Iso yhteisasumus ei ollut täydellisesti pimeä sinä yönä. Koska majassa ei ollut ulkoseiniä, pääsi kuunvalo valaisemaan sen sisustaa, ja juuri sinä yönä oli täysikuu.
Jälkeenpäin mietin, olivatko he tarkoituksella valinneet täydenkuun yön, päättäessään häittemme ajankohdan.
Onhan auringolla ja kuulla määrätynlainen myytillinen vaikutus useimmille luonnonkansoille. Erikoisesti kuu on varmasti merkinnyt paljon koko ihmiskunnalle kaikkina aikoina. Onhan täysikuussa yhä tänäkin päivänä jotakin mystistä ja lumoavaa.
Kun aloin viettää hääyötämme Aiouan kanssa - tuntui siitä sukeutuvan ”hääyö” majan muillekin asukkaille. Kuun heikon hohteen valaistessa harvaseinäistä rakennustamme, saatoin nähdä silhuettimaiset hahmot jotka hiipivät majaan. Saaren asukkaita, jotka eivät olleet niitä pareja jotka tapasivat jakaa vuoteet keskenään.
Olihan meneillään hääjuhlat ja asukkaat käyttivät ilmeisesti tilaisuutta hyväkseen saadakseen seksuaalista vaihtelua, petikaverin kanssa, joka ei ollut sisar, serkku, pikkuserkku eikä heidän jälkeläisensä.
Polynesian eksoottinen yö täyttyi kuumista ja seksuaalisesti latautuneista äänistä. Kuunnellessani näitä kiihkeitä ääniä, tempauduin mukaan - huumaavaan tunnelmaan, ja tulin itsekin kiimaiseksi kuin pahainen sonni.
Alioua tuoksui niin hyvälle hänen maatessaan vierelläni. Olivathan hänen siskonsa voidelleet hänet aamulla luonnon parhaimmilla tuoksuilla, ja kaiken lisäksi petimme oli koristeltu mitä moninaisimmilla tuoksuvilla kukilla.
En siis halunnut viivytellä, vaan täytin hänen halukkaan luolansa jäykällä patukallani. Tunsin, kuinka hänen häpynsä oli avoinna juuri minua varten, ja niin pian kun olin saanut siihen kosketuksen, tunsin kuinka hänen häpylihaksensa sulkivat minut rautaiseen puristukseen.
Tuntui, kuin hän olisi halunnut niellä sen sisäänsä. Vetiväthän hänen häpylihaksensa sykkivin liikkein kaluani yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tunsin samalla hänen häpynsä otteen tiukkenevan mitä syvimmälle painuin häneen.
Luulen, että mulkkuni kasvoi viisi ekstrasenttiä vain siitä syystä, että hän käsitteli sitä melko kovakouraisesti, mutta samalla kiihottavasti.
- - -
Ennen kuin jatkan, täytyy minun kertoa eräästä ominaisuudesta, jonka olin havainnut rakastellessamme jo ensimmäisenä yönä saarelle tultuani.
Olin tuntenut hänen vaossaan jotakin, mitä en koskaan ennen ollut tuntenut. Kullini pää tunsi jonkinlaisen herneen kokoisen – jaa, ehkä vähän isomman – nystyrän. Se oli jossakin niillä vaiheilla, jossa naisilla on virtsaputki. Luulin ensin, että hänellä oli jotakin vikaa pimpsassa. Että hänellä oli siellä joku känsän tapainen.
Kun opin tuntemaan hänet lähemmin, minulle selvisi, että hänellä oli tavattoman iso klitoris. Isompi kuin mitä olin koskaan nähnyt tai tuntenut. Se oli kuin terska, mutta pienoiskoossa. Kun hän kiihottui, se kasvoi ja koveni kuin miehen kulli, ja tuli kooltaan yhtä isoksi kuin pikkusormeni ensimmäinen nivel.
Tunsin hänen klitoriksensa hierovan kulliani vasten, eikä kestänyt kauaakaan, ennen kuin hän saavutti ensimmäisen huipun. Sitä seurasi toinen, kolmas ja neljäs orgasmi.
- - -
Ympärillämme kuuluvista kiihkeistä äänistä päätellen olivat monet muutkin päässeet hääjuhlallisuuksien aikana sopivaan tunnelmaan. Tuntui, kuin iso majamme olisi ollut yhtä ainutta orgiaa. Pareja, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa, ja jotka olivat saaneet uutta seksuaalista voimaa kiihkeää rakasteluyötä varten - eksoottisesta tanssista ja täysikuun maagisesta voimasta. Paritteluleikit kestivät aina aamutunneille asti, ja seuraavana päivänä oli kaikki ihan kuin ennenkin.
Eihän kukaan ollut uskoton, koska kukaan ei ollut rakastellut sisarensa, serkkunsa, pikkuserkkunsa tai heidän jälkikasvunsa kanssa.
Totuin vähitellen elämään heidän läheisessä, sosiaalisessa kanssakäymisessään, vailla minkäänlaista yksityiselämää.
Enhän koskaan voinut sulkeutua naiseni kanssa ”kammariini”, kuten kotona pohjolassa. Kaikki tapahtui avoimesti ja ujostelematta. Näin siellä oli aina eletty, ja niin tultaisiin aina myös elämään.
Jatkoin helmien sukeltamista ja olin ennättänyt saada kokoon melkoisen määrän mitä hienoimpia helmiä. Rupesin vain miettimään, että mitä minä niillä oikeastaan tekisin. Tulisihan minusta isä. Jäisin näin ollen tänne ehkä lopuksi ikääni.
Tuli sitten Aliouan synnytyksen aika. Itse olin ollut siitä kovin huolissaan, niin kuin isät kaikkina aikoina ovat olleet.
Alioua ei ollut vähääkään huolestunut. Hänestä se tuntui olevan maailman helpoin ja luonnollisin tapahtuma - ja sitä se todella olikin – kuten kohta huomasin.
Kun hänellä tuli aika synnyttää, meni hän sinne pikku lammelle, putouksen luokse, jossa hän peseytyi. Sen jälkeen hän kävi kyykylleen, napaan asti ulottuvan veteen.
Toteutus kesti vain muutaman minuutin, jonka jälkeen näin hänen nostavan rääkyvän tyttölapsen ylös vedestä. Minusta oli tullut isi.
Luulen tunteeni olleen - kuin kaikilla muillakin isillä kaikkina aikoina ensimmäisen lapsen saadessaan. Se oli sekoitus onnea ja helpotusta. Palasin kohta todellisuuteen, ja omaksuin isän roolini - hyvän ja hellän isän roolin.
Olin kirjoittanut kotiin äidilleni ja kertonut oleskelustani saarella. Kirjoitin hänelle taas, ja kerroin tuoreimmat kuulumiset - että olin mennyt naimisiin, ja että olin saanut tyttären.
Saarella ei ollut postikonttoria, vaan posti lähetettiin yhteysaluksen mukana. Joskus saattoi kestää viikkoja, jopa kuukausia, ennen kuin saarelle tuli laiva, mutta saarella ei elettykään almanakan tai kellon mukaan. Otettiin vain päivä kerrallaan ja sellaisena kuin se tuli. Jos ei laiva tullut tänään, tulisi se ehkä huomenna. Jos ei silloinkaan, tiedettiin, että ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tulisi.
Ei Polynesian saarilla oikeastaan sellaista kiirettä tunnettukaan, että jokin asia pitäisi toimittaa määrätyllä kellonlyömällä. Siksipä stressi oli heille täysin tuntematon käsite eikä heidän kielessään ole edes vastinetta sanoille stressi, tai kiire.
No on silti jonkinlainen sana osoittamaan sitä, että täytyisi pitää pientä hoppua. Se on: " à he u." (aheu) – joka tarkoittaa lähinnä: "Otahan kiinni" (vaikkapa kala), tai "Tuu pian kattomaan" (esimerkiksi tavallisuudesta poikkeavaa helmeä)..
Sanalla on tosin monia muitakin käyttöjä, kuten esimerkiksi silloin, kun on naimattomien nuorten jokavuotinen kilpajuoksu, jolloin nuoret tyttöset jahtaavat miehiä, ja kenet he saavat kiinni, joutuu mies rakastelemaan tytön kanssa.
Olin todistamassa juuri heidän sellaista traditiota, ja silloin kaikui tuon tuosta juuri tämä: "à he u, à he u" huuto. ”
En mene vannomaan, oliko tämä lausahdus – tai huudahdus, juuri sen saaren murretta, koska näillä Polynesian saarilla oli niin monta erilaista murretta, joita voisi verrata, kuten jo aikaisemmin olen kertonut, esimerkiksi Rauman, Savon, Oulun, Karjalan ja moniin muihin suomenkielen murteisiin, joissa esimerkiksi sanonnalle: Pidä kiirettä, on monta erilaista murremuotoa.
”Älähän sää ny´ hoppuile, mutta tuu sitte kun kerkeet”, sanoo savolainen rauhalliseen tyyliinsä.
”Äkkiä nyt”, sanoo keskisuomalainen. ”Vauhtia, vauhtia”, komppanian kersantti komentaa alokkaita kasarmin kentällä ja niin edelleen.
Saarella pidettiin kiirettä ja juostiin siis vain silloin, kun leikittiin. Miksi heidän olisikaan täytynyt juosta turhan päiten?
En tiedä mistä polynesialaiset alun perin ovat lähtöisin, mutta minulla on ihan ikioma teoriani siitä, miksi ihmiset yleensä juoksevat.
Muinaiset suomalaisugrilaiset joutuivat juoksemaan (tai hiihtämään) esimerkiksi jahdatessamme hirveä, karhua tai sutta. Tai silloin, kun heitä jahtasi karhu tai susi – tai ryöstelevät lähisukuiset heimolaiset.
Ihan alkujaan, jostakin Afrikan savanneilta lähtien, on ihmisiin mutaatioitu geeni, joka vaaran uhatessa panee liikettä kinttuihin. Pakoon leijonaa – tai sitten kun itse jahdattiin antilooppeja, puhveleita tai muuta elämiseen tarvittavaa riistaa.
Polynesiassa ei ollut minkäänlaista petoeläintä. Ei tarvittu paeta verenhimoisia ja ryösteleviä heimoveljiä. Saarilla ei ollut antilooppeja eikä muutakaan ruoaksi kelpaavaa riistaa. Miksi siis pitää kiirettä ja stressata ihan turhaan? Saivathan he merestä ja palmupuista jokapäiväisen ravintonsa.
Olihan heillä kuitenkin sikoja, joku tietysti sanoo. Oli - ja on edelleenkin, mutta sika tuli saarille joskus siihen aikaan kun eurooppalaiset tutkimusmatkailijat purjehtivat maailman meriä, ja kun he viimein löysivät – paratiisisaaret – Polynesian, Melanesian ja Mikronesian.
Heillä oli mukanaan – ei vain sikoja – vaan myös lampaita, kanoja, lehmiä, vuohia, hanhia, laivakissoja ja myös jonkin verran koiria. Jostakin syystä ihastuivat saarien asukkaat nimenomaan sikoihin - varsinkin kun heille oli tarjottu - löytöretkeilijöiden toimesta, avotulella kypsytettyä sikaa.
He ihastuivat sen makuun. (Ihmekös se, olihan heidän makunystyröittensä muistissa "pitkän sian" herkullinen makuelämys.)
Saarille jäi siis muutamia eläviä sikoja – valkoihoisilta, helmiin vaihdettuja - joita asukkaat alkoivat kasvattaa heidän, etupäässä kasvis ja kalaruokavalionsa lisäksi.
Sika oli niihin aikoihin vielä melko ihrainen – ja niinpä alkoi, varsinkin miehillä, kerääntyä vatsan ympärille polynesialaisnaisia miellyttävä – pehmeän pyöreä vatsa.
Olihan sellaista mahaa niin mukava sivellä ja hyväillä rakastelun yhteydessä.
Myönnettäköön, että vanhimmat asukkaista olivat joskus, kauan sitten nuoruudessaan, saaneet maistaa myös "pitkää sikaa", joten he tunnistivat maun heti kohta.
Kun sitten kristinusko tuli saarille eurooppalaisten mukana, ei enää ollut sopivaa syödä ihmislihaa – olihan se syntiä – tyydyttiin siis maultaan lähes samaan – eli sianlihaan.
Kuten jo mainitsin, saarilla ei ollut muunlaista riistaa kuin se, mitä saatiin kalastamalla. Siispä alkoi varsinainen sikojen kasvatus, joka laajeni vähitellen saarelta toiselle. Se olikin tervetullutta, koska siihen päättyi saarten asukkaita kovasti koetellut ihmislihan jahti.
Alettiin elää sovussa ja yhteisessä kanssakäymisessä.
Eripuolella Polynesiaa elävien saarten asukkaitten kesken solmittiin avioliittoja, joka tietysti esti sukujen – liian läheiset liitot.
Onhan tunnettua, että lähisukulaisten keskeisissä perillisissä esiintyy paljon, esimerkiksi "mongoloidiaa" ja muita lievempiä kehitysvammoja.
Polynesian saarilla ei sellaista esiintynyt ollenkaan. Ei heillä ollut "idiootteja", joiksi "mongoloideja" vielä 1950–1960 luvun Suomessa nimiteltiin ihan virallisen sairaanhoidon piirissäkin.
Mongoloidi lapsi oli siis täysin tuntematon käsite polynesialaisessa kulttuurissa. Olihan heilläkin tietysti omat "kahelinsa". Eivät he kuitenkaan eläneet kovinkaan pitkään, koska jo viimeistään toisella ikävuodella huomattiin jotakin olevan vialla, jolloin "kersa" yksinkertaisesti jätettiin metsään, palmunlehvävuoteelle, josta heidän pakanalliset jumalansa korjasivat lapsen - sanoisinko – taivaalliseen kotiin, vaikka polynesialaiset nimittivätkin sitä "Hè, hi huwa;ksi".
Epänormaali lapsi jätettiin siis nääntymään sinne mihin se oli asetettu, eli esi-isien henkien haltuun.
Luterilaisena kristittynä, minun olisi tietysti täytynyt esittää vastalauseeni moiseen "pakanaliseen" käytöstapaan. En kuitenkaan voinut mitään sille, että aloin ymmärtää ja omaksua saarelaisten ihka omaa kulttuurikäytäntöä. Vaikenin siis omista kristillisistä moraaliperiaatteistani.
"Summa, summarum" – saaren asukkaat elivät omaa elämäänsä, ja aloin itsekin tottua siihen, että kaikki ei ollut ihan sellaista kuin kotisuomessa.
- - -
En uskaltanut säilyttää helmikokoelmaani majassamme, koska en halunnut kenenkään tietävän aarteestani. Se ei johtunut varkaiden pelosta, vaan siihen oli toisenlaiset syyt.
Minulla oli tosin parikymmentä helmeä pienessä kangaspussissa - näön vuoksi - majassamme petimme luona.
Suurimman osan olin kuitenkin kaivanut maahan – salaa, kauaksi kylästä, bambumetsään. Meillä länsimaalaisillahan se on varmasti jo geeneissä, että meidän täytyy yrittää haalia itsellemme omaisuutta. Joko rahaa pankkiin, osakkeita, kalliita koruja, tai maata ja taloja. Koska saarella ei ollut pankkia, katsoin parhaaksi piilottaa aarteeni maahan - varmuuden vuoksi.
Elin todella miellyttävää ja rikasta elämää. Olihan minulla Alioua ja tyttäremme, jonka kastoimme Kailoulaksi.
Otimme ensimmäiset kirjaimet Kallen ja loput Aliouan nimestä, ja näin hänestä tuli Kailoula.
Tyttäremme sai kristillisen kasteen, koska monet muutkin saaret, oli tämäkin saari lähetyssaarnaajien toimesta - ainakin nimellisesti, kristinuskoon kuuluva.
Kristillisyys oli kuitenkin saarilla jokseenkin venyvä käsite. He kävivät tosin saaren pienessä kirkossa muutaman viikon välein, eli silloin, kun saarilla kävi lähetystyöntekijöitä, pienten lahjojen toivossa.
Kuitenkin he jokapäiväisessä elämässään elivät edelleenkin ikivanhojen - ”pakanallisten” tapojensa ja uskomuksiensa mukaan.
Lähetystyöntekijät eivät olleet onnistuneet kitkemään heistä ikivanhoja tapoja, kuten esimerkiksi sitä, että avioparien tulee olla uskolliset toisilleen, mutta ei välttämättä seksuaalisesti. Saivathan he rakastella lankonsa tai miniänsä kanssa. Naimisissa oleva mies sai rakastella ”nimiveljensä” vaimon kanssa ja aviovaimo miehensä ”nimiveljiensä” kanssa.
Mitä nämä tällaiset ”nimiveljet” sitten ovat?
Lyhyesti sanoen on kysymys siitä, että he vaihtavat nimiä keskenään. Ei siis ole kysymys esimerkiksi siitä, että he suorittaisivat ”veriliiton”. Nimeä vaihtamalla heistä kuitenkin tulee ”oikeat” veljet, ja näin he jakavat kaiken keskenään – jopa vaimonsa.
Heillä on myös tapa, joka edesauttaa vapaita suhteita, joka on yhteinen inuiittien (eskimoiden) kanssa. Nimittäin, että jos kotiin tulee vieras, pitää huomaavainen isäntä hyvää huolta vieraastaan. Jos vieras on nälkäinen, hänet ruokitaan. Jos hän on seksin puutteessa, lainaa hän vaimonsa vieraalle yön ajaksi.
Meistä pohjoismaalaisista tällainen saattaa tuntua hullulta ja mielettömältä. Se on kuitenkin näille luonnonkansoille maailman välttämättömin asia.
Päästyäni perille heidän tavoistaan ja perinteistään, ymmärsin, että Aliouakin oli luvallinen - kenelle tahansa miehelle heidän saarellaan.
Minulla ei, ymmärrettävistä syistä, ollut serkkuja, pikkuserkkuja tai heidän jälkeläisiään heidän saarellaan, joten saaren miehillä oli täysi vapaus naida vaimoani Aliouaa milloin halusivat.
Se ei kuitenkaan tapahtunut salassa, kuten omassa pohjoismaalaisessa sivistyksessämme, eli kulttuurissamme, vaan he odottivat, että lainaisin vaimoani heille, heidän sitä halutessa.
Alkuun minun oli vaikea katsella, kuinka Alioua rakasteli muiden, kuin itseni kanssa, mutta kaikkeen tottuu, jopa siihenkin. Olinhan itse valinnut jäädä saarelle.
Tosiasiassa saattoi Alioua olla tavattoman kiimainen ja ihanan tuntuinen, rakasteltuaan jonkun muun miehen kanssa. Havaitsin sen ensimmäisen kerran hääyönämme.
Ollessani hänen sisällään, tunsin miten täynnä hän oli kaikkien niiden naimattomien miesten kiimaisia mehuja, joiden kanssa hän oli rakastellut aikaisemmin päivällä – perinteisenä morsiusrituaalina.
Rehellisyyden nimessä täytyy kuitenkin tunnustaa, että olin kovin epäröivällä kannalla, voisinko rakastella Aliouan kanssa, hänen oltuaan kaikkien näiden miesten ”patjana” - ja kun tiesin, että he ovat päästäneet siemenensä häneen.
Se tuntui minusta, suoraan sanoen jotenkin vastenmieliseltä.
Olisin mieluummin odottanut seuraavaan päivään, jotta hänen häpynsä olisi hieman ”puhdistunut”. Tiesin kuitenkin, kuinka puhtaana nämä asukkaat aina pitivät itsensä, joten voitin vastenmielisyyden tunteen, ja päätin lopulta elää heidän tapojensa jälkeen.
Ei se loppujen lopuksi ollutkaan kovin vaikeaa. Olihan vaimoni – Alioua - tavattoman kiimainen, rakasteltuaan näiden nuorten miesten kanssa, ja saatuaan tuntea heidän jäykät mahlantäytteiset kalunsa rotkossaan.
Opin siis vähitellen hyväksymään, ja jopa nauttimaan tunteesta, että hän oli kokenut jotakin hyvää ja hienoa,
muiden, kuin minun kanssani.. Olihan sitä paitsi tavattoman fantastinen tunne työntää siitin läpikotaisin liukkaaseen häpyyn. Alioualla oli tosin tarpeeksi kostea häpy normaalistikin, mutta saatuaan välillä vierasta "voidetta", oli tunne sitä mahtavampi.
Seuraava luku: Polynesialaisten miesten kyyt.
Jälkeenpäin mietin, olivatko he tarkoituksella valinneet täydenkuun yön, päättäessään häittemme ajankohdan.
Onhan auringolla ja kuulla määrätynlainen myytillinen vaikutus useimmille luonnonkansoille. Erikoisesti kuu on varmasti merkinnyt paljon koko ihmiskunnalle kaikkina aikoina. Onhan täysikuussa yhä tänäkin päivänä jotakin mystistä ja lumoavaa.
Kun aloin viettää hääyötämme Aiouan kanssa - tuntui siitä sukeutuvan ”hääyö” majan muillekin asukkaille. Kuun heikon hohteen valaistessa harvaseinäistä rakennustamme, saatoin nähdä silhuettimaiset hahmot jotka hiipivät majaan. Saaren asukkaita, jotka eivät olleet niitä pareja jotka tapasivat jakaa vuoteet keskenään.
Olihan meneillään hääjuhlat ja asukkaat käyttivät ilmeisesti tilaisuutta hyväkseen saadakseen seksuaalista vaihtelua, petikaverin kanssa, joka ei ollut sisar, serkku, pikkuserkku eikä heidän jälkeläisensä.
Polynesian eksoottinen yö täyttyi kuumista ja seksuaalisesti latautuneista äänistä. Kuunnellessani näitä kiihkeitä ääniä, tempauduin mukaan - huumaavaan tunnelmaan, ja tulin itsekin kiimaiseksi kuin pahainen sonni.
Alioua tuoksui niin hyvälle hänen maatessaan vierelläni. Olivathan hänen siskonsa voidelleet hänet aamulla luonnon parhaimmilla tuoksuilla, ja kaiken lisäksi petimme oli koristeltu mitä moninaisimmilla tuoksuvilla kukilla.
En siis halunnut viivytellä, vaan täytin hänen halukkaan luolansa jäykällä patukallani. Tunsin, kuinka hänen häpynsä oli avoinna juuri minua varten, ja niin pian kun olin saanut siihen kosketuksen, tunsin kuinka hänen häpylihaksensa sulkivat minut rautaiseen puristukseen.
Tuntui, kuin hän olisi halunnut niellä sen sisäänsä. Vetiväthän hänen häpylihaksensa sykkivin liikkein kaluani yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tunsin samalla hänen häpynsä otteen tiukkenevan mitä syvimmälle painuin häneen.
Luulen, että mulkkuni kasvoi viisi ekstrasenttiä vain siitä syystä, että hän käsitteli sitä melko kovakouraisesti, mutta samalla kiihottavasti.
- - -
Ennen kuin jatkan, täytyy minun kertoa eräästä ominaisuudesta, jonka olin havainnut rakastellessamme jo ensimmäisenä yönä saarelle tultuani.
Olin tuntenut hänen vaossaan jotakin, mitä en koskaan ennen ollut tuntenut. Kullini pää tunsi jonkinlaisen herneen kokoisen – jaa, ehkä vähän isomman – nystyrän. Se oli jossakin niillä vaiheilla, jossa naisilla on virtsaputki. Luulin ensin, että hänellä oli jotakin vikaa pimpsassa. Että hänellä oli siellä joku känsän tapainen.
Kun opin tuntemaan hänet lähemmin, minulle selvisi, että hänellä oli tavattoman iso klitoris. Isompi kuin mitä olin koskaan nähnyt tai tuntenut. Se oli kuin terska, mutta pienoiskoossa. Kun hän kiihottui, se kasvoi ja koveni kuin miehen kulli, ja tuli kooltaan yhtä isoksi kuin pikkusormeni ensimmäinen nivel.
Tunsin hänen klitoriksensa hierovan kulliani vasten, eikä kestänyt kauaakaan, ennen kuin hän saavutti ensimmäisen huipun. Sitä seurasi toinen, kolmas ja neljäs orgasmi.
- - -
Ympärillämme kuuluvista kiihkeistä äänistä päätellen olivat monet muutkin päässeet hääjuhlallisuuksien aikana sopivaan tunnelmaan. Tuntui, kuin iso majamme olisi ollut yhtä ainutta orgiaa. Pareja, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa, ja jotka olivat saaneet uutta seksuaalista voimaa kiihkeää rakasteluyötä varten - eksoottisesta tanssista ja täysikuun maagisesta voimasta. Paritteluleikit kestivät aina aamutunneille asti, ja seuraavana päivänä oli kaikki ihan kuin ennenkin.
Eihän kukaan ollut uskoton, koska kukaan ei ollut rakastellut sisarensa, serkkunsa, pikkuserkkunsa tai heidän jälkikasvunsa kanssa.
Totuin vähitellen elämään heidän läheisessä, sosiaalisessa kanssakäymisessään, vailla minkäänlaista yksityiselämää.
Enhän koskaan voinut sulkeutua naiseni kanssa ”kammariini”, kuten kotona pohjolassa. Kaikki tapahtui avoimesti ja ujostelematta. Näin siellä oli aina eletty, ja niin tultaisiin aina myös elämään.
Jatkoin helmien sukeltamista ja olin ennättänyt saada kokoon melkoisen määrän mitä hienoimpia helmiä. Rupesin vain miettimään, että mitä minä niillä oikeastaan tekisin. Tulisihan minusta isä. Jäisin näin ollen tänne ehkä lopuksi ikääni.
Tuli sitten Aliouan synnytyksen aika. Itse olin ollut siitä kovin huolissaan, niin kuin isät kaikkina aikoina ovat olleet.
Alioua ei ollut vähääkään huolestunut. Hänestä se tuntui olevan maailman helpoin ja luonnollisin tapahtuma - ja sitä se todella olikin – kuten kohta huomasin.
Kun hänellä tuli aika synnyttää, meni hän sinne pikku lammelle, putouksen luokse, jossa hän peseytyi. Sen jälkeen hän kävi kyykylleen, napaan asti ulottuvan veteen.
Toteutus kesti vain muutaman minuutin, jonka jälkeen näin hänen nostavan rääkyvän tyttölapsen ylös vedestä. Minusta oli tullut isi.
Luulen tunteeni olleen - kuin kaikilla muillakin isillä kaikkina aikoina ensimmäisen lapsen saadessaan. Se oli sekoitus onnea ja helpotusta. Palasin kohta todellisuuteen, ja omaksuin isän roolini - hyvän ja hellän isän roolin.
Olin kirjoittanut kotiin äidilleni ja kertonut oleskelustani saarella. Kirjoitin hänelle taas, ja kerroin tuoreimmat kuulumiset - että olin mennyt naimisiin, ja että olin saanut tyttären.
Saarella ei ollut postikonttoria, vaan posti lähetettiin yhteysaluksen mukana. Joskus saattoi kestää viikkoja, jopa kuukausia, ennen kuin saarelle tuli laiva, mutta saarella ei elettykään almanakan tai kellon mukaan. Otettiin vain päivä kerrallaan ja sellaisena kuin se tuli. Jos ei laiva tullut tänään, tulisi se ehkä huomenna. Jos ei silloinkaan, tiedettiin, että ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tulisi.
Ei Polynesian saarilla oikeastaan sellaista kiirettä tunnettukaan, että jokin asia pitäisi toimittaa määrätyllä kellonlyömällä. Siksipä stressi oli heille täysin tuntematon käsite eikä heidän kielessään ole edes vastinetta sanoille stressi, tai kiire.
No on silti jonkinlainen sana osoittamaan sitä, että täytyisi pitää pientä hoppua. Se on: " à he u." (aheu) – joka tarkoittaa lähinnä: "Otahan kiinni" (vaikkapa kala), tai "Tuu pian kattomaan" (esimerkiksi tavallisuudesta poikkeavaa helmeä)..
Sanalla on tosin monia muitakin käyttöjä, kuten esimerkiksi silloin, kun on naimattomien nuorten jokavuotinen kilpajuoksu, jolloin nuoret tyttöset jahtaavat miehiä, ja kenet he saavat kiinni, joutuu mies rakastelemaan tytön kanssa.
Olin todistamassa juuri heidän sellaista traditiota, ja silloin kaikui tuon tuosta juuri tämä: "à he u, à he u" huuto. ”
En mene vannomaan, oliko tämä lausahdus – tai huudahdus, juuri sen saaren murretta, koska näillä Polynesian saarilla oli niin monta erilaista murretta, joita voisi verrata, kuten jo aikaisemmin olen kertonut, esimerkiksi Rauman, Savon, Oulun, Karjalan ja moniin muihin suomenkielen murteisiin, joissa esimerkiksi sanonnalle: Pidä kiirettä, on monta erilaista murremuotoa.
”Älähän sää ny´ hoppuile, mutta tuu sitte kun kerkeet”, sanoo savolainen rauhalliseen tyyliinsä.
”Äkkiä nyt”, sanoo keskisuomalainen. ”Vauhtia, vauhtia”, komppanian kersantti komentaa alokkaita kasarmin kentällä ja niin edelleen.
Saarella pidettiin kiirettä ja juostiin siis vain silloin, kun leikittiin. Miksi heidän olisikaan täytynyt juosta turhan päiten?
En tiedä mistä polynesialaiset alun perin ovat lähtöisin, mutta minulla on ihan ikioma teoriani siitä, miksi ihmiset yleensä juoksevat.
Muinaiset suomalaisugrilaiset joutuivat juoksemaan (tai hiihtämään) esimerkiksi jahdatessamme hirveä, karhua tai sutta. Tai silloin, kun heitä jahtasi karhu tai susi – tai ryöstelevät lähisukuiset heimolaiset.
Ihan alkujaan, jostakin Afrikan savanneilta lähtien, on ihmisiin mutaatioitu geeni, joka vaaran uhatessa panee liikettä kinttuihin. Pakoon leijonaa – tai sitten kun itse jahdattiin antilooppeja, puhveleita tai muuta elämiseen tarvittavaa riistaa.
Polynesiassa ei ollut minkäänlaista petoeläintä. Ei tarvittu paeta verenhimoisia ja ryösteleviä heimoveljiä. Saarilla ei ollut antilooppeja eikä muutakaan ruoaksi kelpaavaa riistaa. Miksi siis pitää kiirettä ja stressata ihan turhaan? Saivathan he merestä ja palmupuista jokapäiväisen ravintonsa.
Olihan heillä kuitenkin sikoja, joku tietysti sanoo. Oli - ja on edelleenkin, mutta sika tuli saarille joskus siihen aikaan kun eurooppalaiset tutkimusmatkailijat purjehtivat maailman meriä, ja kun he viimein löysivät – paratiisisaaret – Polynesian, Melanesian ja Mikronesian.
Heillä oli mukanaan – ei vain sikoja – vaan myös lampaita, kanoja, lehmiä, vuohia, hanhia, laivakissoja ja myös jonkin verran koiria. Jostakin syystä ihastuivat saarien asukkaat nimenomaan sikoihin - varsinkin kun heille oli tarjottu - löytöretkeilijöiden toimesta, avotulella kypsytettyä sikaa.
He ihastuivat sen makuun. (Ihmekös se, olihan heidän makunystyröittensä muistissa "pitkän sian" herkullinen makuelämys.)
Saarille jäi siis muutamia eläviä sikoja – valkoihoisilta, helmiin vaihdettuja - joita asukkaat alkoivat kasvattaa heidän, etupäässä kasvis ja kalaruokavalionsa lisäksi.
Sika oli niihin aikoihin vielä melko ihrainen – ja niinpä alkoi, varsinkin miehillä, kerääntyä vatsan ympärille polynesialaisnaisia miellyttävä – pehmeän pyöreä vatsa.
Olihan sellaista mahaa niin mukava sivellä ja hyväillä rakastelun yhteydessä.
Myönnettäköön, että vanhimmat asukkaista olivat joskus, kauan sitten nuoruudessaan, saaneet maistaa myös "pitkää sikaa", joten he tunnistivat maun heti kohta.
Kun sitten kristinusko tuli saarille eurooppalaisten mukana, ei enää ollut sopivaa syödä ihmislihaa – olihan se syntiä – tyydyttiin siis maultaan lähes samaan – eli sianlihaan.
Kuten jo mainitsin, saarilla ei ollut muunlaista riistaa kuin se, mitä saatiin kalastamalla. Siispä alkoi varsinainen sikojen kasvatus, joka laajeni vähitellen saarelta toiselle. Se olikin tervetullutta, koska siihen päättyi saarten asukkaita kovasti koetellut ihmislihan jahti.
Alettiin elää sovussa ja yhteisessä kanssakäymisessä.
Eripuolella Polynesiaa elävien saarten asukkaitten kesken solmittiin avioliittoja, joka tietysti esti sukujen – liian läheiset liitot.
Onhan tunnettua, että lähisukulaisten keskeisissä perillisissä esiintyy paljon, esimerkiksi "mongoloidiaa" ja muita lievempiä kehitysvammoja.
Polynesian saarilla ei sellaista esiintynyt ollenkaan. Ei heillä ollut "idiootteja", joiksi "mongoloideja" vielä 1950–1960 luvun Suomessa nimiteltiin ihan virallisen sairaanhoidon piirissäkin.
Mongoloidi lapsi oli siis täysin tuntematon käsite polynesialaisessa kulttuurissa. Olihan heilläkin tietysti omat "kahelinsa". Eivät he kuitenkaan eläneet kovinkaan pitkään, koska jo viimeistään toisella ikävuodella huomattiin jotakin olevan vialla, jolloin "kersa" yksinkertaisesti jätettiin metsään, palmunlehvävuoteelle, josta heidän pakanalliset jumalansa korjasivat lapsen - sanoisinko – taivaalliseen kotiin, vaikka polynesialaiset nimittivätkin sitä "Hè, hi huwa;ksi".
Epänormaali lapsi jätettiin siis nääntymään sinne mihin se oli asetettu, eli esi-isien henkien haltuun.
Luterilaisena kristittynä, minun olisi tietysti täytynyt esittää vastalauseeni moiseen "pakanaliseen" käytöstapaan. En kuitenkaan voinut mitään sille, että aloin ymmärtää ja omaksua saarelaisten ihka omaa kulttuurikäytäntöä. Vaikenin siis omista kristillisistä moraaliperiaatteistani.
"Summa, summarum" – saaren asukkaat elivät omaa elämäänsä, ja aloin itsekin tottua siihen, että kaikki ei ollut ihan sellaista kuin kotisuomessa.
- - -
En uskaltanut säilyttää helmikokoelmaani majassamme, koska en halunnut kenenkään tietävän aarteestani. Se ei johtunut varkaiden pelosta, vaan siihen oli toisenlaiset syyt.
Minulla oli tosin parikymmentä helmeä pienessä kangaspussissa - näön vuoksi - majassamme petimme luona.
Suurimman osan olin kuitenkin kaivanut maahan – salaa, kauaksi kylästä, bambumetsään. Meillä länsimaalaisillahan se on varmasti jo geeneissä, että meidän täytyy yrittää haalia itsellemme omaisuutta. Joko rahaa pankkiin, osakkeita, kalliita koruja, tai maata ja taloja. Koska saarella ei ollut pankkia, katsoin parhaaksi piilottaa aarteeni maahan - varmuuden vuoksi.
Elin todella miellyttävää ja rikasta elämää. Olihan minulla Alioua ja tyttäremme, jonka kastoimme Kailoulaksi.
Otimme ensimmäiset kirjaimet Kallen ja loput Aliouan nimestä, ja näin hänestä tuli Kailoula.
Tyttäremme sai kristillisen kasteen, koska monet muutkin saaret, oli tämäkin saari lähetyssaarnaajien toimesta - ainakin nimellisesti, kristinuskoon kuuluva.
Kristillisyys oli kuitenkin saarilla jokseenkin venyvä käsite. He kävivät tosin saaren pienessä kirkossa muutaman viikon välein, eli silloin, kun saarilla kävi lähetystyöntekijöitä, pienten lahjojen toivossa.
Kuitenkin he jokapäiväisessä elämässään elivät edelleenkin ikivanhojen - ”pakanallisten” tapojensa ja uskomuksiensa mukaan.
Lähetystyöntekijät eivät olleet onnistuneet kitkemään heistä ikivanhoja tapoja, kuten esimerkiksi sitä, että avioparien tulee olla uskolliset toisilleen, mutta ei välttämättä seksuaalisesti. Saivathan he rakastella lankonsa tai miniänsä kanssa. Naimisissa oleva mies sai rakastella ”nimiveljensä” vaimon kanssa ja aviovaimo miehensä ”nimiveljiensä” kanssa.
Mitä nämä tällaiset ”nimiveljet” sitten ovat?
Lyhyesti sanoen on kysymys siitä, että he vaihtavat nimiä keskenään. Ei siis ole kysymys esimerkiksi siitä, että he suorittaisivat ”veriliiton”. Nimeä vaihtamalla heistä kuitenkin tulee ”oikeat” veljet, ja näin he jakavat kaiken keskenään – jopa vaimonsa.
Heillä on myös tapa, joka edesauttaa vapaita suhteita, joka on yhteinen inuiittien (eskimoiden) kanssa. Nimittäin, että jos kotiin tulee vieras, pitää huomaavainen isäntä hyvää huolta vieraastaan. Jos vieras on nälkäinen, hänet ruokitaan. Jos hän on seksin puutteessa, lainaa hän vaimonsa vieraalle yön ajaksi.
Meistä pohjoismaalaisista tällainen saattaa tuntua hullulta ja mielettömältä. Se on kuitenkin näille luonnonkansoille maailman välttämättömin asia.
Päästyäni perille heidän tavoistaan ja perinteistään, ymmärsin, että Aliouakin oli luvallinen - kenelle tahansa miehelle heidän saarellaan.
Minulla ei, ymmärrettävistä syistä, ollut serkkuja, pikkuserkkuja tai heidän jälkeläisiään heidän saarellaan, joten saaren miehillä oli täysi vapaus naida vaimoani Aliouaa milloin halusivat.
Se ei kuitenkaan tapahtunut salassa, kuten omassa pohjoismaalaisessa sivistyksessämme, eli kulttuurissamme, vaan he odottivat, että lainaisin vaimoani heille, heidän sitä halutessa.
Alkuun minun oli vaikea katsella, kuinka Alioua rakasteli muiden, kuin itseni kanssa, mutta kaikkeen tottuu, jopa siihenkin. Olinhan itse valinnut jäädä saarelle.
Tosiasiassa saattoi Alioua olla tavattoman kiimainen ja ihanan tuntuinen, rakasteltuaan jonkun muun miehen kanssa. Havaitsin sen ensimmäisen kerran hääyönämme.
Ollessani hänen sisällään, tunsin miten täynnä hän oli kaikkien niiden naimattomien miesten kiimaisia mehuja, joiden kanssa hän oli rakastellut aikaisemmin päivällä – perinteisenä morsiusrituaalina.
Rehellisyyden nimessä täytyy kuitenkin tunnustaa, että olin kovin epäröivällä kannalla, voisinko rakastella Aliouan kanssa, hänen oltuaan kaikkien näiden miesten ”patjana” - ja kun tiesin, että he ovat päästäneet siemenensä häneen.
Se tuntui minusta, suoraan sanoen jotenkin vastenmieliseltä.
Olisin mieluummin odottanut seuraavaan päivään, jotta hänen häpynsä olisi hieman ”puhdistunut”. Tiesin kuitenkin, kuinka puhtaana nämä asukkaat aina pitivät itsensä, joten voitin vastenmielisyyden tunteen, ja päätin lopulta elää heidän tapojensa jälkeen.
Ei se loppujen lopuksi ollutkaan kovin vaikeaa. Olihan vaimoni – Alioua - tavattoman kiimainen, rakasteltuaan näiden nuorten miesten kanssa, ja saatuaan tuntea heidän jäykät mahlantäytteiset kalunsa rotkossaan.
Opin siis vähitellen hyväksymään, ja jopa nauttimaan tunteesta, että hän oli kokenut jotakin hyvää ja hienoa,
muiden, kuin minun kanssani.. Olihan sitä paitsi tavattoman fantastinen tunne työntää siitin läpikotaisin liukkaaseen häpyyn. Alioualla oli tosin tarpeeksi kostea häpy normaalistikin, mutta saatuaan välillä vierasta "voidetta", oli tunne sitä mahtavampi.
Seuraava luku: Polynesialaisten miesten kyyt.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.