enemmän ymmälleen.
- Pannaanko sauna lämpeneen? sanoi toinen.
Seurasi yleinen naurunrämäkkä. Ei mitään ilkeää naurua, vaan iloista ja tuttavallista.
Yritin taas englannillani, ”Okay... I koming from Finland...” mutta minut keskeytettiin melkein puhtaalla suomen kielellä.
- Puhutaan suomee.
Minun oli pakko istuutua. Fidzisaarien alkuasukas puhui suomea. Luulin uneksivani. Se ei ollut kuitenkaan unta. Kaikki nauroivat hölmistyneelle ilmeelleni. Aloin aavistaa jotakin jekkua. Sain lopulta selityksen kaikkeen, kun vanhin porukasta ryhtyi selvittämään minulle – suomeksi;
- Hölmön näköinen! Ymmärretään sua. Mun on nimi muuten Wille.
Hän katsoi minua tutkivasti, yrittäen ikään kuin lukea ilmeitäni. Näytin luultavasti vieläkin hölmömmältä, koska hän kiiruhti jatkamaan;
- Niin. Oikeestaan nimi mun on Wailou, mutta mua sanoo Wille.
Koska oli ilmeistä, että hän todella osasi suomea, aloin itsekin käyttää toista kotimaistani - suomea.
- Puhut siis suomea?
- Etkö hoksannu ole sitä enää?
- Joo, mutta miten se on mahdollista?
- Olemme valmiit tämä päivä, Wille sanoi. Tulla mukaan. Syyvään ruoka, niin se kerrotaan sulle ihan kaikki.
Menimme bambumajoille päin, ja erään majan edessä oli valmiiksi katettu aamiainen. Esillä oli kaiken näköisiä, minulle tuntemattomia hedelmiä, ja tulella höyrysi pata, jossa näkyi kiehuvan jonkinlaista lihaa. Tukevan näköinen matami hämmenteli pataa, luultavasti jonkun tapaamani pojan äiti. Hän toivotti minut hymyillen tervetulleeksi, ”Alouhallaan”, jonka jälkeen istuuduimme syömään.
Olin aluksi arka maistamaan lihaa. Olinhan nuorena poikana lukenut tämän seudun ihmissyöjistä. Mistä saatoin tietää, ettei padassa ollut ”pitkää sikaa”, joksi alkuasukkaat kutsuivat ihmislihaa. Tuoksu oli tosin miellyttävä, ja se oli sama kuin äitini tekemä lihapata kotisuomessa hänen valmistaessa vastateurastettua sikaa.
Huomasin samassa vähän kauempana joitakin sikoja, ja heitin heti mielestäni ennakkoluuloiset ajatukseni.
Liha oli mureaksi kypsytettyä ja maukasta. Lihan kanssa oli tarjolla eräänlaista imelää perunaa, jota he ilmeisesti viljelivät itse. Juomana oli kookosmaitoa. Olin luullut, että se olisi valkoista. Niin kuin kookosrouhe, jota äiti joskus sirotteli pullien päälle. Juoma maistui tosin kookokselle, mutta se oli melkein kirkasta nestettä. Koska pojat osasivat suomea, kysyinkin heiltä mitä juoma oli.
Wille selitti, että se oli kookosmaitoa, mutta se tehtiin puolikypsistä kookospähkinöistä. Niitä voitiin korjata melkein ympäri vuoden. Niiden vielä ollessa vihreitä, kiivettiin palmuun, jossa ne leikattiin irti. Nämä puolikypsät sisälsivät eniten nestettä. Melkein kirkasta, jota käytettiin ruokajuomana. Itse hedelmäliha oli siinä vaiheessa vain ohut hyytelömäinen kalvo, joka syötiin sellaisenaan.
Kun kookospähkinä on täysin kypsä, tipahtaa se itsestään alas.
Katsoin hätäisesti ylöspäin, enhän halunnut saada moista möykkyä päähäni.
Lähellämme kasvoi tosin kookospalmuja, mutta kaikki olivat rantaan päin kallellaan.
Wille huomasi hätääntyneen reaktioni ja kiiruhti selittämään:
- Ei hätä ole paha. Palmut kaartuu merelle päin. Ei me koskaan laita majaa sille palmu puolelle. Kun pähkinät puttoo maahan, on kypsä ne. Sillon on sisus kova, ja kookosmaitoo vaan on pieni, ja se on valkosta.
Olipa kumma pähkinä, mietin, jonka saattoi korjata vaikka se oli raaka. Hakemattakin tuli mieleen kotona kasvattamamme tomaatit. Ne kasvoivat etelän puoleisella seinustalla. Ei niitä saattanut syödä raakana. Piti odottaa, että ne tulivat kypsän punaisiksi. Sama juttu punaisten viinimarjojen kanssa. Kovin olivat kirpeitä raakana. Kaikki oli ilmeisesti toisenlaista tällä paratiisisaarella.
Syötyämme Wille ryhtyi kertomaan, miten he olivat oppineet suomea.
Seuraava luku: Vaalea suomalainen saapuu saarelle
Heräsin seuraavana aamuna, taas kerran, kukon kiekumiseen. Olihan se kuitenkin kodikasta kuultavaa. Meilläkin oli Suomessa kukko. Muistin samalla, että eräässä toisessakin maassa oli tapahtunut sama asia, paikallisen huoran luona herätessäni. En vain enää muistanut, oliko se tapahtunut Kuubassa, Siamissa, vai Filippiineillä.
Alioua nukkui sikeästi, välittämättä kukon kieunnasta. Hän nukkui ilkosillaan, ja silmäilin hänen helmistä punottua kaulanauhaansa, joka hohti silkinvalkoisena hänen kauniin ruskeaa ihoaan vasten.
Ihailin helmien loistoa. Olivathan ne todella kauniita, mutta tulin sitten ajatelleeksi, että hänellä oli pieni omaisuus kaulallaan. Länsimaissa naiset käyttivät moisia vain suurissa juhlissa. Alioua tuntui pitävän helminauhaa kaulassaan joka päivä.
Totisesti, eivätköhän vain tällaiset korut tulleetkin eniten oikeuksiinsa juuri sellaisessa ympäristössä. Ne loistivat niin hohtavan kauniisti vain paljaalla – suklaanruskealla polynesialaisella hipiällä.
Siinä vaiheessa luulin edelleenkin, että Polynesian naiset käyttivät niitä aina. Osoittautui kuitenkin, että näin ei ollut. Vain Alioualla oli helmet kaulassa, ja sain selityksen siihen myöhemmin.
En raskinut häntä herättää, vaan hiivin hiljaa majasta, ja menin merenrantaan aamupesulle.
Aliouan on täytynyt olla melkoinen aamuntorkku, koska laavahiekan peittämää rantaa lähestyessäni huomasin siellä olevan käynnissä ahkeran touhun.
Ensimmäiset kalastajat olivat jo palanneet saaleineen. Sinä päivänä ei tulisi olemaan puutetta tuoreesta kalasta. Lähestyn erästä kanoottia, jonka lähellä istui viisi, kuusi saaren asukasta. Heillä oli meneillään jotakin, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Heidän keskellään oli iso kasa simpukoita. Näppärin sormin, ja veisten avulla he aukoivat niitä. Heidän edessään oli pieni musta kankaan palanen, ja huomasin jotakin välkehtivän sitä vasten - kaksi kaunista helmeä. Pysähdyn haltioituneena katselemaan heidän toimiaan. Kun viimeinenkin simpukka oli avattu, oli kankaalla viisi helmeä.
He ryhtyivät tarkastelemaan niitä. Miehet ottivat helmen peukalon ja etusormen väliin, nostaen sen kohti taivasta. He kääntelevät helmeä puolelta toiselle. Lopulta he antoivat sen kieriä tasaista laudanpätkää pitkin alas hiekalle. Näin, kuinka jotkut niistä vierivät kuin kuulalaakerin kuulat. Toiset taas pyörivät epätasaisesti ja ne laitettiin erilleen.
Tulos oli, kolme täydellistä, ja kaksi vähän defektiä helmeä.
Olisin halunnut kysellä helmistä, mutta olin epävarma siitä, osasivatko he englantia. Tein kuitenkin hieman kömpelön yrityksen. Aloitin esittäytymällä:
- Hello! My name is Kalle. Kalle from Finland.
He käänsivät katseensa minuun, ja vain tuijottivat minua aikansa. Sitten huomasin leveän hymyn leviävän heidän kasvoilleen
- Kalle, Kalle! huusivat he yhteen ääneen.
Sitten tapahtui jotakin, joka sai minut melkein putoamaan pyllylleni.
- Terve Kalle, sanoi eräs heistä. Melkein puhtaalla Suomen kielellä.
Kaikki alkoivat nauraa iloisesti. He nousivat seisomaan ja rupesivat taputtelemaan harteitani. He olivat ilmeisen iloisia, mutta itse en ymmärtänyt yhtään mitään.
- Tula tullallaa, posket pullollaa, on sillä pojan kullallaa...rupesi eräs heistä laulamaan - suomeksi.
Tulin yhä enemmän ymmälleen.
- Pannaanko sauna lämpeneen? sanoi toinen.
Seurasi yleinen naurunrämäkkä. Ei mitään ilkeää naurua, vaan iloista ja tuttavallista.
Yritin taas englannillani, ”Okay... I koming from Finland...” mutta minut keskeytettiin melkein puhtaalla suomen kielellä.
- Puhutaan suomee.
Minun oli pakko istuutua. Fidzisaarien alkuasukas puhui suomea. Luulin uneksivani. Se ei ollut kuitenkaan unta. Kaikki nauroivat hölmistyneelle ilmeelleni. Aloin aavistaa jotakin jekkua. Sain lopulta selityksen kaikkeen, kun vanhin porukasta ryhtyi selvittämään minulle – suomeksi;
- Hölmön näköinen! Ymmärretään sua. Mun on nimi muuten Wille.
Hän katsoi minua tutkivasti, yrittäen ikään kuin lukea ilmeitäni. Näytin luultavasti vieläkin hölmömmältä, koska hän kiiruhti jatkamaan;
- Niin. Oikeestaan nimi mun on Wailou, mutta mua sanoo Wille.
Koska oli ilmeistä, että hän todella osasi suomea, aloin itsekin käyttää toista kotimaistani - suomea.
- Puhut siis suomea?
- Etkö hoksannu ole sitä enää?
- Joo, mutta miten se on mahdollista?
- Olemme valmiit tämä päivä, Wille sanoi. Tulla mukaan. Syyvään ruoka, niin se kerrotaan sulle ihan kaikki.
Menimme bambumajoille päin, ja erään majan edessä oli valmiiksi katettu aamiainen. Esillä oli kaiken näköisiä, minulle tuntemattomia hedelmiä, ja tulella höyrysi pata, jossa näkyi kiehuvan jonkinlaista lihaa. Tukevan näköinen matami hämmenteli pataa, luultavasti jonkun tapaamani pojan äiti. Hän toivotti minut hymyillen tervetulleeksi, ”Alouhallaan”, jonka jälkeen istuuduimme syömään.
Olin aluksi arka maistamaan lihaa. Olinhan nuorena poikana lukenut tämän seudun ihmissyöjistä. Mistä saatoin tietää, ettei padassa ollut ”pitkää sikaa”, joksi alkuasukkaat kutsuivat ihmislihaa. Tuoksu oli tosin miellyttävä, ja se oli sama kuin äitini tekemä lihapata kotisuomessa hänen valmistaessa vastateurastettua sikaa.
Huomasin samassa vähän kauempana joitakin sikoja, ja heitin heti mielestäni ennakkoluuloiset ajatukseni.
Liha oli mureaksi kypsytettyä ja maukasta. Lihan kanssa oli tarjolla eräänlaista imelää perunaa, jota he ilmeisesti viljelivät itse. Juomana oli kookosmaitoa. Olin luullut, että se olisi valkoista. Niin kuin kookosrouhe, jota äiti joskus sirotteli pullien päälle. Juoma maistui tosin kookokselle, mutta se oli melkein kirkasta nestettä. Koska pojat osasivat suomea, kysyinkin heiltä mitä juoma oli.
Wille selitti, että se oli kookosmaitoa, mutta se tehtiin puolikypsistä kookospähkinöistä. Niitä voitiin korjata melkein ympäri vuoden. Niiden vielä ollessa vihreitä, kiivettiin palmuun, jossa ne leikattiin irti. Nämä puolikypsät sisälsivät eniten nestettä. Melkein kirkasta, jota käytettiin ruokajuomana. Itse hedelmäliha oli siinä vaiheessa vain ohut hyytelömäinen kalvo, joka syötiin sellaisenaan.
Kun kookospähkinä on täysin kypsä, tipahtaa se itsestään alas.
Katsoin hätäisesti ylöspäin, enhän halunnut saada moista möykkyä päähäni.
Lähellämme kasvoi tosin kookospalmuja, mutta kaikki olivat rantaan päin kallellaan.
Wille huomasi hätääntyneen reaktioni ja kiiruhti selittämään:
- Ei hätä ole paha. Palmut kaartuu merelle päin. Ei me koskaan laita majaa sille palmu puolelle. Kun pähkinät puttoo maahan, on kypsä ne. Sillon on sisus kova, ja kookosmaitoo vaan on pieni, ja se on valkosta.
Olipa kumma pähkinä, mietin, jonka saattoi korjata vaikka se oli raaka. Hakemattakin tuli mieleen kotona kasvattamamme tomaatit. Ne kasvoivat etelän puoleisella seinustalla. Ei niitä saattanut syödä raakana. Piti odottaa, että ne tulivat kypsän punaisiksi. Sama juttu punaisten viinimarjojen kanssa. Kovin olivat kirpeitä raakana. Kaikki oli ilmeisesti toisenlaista tällä paratiisisaarella.
Syötyämme Wille ryhtyi kertomaan, miten he olivat oppineet suomea.
Seuraava luku: Vaalea suomalainen saapuu saarelle
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.