Vaalea suomalainen saapuu saarelle
Useita vuosia sitten oli saarelle saapunut ihmeellinen henkilö. Hän oli valkoinen jättiläinen, jolla oli oljenkeltainen tukka. Hän rantautui saarelle, sellaisen keulakuvan päällä maaten, joita oli purjealusten keuloissa.
Saaren asukkaat olivat kokoontuneet rantaan heidän huomattuaan jotakin outoa kelluvan kauempana merellä, joka aaltojen kuljettamana lähestyi heidän rantaansa.
He eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. He eivät koskaan olleet nähneet saarellaan valkoihoista miestä.
(Tähän minun täytyy antaa seuraava selitys. Ei edes tänäkään päivänä kukaan tiedä tarkalleen kuinka monta saarta Polynesiassa on. Lukumäärä nimittäin vaihtelee jatkuvasti. Saaria, jotka olivat ennen, ovat painuneet mereen, ja uusia on noussut tilalle.)
Tämä saari oli säästynyt länsimaalaisten vierailuilta ja he olivat saaneet elää rauhallista elämäänsä, kuten olivat tehneet jo saarelle tullessaan, joskus hyvin kauan sitten.
Nyt oli kuitenkin tapahtumassa jotakin ennen näkemätöntä.
Rantaa lähestyi vaaleakiharainen jättiläinen, ratsastaen valtavalla, puusta veistetyllä naisen kuvalla. Kun hän viimein alkoi kahlata kohti rantaa, tuijottivat asukkaat häntä hämmentyneinä – melkein pelokkaana. Moista olentoa he eivät olleet nähneet koskaan aikaisemmin.
Mies oli täysin alaston. Hänellä ei ollut evästä mukanaan.
Tämä seikka oli ihmetyttänyt asukkaita erikoisesti. Olihan heillä itsellään aina mukana kookospähkinöitä, kanoja ja jopa sian porsaita, heidän monilla – ja usein jopa pitkilläkin merimatkoillaan. Tämä jättiläinen tuli ilman vaatteita, ilman muonaa, ja hän oli niin erilaisen näköinen.
Vain jumalat voivat liikkua merellä ilman näitä välttämättömyyksiä - menehtymättä. Siksi hänet otettiin vastaan ruhtinaallisesti. Hän sai oman palmumajan, ja asukkaat pitivät häntä enemmän tai vähemmän eräänlaisena jumalana. Ilmeisesti hän kuitenkin oli melko huonossa kunnossa, koska hän vain makasi ensimmäiset päivät majassaan. Herätessään välillä, söi hän valtavat määrät asukkaiden hänelle kantamia ruokia. Kolmantena päivänä hän tuli ulos majastaan, istuutuen majan edustalle, nostaen kätensä - sanoen:
- Terve!
- Terve! vastasivat asukkaat, koska he ymmärsivät sen juuri tervehdykseksi.
- Nimeni on Kalle. Kalle Kankkunen, oli vieras julistanut.
”Kalle jumala”, joksi häntä ruvettiin nimittämään asukkaiden keskuudessa.
Hänen tulonsa johti siihen, että miehestä tuli jonkinlainen jumalan ja heimopäällikön välimuoto. Hänestä huokui jotakin jumalallista mystiikkaa. Olihan hän miehenpuoli, joka oli tullut saarelle, ratsastaen jumalatarta muistuttavalla laivan keulakuvalla. Hän oli ilmeisesti heti oivaltanut asemansa, ja sopeutunut uuteen osaansa – saaren asukkaitten jumalana. Kalle jumalana.
Saapuessani saarelle, olivat asukkaat luonnollisesti jo oivaltaneet sen seikan, että kaikki Kallet eivät välttämättä olleet jumalia. Sain kuitenkin selityksen sille, miksi monet asukkaista osasivat suomea.
Näin se oli tapahtunut.
Kallesta oli tullut melkoinen auktoriteetti näiden luonnonlasten keskuudessa, johtuen etupäässä hänen vaaleista hiuksistaan ja ihostaan. Hän oli heti oivaltanut tilanteen, ja käyttänyt sitä hyödykseen.
Ensimmäinen asia minkä ”Kalle Jumala” teetätti, oli – sauna. Rantasauna. Saunalta hän määräsi rakennettavan pitkän laiturin kauemmaksi veteen, jotta hän saattaisi hypätä kylvyn jälkeen vilpoiseen mereen.
Sauna oli saaren asukkaille tietysti uutta, ja he pitivät moista kuumassa höyryssä itsensä piinaamista kovin merkillisenä. Alkuun he pitivät sitäkin merkkinä siitä, että vain jumalat saattoivat sietää moista kuumuutta.
Tämä ”Jumala” puhui kieltä, joka näistä Polynesialaisista tuntui jollakin tavalla tutulta. Eivät he ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan, mutta itse melodia ja tempo hänen kielessään sai asukkaat tuntemaan sympatiaa Kallea ja hänen kieltään kohtaan. Olihan hänen kielensä täynnään vokaaleja ja diftongeja - ihan kuin heidän omansakin. Tosin heidän kielessään ei ollut yhtä monta vokaalia kuin suomen kielessä.
(Polynesiassa on vain seuraavat vokaalit; a, e, i, o ja u. Konsonantteja on seitsemän ja yhdentoista välillä, riippuen siitä, mihin saariryhmään he kuuluvat.
Polynesian kieli on muuten ihan oma kieliryhmänsä. Kielien eroavaisuus muihin saarilla esiintyviin kieliin on verrattavissa ruotsin, tanskan ja norjan kielissä esiintyviin eroihin. On olemassa myös paikallisia murteita, mutta ne ovat yhtä kaukana sillä saarella puhutusta, kuin mitä islannin kieli on ruotsin kielestä.)
Kun siis ”Kalle-jumala” lausui sanan ”sauna”, ei saaren asukkailla ollut minkäänlaisia vaikeuksia oppia lausumaan sitä. Kun sauna viimein valmistui, olikin seuraava vaihe itse löylyt.
Vokaaleita ö ja y, ei heidän kielessään ole, ja siksi he äänsivät diftongin öy, sanassa löyly omalla tavallaan ja niin siitä tuli louli.
Kallen ollessa ”hegemoniansa” huipulla, hänellä oli melkoinen ”hovi” passareita. Eräs heistä oli Tokelauonan Kuninkaallisen Hallitsijan Saunamestari.
Hänen tehtävänään oli lyödä ”loulia”. Muuta tehtävää hänellä ei ollut, mutta löylynlyönti olikin sitten suoritettava oikein ja Kallen täydelliseksi tyydytykseksi.
En oikein ymmärtänyt miksi nämä etelämeren saaren asukkaat yleensä suostuivat asettumaan kuumalle saunalle ja helvetinmoiselle kuumuudelle alttiiksi. He olivat kuitenkin vähitellen – pelkkää uteliaisuuttaan, lähteneet Kallen seuraksi saunaan, ja ihastuneet siihen. He olivat minun saarelle tullessani jo tottuneita saunojia, ja he todella nauttivat löylyistä.
Kalle ”kuningas” oli omaksunut kuninkaallisen ylelliset elämäntavat, ja koska saarilla ei ollut kultaa, määräsi hän asukkaat sukeltamaan simpukoita. Helmisimpukat olivat kuitenkin huomattavasti vähentyneet, johtuen useasta trooppisesta hirmumyrskystä.
Myrskyt olivat myllertäneet merenpohjan siihen malliin, että kaikki irtonainen roina, johon simpukat voisivat tarttua, oli huuhtoutunut pois.
Kalle ei kuitenkaan tullut neuvottomaksi, vaan hän hakkautti asukkailla suuren määrän puita, jotka siten raahattiin oksineen päivineen ulos merelle, jonne ne sitten upotettiin. Hän oli laskenut, että simpukat voisivat kiinnittyä niihin, ja siinä hän oli ollut oikeassa. Jonkun vuoden päästä oli taas simpukoita yllin kyllin. Näitä kokonaisia puita vietiin silloin tällöin lisää mereen, ja tullessani saarelle, oli heillä valtavat simpukkaistutukset atollin ulkopuolella.
Kalle oli elellyt kuninkaan elämää kymmenen vuoden ajan. Sitten hän oli ilmeisesti saanut koti-ikävän, koska hän ryhtyi suunnittelemaan laivan rakentamista. Kyläläisten suosiollisella avustuksella hän olikin viimein saanut valmiiksi aluksensa, joka veisi hänet takaisin kotiin.
Hän oli lähtenyt saarelta jotakin viisi vuotta sitten. Asukkaat olivat varustaneet hänen laivansa muonalla, ja kaulassaan hänellä oli ollut parasta laatua olleet viisinkertaiset merihelminauhat. Ne olivat ilmeisesti hänen ”eläketurvansa”, tai jonkinlainen alkupääoma uuden elämän aloittamiseen Suomessa.
Kyläläiset olivat siis oppineet puhumaan suomea hänen kanssaan, koska hän itse ei viitsinyt, tai pystynyt, sanottavammin oppia heidän kieltään. Siksi saarella oli kymmenisen asukasta joiden kanssa saatoin jutella omalla äidinkielelläni. He puhuivat melko sujuvaa suomea, mutta heidän sanavarastonsa oli ymmärrettävistä syistä rajoitettu.
Hän oli myös opettanut heille suomalaisia lauluja. Lauluista noin puolet, eivät olleet mitenkään salonkikelpoisia.
Paljon myöhemmin sattui käsiini vanha viikkolehti suomessa käydessäni. Artikkeli käsitteli suomalaista miestä, joka oli elänyt kymmenen vuotta alkuasukkaiden luona etelämeren saarella.
Kaverilla oli vaalea kihara tukka, ja hän oli valtavan iso mies. Luettuani luvun, totesin, että hän oli se saarelaisten ”Kalle-Jumala”. Hän oli selvinnyt ehjin nahoin purjehdukseltaan toiselta puolen maapalloa.
Hän kerskui seikkailuillaan, ja hänen vierellään oli nainen, jonka hän mainitsi olevan polynesialaisen prinsessan. Prinsessan hän oli saanut lahjaksi suurista teoistaan alkuasukkaiden luona asuessaan.
Tarkastelin tätä ”prinsessaa” lähemmin, ja havaitsin hänen piirteissään ihan toisenlaisia rotupiirteitä. Luultavasti hän oli Thaimaasta. Hän ei ainakaan missään tapauksessa voinut olla Polynesiasta, niin paljon olin oppinut erottamaan eri rotujen piirteitä toisistaan. Hän kehui myös, kuinka hän oli suuren saarivaltakunnan kuningas etelämeren saarilla, ja että hän myöhemmin palaisi takaisin hallitsemaan valtakuntaansa.
Alkujaan hän oli artikkelin mukaan joutunut Tokelauonan saarelle haaksirikon seurauksena. Hän oli purjehtinut eräällä niistä viimeisistä purjealuksista jotka vielä olivat liikenteessä. Alus kuului niin sanottuun vehnäreitin aluksiin, jotka purjehtivat Australian ja Pohjois-Euroopan välillä. Alus oli kuitenkin haaksirikkoutunut hirmumyrskyssä Australian itäpuolella, ja hän oli ilmeisesti ainoana henkiin jääneenä selvinnyt tälle Polynesian saarelle.
Niin pitkälle hänen kertomuksensa piti paikkansa, että hän oli keulapuomiin tarrautuneena selviytynyt hengissä Polynesiaan asti, jossa asukkaat olivat ottaneet hänet hoiviinsa.
Sekin piti paikkansa, että hänestä oli tullut varakas mies helmiensä johdosta. Luettuani luvun loppuun, tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että mies oli suuri leuhkija ja valehtelija. Hänen kertomuksensa ei pitänyt ollenkaan paikkaansa siltä osin mitä olin kuullut saaren asukkaiden hänestä kertovan.
- - -
Usean kuuman ja kiihkeän, Aliouan kanssa viettämäni yön jälkeen en ollut mitenkään halukas palaamaan takaisin laivallemme. Halusin jäädä tähän paratiisiin - lopullisesti.
Kun lähestyi päivä, jolloin minun olisi täytynyt lähteä paluumatkalle, tein päätökseni. Jättäisin entiset taakseni, ja jäisin asumaan saarelle.
Ilmasto oli tosin kuumempi kuin Suomessa, mutta mereltä kävi aina sopiva tuulenvire joka lauhdutti ilman miellyttäväksi. Myös yöt olivat pehmoisen lämpöiset.
Koska saari, oli laavasaari, jota ympäröivät atollit, olivat saaren rannat suojassa mainingeilta. Rantaa peitti musta laavahiekka, mutta atollin rannat loistivat valkoisena korallihiekasta.
Jonkinlainen taka-ajatus minulla saattoi silti olla jäämiseeni. Halusin palata kotimaahan muutaman vuoden päästä rikkaana miehenä. Minulle oli tullut helmikuume.
Olin saanut olla miesten mukana muutamana aamuna sukeltamassa simpukoita. Lämpöisessä vedessä sukeltelu oli minulle nautinto. Olinhan aina viihtynyt vedessä kuin kala.
Tulin huomaamaan, että asukkaat eivät sukeltaneet helmisimpukoita rikastuakseen. Olipahan se vain eräänlaista ajan kulua, ja saivathan he näin vaihdettua helmiä erilaisiin tarvikkeisiin Suvan kaupungissa. Heillä oli tapana mennä sinne pari kertaa vuodessa, vaihtaakseen helmiä erilaisiin tavaroihin ja kaiken näköiseen länsimaiseen rihkamaan. Tärkeimpiä tarvikkeita olivat kuitenkin lääkkeet, värikkään kukalliset kankaat, sekä lamppuöljy.
Kysyinkin sukellusporukalta, josko saisin olla heidän mukanaan sukeltamassa, ja jos voisin saada oman osuuteni löydetyistä helmistä. Heillä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan, joten ryhdyin sukeltelemaan heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan sukellelleet läheskään joka päivä, vaan silloin, kun se heitä miellytti. Itse olisin halunnut sukeltaa päivittäin. Heistä se oli tietysti outoa, että halusin rehkiä niinkin kovissa oloissa joka päivä, enkä ottaa päivää sellaisena, kuin se oli, ja nauttia vain olostani.
Lopulta he tottuivat siihen, että meloin joka aamu sukeltamaan. Halusin myös lisätä viljelmiä, joten kaadoin puita metsästä, jotka upotin atollien ulkopuolella mereen. Mitä enemmän puita meren pohjassa joihin simpukat voisivat kiinnittyä, sitä isompi saalis, ajattelin. Tein sen pitkällä tähtäimellä. Eiväthän simpukat kasva muutamassa päivässä tai viikossa, ja sitä paitsi kestää, ennen kuin niihin kehittyy helmiä. Minulla oli kuitenkin aikaa odottaa, olinhan vielä nuori.
Joinakin aamuina oli Alioua mukanani sukeltamassa, simpukoita keräämässä. Arvostin sitä kovasti, etenkin kun hän sukelsi aina alasti. Tavallaan se haittasi työskentelyä, olihan minulla krooninen tämmi päällä. Ratkaisimme sen siten, että sukellusten välissä pidimme pienen paussin ja rakastelimme vedessä. Alioua piti kanootin takaosasta kiinni, samalla kun yhdyin häneen takaapäin.
Haittapuoliin kuului se, että ajauduimme joskus kauas merelle. Kiihkeä ja rytmikäs liikehdintämme toimi perämoottorin lailla, ja näin kanootti liikkui eteenpäin siihen asti kunnes olimme saavuttaneet nautinnon huipun.
Tämä oli kostautua eräänä päivänä, kun jouduimme todelliseen hengenvaaraan.
Olimme lähteneet Aliouan kanssa sukeltamaan kahdestaan aikaisin aamulla. Kuten tavallista, tulin kiihottuneeksi hänen alastomasta ja kauniista vartalostaan sen liikkuessa veden alla keijukaisen sirosti, mutta samalla viehkeän kiihottavasti. Luonnolleen ei voi mitään, joten otin hänet jälleen kerran takaapäin. Olemme luultavasti molemmat niin rakkauden lumoissa, että emme huomanneet lähestyvää rajuilmaa, joka näillä leveysasteilla saattoi puhjeta arvaamattoman lyhyessä ajassa.
”Naimamoottorin” avulla ajauduimme noin parin merimailin päähän rannasta. Vasta silloin huomasimme, että jokin ei stemmannut. Taivas tummeni, ja meri vaahtosi ympärillämme navakan tuulen pieksämänä
Juuri, kun Alioua vinkui kiimaansa tavanomaiseen tapaansa, ja minun karjuessa omia mölähtelyitäni saavuttaessamme samanaikaisen huipun, viskautui kanootin keula kohti taivasta. Se iskeytyi lätsähtäen takaisin veteen.
Laineet olivat ennättäneet saavuttaa melkoisen voiman, ja vasta silloin huomasimme tilanteen vakavuuden.
Kipusimme kanoottiin, ja aloimme meloa rantaa kohti voimiamme säästämättä. Näimme, kuinka rajuilma lähestyi mereltä päin, ja kuinka laineet kohosivat yhä vain korkeampina ympärillämme. Meri kiehui kohta kuin hornan kattilassa. Tunsimme, kuinka kanootti nousi ilmaan, kuin jättiläisen viskaamana ja kaatui lopulta. Jouduimme veden varaan ja erilleen toisistamme.
Huusin hädissäni Aliouaa nimeltä. Hän oli jäänyt parikymmentä metriä kanootista merelle päin. Huusin, että hänen täytyisi uida nopeasti takaisin, ennen kuin myrsky veisi kanootin ulottumattomiin. Onneksi Alioua oli mestariuimari, kuten monet muutkin saaren asukkaat. Hän kroolasi kaikki voimansa pinnistäen, ja kohta hän oli kanootin luona, jonka käänsimme yhteisin voimin oikein päin.
Polynesian asukkaat ovat joutuneet sopeutumaan joskus koviinkin olosuhteisiin, ja he olivat oppineet tuntemaan meren ja sään oikut. Heidän kanoottinsakin ovat siitä hyvänä esimerkkinä.
Ne oli tehty kevyeksi meloa, joten niihin saattoi turvallisesti lastata määrätyn määrän tarvikkeita ja ihmisiä – jos sääolosuhteet olivat suotuisat.
Ollessamme veden varassa, kanootti täynnä vettä, opin ihan uuden ominaisuuden niistä mestarillisesti rakennetuista kanooteista. Alioua ui kanootin keulaan, ryhtyen keinuttamaan sitä ylös ja alas. Ihan kuten keinutuolia keinutetaan. Kanootin rakenne oli siihenkin hyvin sopiva.
Vesi läikkyi, etu ja takalaidan reunan yli, ilman että uutta vettä tuli tilalle. Muutamassa minuutissa kanootti oli tyhjennetty vedestä, jonka jälkeen saatoimme nousta siihen.
Meillä oli kuitenkin uusi ongelma edessä. Melat olivat huuhtoutuneet mereen. Ilman niitä emme millään selviäisi raivoavassa myrskyssä takaisin rantaan. Jälleen kerran Alioua otti ohjat käsiinsä. Hän laskeutui veteen kanootin perästä. Tarttui perälautaan kiinni, ja ryhtyi työntämään kanoottia eteenpäin kroolinpotkujen avulla. Hän käski minun meloa kanootin laitojen yli käsilläni.
Koska kanootti oli niinkin kapea, kävi melominen hyvin.
Kiitin luojaani, että hän oli varustanut minut isoilla kourilla. Alioua potki perässä, ja minä meloin sivuilla. Meillä oli onneksi apua tuulesta, joka oli suoraan perästäpäin. Puolen tunnin ankaran ponnistelun jälkeen pääsimme laguunin aukolle, josta pujahdimme tyynempään veteen. Olimme pelastuneet kuin ihmeen kaupalla.
Olin tietysti odottanut, että koko kylän väki olisi ollut huolestuneina rannalla vastassa. En nähnyt ketään. Minusta se oli aika merkillistä. Jos he eivät olleet huolissaan minusta, voisivathan he olla huolissaan ainakin Aliouasta.
Ymmärsin myöhemmin, että he eivät olleet pitäneet tilannetta mitenkään vakavana. Varsinkin, koska Alioua oli ollut mukanani. Olihan hän syntynyt ja kasvanut saarella, ja niin ollen he pitivät selviönä, että pärjäisimme. Tuntui tosi hyvältä mennä bambumajaan nauttimaan maukas kilpikonnasoppa, jonka Aliouan äiti tarjosi meille mustakylkisestä rautapadasta.
Myrsky ei ollut saavuttanut hirmumyrskyn voimaa, joten kyläläiset eivät olleet kovinkaan huolissaan. Se puisteli tosin majaamme, ja ulkona lenteli yhtä ja toista irtonaista, kuten palmunlehviä, jotka olivat irronneet katoista. Maja pysyi kuitenkin pystyssä.
Toista olisi ollut, jos myrsky olisi voimistunut hirmumyrskyksi. Tai vielä pahempaa – cyklooniksi. Mistä silloin olisi löytänyt turvaa? Sehän pyyhkäisee kaiken mennessään. Palmut taittuvat kuin tulitikut, ja bambumajat lentäisivät taivaan tuuliin.
Pahin täällä Tyynellä valtamerellä kuitenkin on ”tsunami”. Japanilainen nimitys hyökyaallolle, joka etenee kahden-, kolmensadan kilometrin tuntivauhdilla, ja joka tuhoaa kaiken tiellensä joutuneen. Hyökyaalto saattaa olla jopa 20 metriä korkea. Tsunamin panee alulle meren pohjassa tapahtunut tulivuoren purkaus, tai merenpohjassa riehuva maanjäristys. Kavalinta tsunamissa on se, että se tulee yllättäen, ja näin ollen on melkein mahdotonta ennättää turvaan. Korkeimmilla vuorisaarilla saattaa selvitä, jos ei satu olemaan rannan läheisyydessä sen lyödessä rantaan.
Seuraava luku; Alioua ja yhteinen lapsemme.
Useita vuosia sitten oli saarelle saapunut ihmeellinen henkilö. Hän oli valkoinen jättiläinen, jolla oli oljenkeltainen tukka. Hän rantautui saarelle, sellaisen keulakuvan päällä maaten, joita oli purjealusten keuloissa.
Saaren asukkaat olivat kokoontuneet rantaan heidän huomattuaan jotakin outoa kelluvan kauempana merellä, joka aaltojen kuljettamana lähestyi heidän rantaansa.
He eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. He eivät koskaan olleet nähneet saarellaan valkoihoista miestä.
(Tähän minun täytyy antaa seuraava selitys. Ei edes tänäkään päivänä kukaan tiedä tarkalleen kuinka monta saarta Polynesiassa on. Lukumäärä nimittäin vaihtelee jatkuvasti. Saaria, jotka olivat ennen, ovat painuneet mereen, ja uusia on noussut tilalle.)
Tämä saari oli säästynyt länsimaalaisten vierailuilta ja he olivat saaneet elää rauhallista elämäänsä, kuten olivat tehneet jo saarelle tullessaan, joskus hyvin kauan sitten.
Nyt oli kuitenkin tapahtumassa jotakin ennen näkemätöntä.
Rantaa lähestyi vaaleakiharainen jättiläinen, ratsastaen valtavalla, puusta veistetyllä naisen kuvalla. Kun hän viimein alkoi kahlata kohti rantaa, tuijottivat asukkaat häntä hämmentyneinä – melkein pelokkaana. Moista olentoa he eivät olleet nähneet koskaan aikaisemmin.
Mies oli täysin alaston. Hänellä ei ollut evästä mukanaan.
Tämä seikka oli ihmetyttänyt asukkaita erikoisesti. Olihan heillä itsellään aina mukana kookospähkinöitä, kanoja ja jopa sian porsaita, heidän monilla – ja usein jopa pitkilläkin merimatkoillaan. Tämä jättiläinen tuli ilman vaatteita, ilman muonaa, ja hän oli niin erilaisen näköinen.
Vain jumalat voivat liikkua merellä ilman näitä välttämättömyyksiä - menehtymättä. Siksi hänet otettiin vastaan ruhtinaallisesti. Hän sai oman palmumajan, ja asukkaat pitivät häntä enemmän tai vähemmän eräänlaisena jumalana. Ilmeisesti hän kuitenkin oli melko huonossa kunnossa, koska hän vain makasi ensimmäiset päivät majassaan. Herätessään välillä, söi hän valtavat määrät asukkaiden hänelle kantamia ruokia. Kolmantena päivänä hän tuli ulos majastaan, istuutuen majan edustalle, nostaen kätensä - sanoen:
- Terve!
- Terve! vastasivat asukkaat, koska he ymmärsivät sen juuri tervehdykseksi.
- Nimeni on Kalle. Kalle Kankkunen, oli vieras julistanut.
”Kalle jumala”, joksi häntä ruvettiin nimittämään asukkaiden keskuudessa.
Hänen tulonsa johti siihen, että miehestä tuli jonkinlainen jumalan ja heimopäällikön välimuoto. Hänestä huokui jotakin jumalallista mystiikkaa. Olihan hän miehenpuoli, joka oli tullut saarelle, ratsastaen jumalatarta muistuttavalla laivan keulakuvalla. Hän oli ilmeisesti heti oivaltanut asemansa, ja sopeutunut uuteen osaansa – saaren asukkaitten jumalana. Kalle jumalana.
Saapuessani saarelle, olivat asukkaat luonnollisesti jo oivaltaneet sen seikan, että kaikki Kallet eivät välttämättä olleet jumalia. Sain kuitenkin selityksen sille, miksi monet asukkaista osasivat suomea.
Näin se oli tapahtunut.
Kallesta oli tullut melkoinen auktoriteetti näiden luonnonlasten keskuudessa, johtuen etupäässä hänen vaaleista hiuksistaan ja ihostaan. Hän oli heti oivaltanut tilanteen, ja käyttänyt sitä hyödykseen.
Ensimmäinen asia minkä ”Kalle Jumala” teetätti, oli – sauna. Rantasauna. Saunalta hän määräsi rakennettavan pitkän laiturin kauemmaksi veteen, jotta hän saattaisi hypätä kylvyn jälkeen vilpoiseen mereen.
Sauna oli saaren asukkaille tietysti uutta, ja he pitivät moista kuumassa höyryssä itsensä piinaamista kovin merkillisenä. Alkuun he pitivät sitäkin merkkinä siitä, että vain jumalat saattoivat sietää moista kuumuutta.
Tämä ”Jumala” puhui kieltä, joka näistä Polynesialaisista tuntui jollakin tavalla tutulta. Eivät he ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan, mutta itse melodia ja tempo hänen kielessään sai asukkaat tuntemaan sympatiaa Kallea ja hänen kieltään kohtaan. Olihan hänen kielensä täynnään vokaaleja ja diftongeja - ihan kuin heidän omansakin. Tosin heidän kielessään ei ollut yhtä monta vokaalia kuin suomen kielessä.
(Polynesiassa on vain seuraavat vokaalit; a, e, i, o ja u. Konsonantteja on seitsemän ja yhdentoista välillä, riippuen siitä, mihin saariryhmään he kuuluvat.
Polynesian kieli on muuten ihan oma kieliryhmänsä. Kielien eroavaisuus muihin saarilla esiintyviin kieliin on verrattavissa ruotsin, tanskan ja norjan kielissä esiintyviin eroihin. On olemassa myös paikallisia murteita, mutta ne ovat yhtä kaukana sillä saarella puhutusta, kuin mitä islannin kieli on ruotsin kielestä.)
Kun siis ”Kalle-jumala” lausui sanan ”sauna”, ei saaren asukkailla ollut minkäänlaisia vaikeuksia oppia lausumaan sitä. Kun sauna viimein valmistui, olikin seuraava vaihe itse löylyt.
Vokaaleita ö ja y, ei heidän kielessään ole, ja siksi he äänsivät diftongin öy, sanassa löyly omalla tavallaan ja niin siitä tuli louli.
Kallen ollessa ”hegemoniansa” huipulla, hänellä oli melkoinen ”hovi” passareita. Eräs heistä oli Tokelauonan Kuninkaallisen Hallitsijan Saunamestari.
Hänen tehtävänään oli lyödä ”loulia”. Muuta tehtävää hänellä ei ollut, mutta löylynlyönti olikin sitten suoritettava oikein ja Kallen täydelliseksi tyydytykseksi.
En oikein ymmärtänyt miksi nämä etelämeren saaren asukkaat yleensä suostuivat asettumaan kuumalle saunalle ja helvetinmoiselle kuumuudelle alttiiksi. He olivat kuitenkin vähitellen – pelkkää uteliaisuuttaan, lähteneet Kallen seuraksi saunaan, ja ihastuneet siihen. He olivat minun saarelle tullessani jo tottuneita saunojia, ja he todella nauttivat löylyistä.
Kalle ”kuningas” oli omaksunut kuninkaallisen ylelliset elämäntavat, ja koska saarilla ei ollut kultaa, määräsi hän asukkaat sukeltamaan simpukoita. Helmisimpukat olivat kuitenkin huomattavasti vähentyneet, johtuen useasta trooppisesta hirmumyrskystä.
Myrskyt olivat myllertäneet merenpohjan siihen malliin, että kaikki irtonainen roina, johon simpukat voisivat tarttua, oli huuhtoutunut pois.
Kalle ei kuitenkaan tullut neuvottomaksi, vaan hän hakkautti asukkailla suuren määrän puita, jotka siten raahattiin oksineen päivineen ulos merelle, jonne ne sitten upotettiin. Hän oli laskenut, että simpukat voisivat kiinnittyä niihin, ja siinä hän oli ollut oikeassa. Jonkun vuoden päästä oli taas simpukoita yllin kyllin. Näitä kokonaisia puita vietiin silloin tällöin lisää mereen, ja tullessani saarelle, oli heillä valtavat simpukkaistutukset atollin ulkopuolella.
Kalle oli elellyt kuninkaan elämää kymmenen vuoden ajan. Sitten hän oli ilmeisesti saanut koti-ikävän, koska hän ryhtyi suunnittelemaan laivan rakentamista. Kyläläisten suosiollisella avustuksella hän olikin viimein saanut valmiiksi aluksensa, joka veisi hänet takaisin kotiin.
Hän oli lähtenyt saarelta jotakin viisi vuotta sitten. Asukkaat olivat varustaneet hänen laivansa muonalla, ja kaulassaan hänellä oli ollut parasta laatua olleet viisinkertaiset merihelminauhat. Ne olivat ilmeisesti hänen ”eläketurvansa”, tai jonkinlainen alkupääoma uuden elämän aloittamiseen Suomessa.
Kyläläiset olivat siis oppineet puhumaan suomea hänen kanssaan, koska hän itse ei viitsinyt, tai pystynyt, sanottavammin oppia heidän kieltään. Siksi saarella oli kymmenisen asukasta joiden kanssa saatoin jutella omalla äidinkielelläni. He puhuivat melko sujuvaa suomea, mutta heidän sanavarastonsa oli ymmärrettävistä syistä rajoitettu.
Hän oli myös opettanut heille suomalaisia lauluja. Lauluista noin puolet, eivät olleet mitenkään salonkikelpoisia.
Paljon myöhemmin sattui käsiini vanha viikkolehti suomessa käydessäni. Artikkeli käsitteli suomalaista miestä, joka oli elänyt kymmenen vuotta alkuasukkaiden luona etelämeren saarella.
Kaverilla oli vaalea kihara tukka, ja hän oli valtavan iso mies. Luettuani luvun, totesin, että hän oli se saarelaisten ”Kalle-Jumala”. Hän oli selvinnyt ehjin nahoin purjehdukseltaan toiselta puolen maapalloa.
Hän kerskui seikkailuillaan, ja hänen vierellään oli nainen, jonka hän mainitsi olevan polynesialaisen prinsessan. Prinsessan hän oli saanut lahjaksi suurista teoistaan alkuasukkaiden luona asuessaan.
Tarkastelin tätä ”prinsessaa” lähemmin, ja havaitsin hänen piirteissään ihan toisenlaisia rotupiirteitä. Luultavasti hän oli Thaimaasta. Hän ei ainakaan missään tapauksessa voinut olla Polynesiasta, niin paljon olin oppinut erottamaan eri rotujen piirteitä toisistaan. Hän kehui myös, kuinka hän oli suuren saarivaltakunnan kuningas etelämeren saarilla, ja että hän myöhemmin palaisi takaisin hallitsemaan valtakuntaansa.
Alkujaan hän oli artikkelin mukaan joutunut Tokelauonan saarelle haaksirikon seurauksena. Hän oli purjehtinut eräällä niistä viimeisistä purjealuksista jotka vielä olivat liikenteessä. Alus kuului niin sanottuun vehnäreitin aluksiin, jotka purjehtivat Australian ja Pohjois-Euroopan välillä. Alus oli kuitenkin haaksirikkoutunut hirmumyrskyssä Australian itäpuolella, ja hän oli ilmeisesti ainoana henkiin jääneenä selvinnyt tälle Polynesian saarelle.
Niin pitkälle hänen kertomuksensa piti paikkansa, että hän oli keulapuomiin tarrautuneena selviytynyt hengissä Polynesiaan asti, jossa asukkaat olivat ottaneet hänet hoiviinsa.
Sekin piti paikkansa, että hänestä oli tullut varakas mies helmiensä johdosta. Luettuani luvun loppuun, tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että mies oli suuri leuhkija ja valehtelija. Hänen kertomuksensa ei pitänyt ollenkaan paikkaansa siltä osin mitä olin kuullut saaren asukkaiden hänestä kertovan.
- - -
Usean kuuman ja kiihkeän, Aliouan kanssa viettämäni yön jälkeen en ollut mitenkään halukas palaamaan takaisin laivallemme. Halusin jäädä tähän paratiisiin - lopullisesti.
Kun lähestyi päivä, jolloin minun olisi täytynyt lähteä paluumatkalle, tein päätökseni. Jättäisin entiset taakseni, ja jäisin asumaan saarelle.
Ilmasto oli tosin kuumempi kuin Suomessa, mutta mereltä kävi aina sopiva tuulenvire joka lauhdutti ilman miellyttäväksi. Myös yöt olivat pehmoisen lämpöiset.
Koska saari, oli laavasaari, jota ympäröivät atollit, olivat saaren rannat suojassa mainingeilta. Rantaa peitti musta laavahiekka, mutta atollin rannat loistivat valkoisena korallihiekasta.
Jonkinlainen taka-ajatus minulla saattoi silti olla jäämiseeni. Halusin palata kotimaahan muutaman vuoden päästä rikkaana miehenä. Minulle oli tullut helmikuume.
Olin saanut olla miesten mukana muutamana aamuna sukeltamassa simpukoita. Lämpöisessä vedessä sukeltelu oli minulle nautinto. Olinhan aina viihtynyt vedessä kuin kala.
Tulin huomaamaan, että asukkaat eivät sukeltaneet helmisimpukoita rikastuakseen. Olipahan se vain eräänlaista ajan kulua, ja saivathan he näin vaihdettua helmiä erilaisiin tarvikkeisiin Suvan kaupungissa. Heillä oli tapana mennä sinne pari kertaa vuodessa, vaihtaakseen helmiä erilaisiin tavaroihin ja kaiken näköiseen länsimaiseen rihkamaan. Tärkeimpiä tarvikkeita olivat kuitenkin lääkkeet, värikkään kukalliset kankaat, sekä lamppuöljy.
Kysyinkin sukellusporukalta, josko saisin olla heidän mukanaan sukeltamassa, ja jos voisin saada oman osuuteni löydetyistä helmistä. Heillä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan, joten ryhdyin sukeltelemaan heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan sukellelleet läheskään joka päivä, vaan silloin, kun se heitä miellytti. Itse olisin halunnut sukeltaa päivittäin. Heistä se oli tietysti outoa, että halusin rehkiä niinkin kovissa oloissa joka päivä, enkä ottaa päivää sellaisena, kuin se oli, ja nauttia vain olostani.
Lopulta he tottuivat siihen, että meloin joka aamu sukeltamaan. Halusin myös lisätä viljelmiä, joten kaadoin puita metsästä, jotka upotin atollien ulkopuolella mereen. Mitä enemmän puita meren pohjassa joihin simpukat voisivat kiinnittyä, sitä isompi saalis, ajattelin. Tein sen pitkällä tähtäimellä. Eiväthän simpukat kasva muutamassa päivässä tai viikossa, ja sitä paitsi kestää, ennen kuin niihin kehittyy helmiä. Minulla oli kuitenkin aikaa odottaa, olinhan vielä nuori.
Joinakin aamuina oli Alioua mukanani sukeltamassa, simpukoita keräämässä. Arvostin sitä kovasti, etenkin kun hän sukelsi aina alasti. Tavallaan se haittasi työskentelyä, olihan minulla krooninen tämmi päällä. Ratkaisimme sen siten, että sukellusten välissä pidimme pienen paussin ja rakastelimme vedessä. Alioua piti kanootin takaosasta kiinni, samalla kun yhdyin häneen takaapäin.
Haittapuoliin kuului se, että ajauduimme joskus kauas merelle. Kiihkeä ja rytmikäs liikehdintämme toimi perämoottorin lailla, ja näin kanootti liikkui eteenpäin siihen asti kunnes olimme saavuttaneet nautinnon huipun.
Tämä oli kostautua eräänä päivänä, kun jouduimme todelliseen hengenvaaraan.
Olimme lähteneet Aliouan kanssa sukeltamaan kahdestaan aikaisin aamulla. Kuten tavallista, tulin kiihottuneeksi hänen alastomasta ja kauniista vartalostaan sen liikkuessa veden alla keijukaisen sirosti, mutta samalla viehkeän kiihottavasti. Luonnolleen ei voi mitään, joten otin hänet jälleen kerran takaapäin. Olemme luultavasti molemmat niin rakkauden lumoissa, että emme huomanneet lähestyvää rajuilmaa, joka näillä leveysasteilla saattoi puhjeta arvaamattoman lyhyessä ajassa.
”Naimamoottorin” avulla ajauduimme noin parin merimailin päähän rannasta. Vasta silloin huomasimme, että jokin ei stemmannut. Taivas tummeni, ja meri vaahtosi ympärillämme navakan tuulen pieksämänä
Juuri, kun Alioua vinkui kiimaansa tavanomaiseen tapaansa, ja minun karjuessa omia mölähtelyitäni saavuttaessamme samanaikaisen huipun, viskautui kanootin keula kohti taivasta. Se iskeytyi lätsähtäen takaisin veteen.
Laineet olivat ennättäneet saavuttaa melkoisen voiman, ja vasta silloin huomasimme tilanteen vakavuuden.
Kipusimme kanoottiin, ja aloimme meloa rantaa kohti voimiamme säästämättä. Näimme, kuinka rajuilma lähestyi mereltä päin, ja kuinka laineet kohosivat yhä vain korkeampina ympärillämme. Meri kiehui kohta kuin hornan kattilassa. Tunsimme, kuinka kanootti nousi ilmaan, kuin jättiläisen viskaamana ja kaatui lopulta. Jouduimme veden varaan ja erilleen toisistamme.
Huusin hädissäni Aliouaa nimeltä. Hän oli jäänyt parikymmentä metriä kanootista merelle päin. Huusin, että hänen täytyisi uida nopeasti takaisin, ennen kuin myrsky veisi kanootin ulottumattomiin. Onneksi Alioua oli mestariuimari, kuten monet muutkin saaren asukkaat. Hän kroolasi kaikki voimansa pinnistäen, ja kohta hän oli kanootin luona, jonka käänsimme yhteisin voimin oikein päin.
Polynesian asukkaat ovat joutuneet sopeutumaan joskus koviinkin olosuhteisiin, ja he olivat oppineet tuntemaan meren ja sään oikut. Heidän kanoottinsakin ovat siitä hyvänä esimerkkinä.
Ne oli tehty kevyeksi meloa, joten niihin saattoi turvallisesti lastata määrätyn määrän tarvikkeita ja ihmisiä – jos sääolosuhteet olivat suotuisat.
Ollessamme veden varassa, kanootti täynnä vettä, opin ihan uuden ominaisuuden niistä mestarillisesti rakennetuista kanooteista. Alioua ui kanootin keulaan, ryhtyen keinuttamaan sitä ylös ja alas. Ihan kuten keinutuolia keinutetaan. Kanootin rakenne oli siihenkin hyvin sopiva.
Vesi läikkyi, etu ja takalaidan reunan yli, ilman että uutta vettä tuli tilalle. Muutamassa minuutissa kanootti oli tyhjennetty vedestä, jonka jälkeen saatoimme nousta siihen.
Meillä oli kuitenkin uusi ongelma edessä. Melat olivat huuhtoutuneet mereen. Ilman niitä emme millään selviäisi raivoavassa myrskyssä takaisin rantaan. Jälleen kerran Alioua otti ohjat käsiinsä. Hän laskeutui veteen kanootin perästä. Tarttui perälautaan kiinni, ja ryhtyi työntämään kanoottia eteenpäin kroolinpotkujen avulla. Hän käski minun meloa kanootin laitojen yli käsilläni.
Koska kanootti oli niinkin kapea, kävi melominen hyvin.
Kiitin luojaani, että hän oli varustanut minut isoilla kourilla. Alioua potki perässä, ja minä meloin sivuilla. Meillä oli onneksi apua tuulesta, joka oli suoraan perästäpäin. Puolen tunnin ankaran ponnistelun jälkeen pääsimme laguunin aukolle, josta pujahdimme tyynempään veteen. Olimme pelastuneet kuin ihmeen kaupalla.
Olin tietysti odottanut, että koko kylän väki olisi ollut huolestuneina rannalla vastassa. En nähnyt ketään. Minusta se oli aika merkillistä. Jos he eivät olleet huolissaan minusta, voisivathan he olla huolissaan ainakin Aliouasta.
Ymmärsin myöhemmin, että he eivät olleet pitäneet tilannetta mitenkään vakavana. Varsinkin, koska Alioua oli ollut mukanani. Olihan hän syntynyt ja kasvanut saarella, ja niin ollen he pitivät selviönä, että pärjäisimme. Tuntui tosi hyvältä mennä bambumajaan nauttimaan maukas kilpikonnasoppa, jonka Aliouan äiti tarjosi meille mustakylkisestä rautapadasta.
Myrsky ei ollut saavuttanut hirmumyrskyn voimaa, joten kyläläiset eivät olleet kovinkaan huolissaan. Se puisteli tosin majaamme, ja ulkona lenteli yhtä ja toista irtonaista, kuten palmunlehviä, jotka olivat irronneet katoista. Maja pysyi kuitenkin pystyssä.
Toista olisi ollut, jos myrsky olisi voimistunut hirmumyrskyksi. Tai vielä pahempaa – cyklooniksi. Mistä silloin olisi löytänyt turvaa? Sehän pyyhkäisee kaiken mennessään. Palmut taittuvat kuin tulitikut, ja bambumajat lentäisivät taivaan tuuliin.
Pahin täällä Tyynellä valtamerellä kuitenkin on ”tsunami”. Japanilainen nimitys hyökyaallolle, joka etenee kahden-, kolmensadan kilometrin tuntivauhdilla, ja joka tuhoaa kaiken tiellensä joutuneen. Hyökyaalto saattaa olla jopa 20 metriä korkea. Tsunamin panee alulle meren pohjassa tapahtunut tulivuoren purkaus, tai merenpohjassa riehuva maanjäristys. Kavalinta tsunamissa on se, että se tulee yllättäen, ja näin ollen on melkein mahdotonta ennättää turvaan. Korkeimmilla vuorisaarilla saattaa selvitä, jos ei satu olemaan rannan läheisyydessä sen lyödessä rantaan.
Seuraava luku; Alioua ja yhteinen lapsemme.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.