Juteltaisiinko kartanomiljöistä,

Jyväskylän pohjoispuolella. Sen kantatila on ollut janakkalassa olevan Hakoisten kartanon torppa alkujaan, historian kirjat väittävät. Oli siinä torpassa siellä "lääniäkin" satoja hehtaareja, kun ennestään asumatonta maata oli. Mutta ihmeen kaukana se torppa sitten oli.

Sieltä taitaa olla myös se tarina. Siinä vieressä on Mahlu niminen kylä jokivarressa järven rannassa. Tarinan mukaan mies huomasi lastun joessa, tempaisi kirveen mukaan ja lähti hoitelemaan homman "Tänne ei mahlu"

viettänyt lapsuuttani kartanomiljöössä, vaan pientilalla pitäjässä, jossa oli monta kartanoa. Koulupiirimme alueella oli kaksi kartanoa ja koulutovereinani oli tyttöjä, joiden vanhemmat työskentelivät näissä kartanoissa. Ystävystyin muutaman kanssa, mutta sitten he muuttivat pois. Minusta tuo muutto oli hohdokasta ja aloin katsella lehdestä myytävänä olleita maatiloja. Ehdotin vanhemmille, että ostettaisiin ja muutettaisiin. Kaksi sukunimeä muistan: Kilponen ja Saverila.

teille, jotka jotain maaseudusta ja siellä elämisestä kirjoititte. Kiitos tervehdyksistänne. Huomaan vain, että ette ole olleet kanssani samassa tilanteessa, kuin itse lapsena olin, siis vanhempani olivat kartanossa työssä ja itse liihoittelin lapsen lailla milloin niityillä, milloin linnunpesiä tutkien.
Koska näin sen työn, mitä maaseudulla tehdään, en voi koskaan sanoa, että siellä olisi laiskoteltu. Aina olivat mielessä pellot, hevoset ja nautakarja, Tuleeko sadetta, pääseekö viljaa kylvämään tai tuleeko pouta, että saadaan vilja kootuksi pois. Meidän perheemme ei omistanut milloinkaan mitään, niin, paitsi possun, jota hoisimme vuoteemme alla. Se nukkui samassa pienessä kämpässä kuin mekin nukuimme ja osasi olla hyvin hiljaa, että ei häirinnyt isäntäväkeään. Jouluksi se jo teurastettiin ja kun vilja- ja jäämistöruokaa syönyt oli, oli sen lihakin hyvin maukasta.
Arvostan suuresti maaseudulla tehtävää työtä. Jotenkin vain on surullista, kun kaiken pitää olla niin suurta. Eläinmäärät suuria, rasvaprosentti maidossa pieni. Sikalat isoja ja sikojen liha määrätynlaista. Vihanneksista en tiedä mitään, niitähän ei lapsuudessani syöty. Äidillä oli kyllä kasvamassa sokerijuurikasta sen verran, että sai siirappia. Ne olivat aikoja, jolloin pienikin oli suurta ja tyytyväisyys kuului luontaisena pienen palkan lisänä. Tänään ei tahdottaisi antaa enää sokerijuurikaspeltojen kasvaa Suomen niemellä. Siitä saatiin taistella, että kaikki tuotanto ei mennyt Tanskaan.
Nk. "herrasväki" oli yleensä sellaista, että se antoi arvon työväestölleen. Vieläkin nousee kartanon entisen herran hattu korkealle ilmaan, kun hän tervehtii entisen alustalaisen lasta tai lastenlasta. Arvostan tuota upeaa esimerkkiä ihmiseen suhtautumisessa. Heitä on enää niin vähän keskuudessamme, valitettavasti.
Onko teillä vastaavia muistoja? Kertoilkaa ihmeessä, jos on!