Tänään en kestä tätä unelmaelämää, joka ei ole todellista, vaan yhtä odottamista ja mielessään selittelyä ja toiveiden rakentelua.
Meitä on täälläkin monta naista, jotka olemme ihastuneet sellaisiin naisiin, josta ei ole mitään takeita, tulemmeko koskaan saamaan vastakaikua tunteillemme.
Kuka hullu sitä aina vaan jaksaa rakastaa, jos toinen on kuin kallio, ei liiku eikä murene!
Miksi tuhlata aikaansa, kalliita elonpäiviä olemattomaan.? Miksi emme kaikki hanki todellista rakkautta itsellemme? Sellaista, joka antaa meille avoimen sylinsä silloinkin, kun sitä vähiten olisimme ansainneet. Ja sellaista, jonka kasvoilla paistaa selkeästi kohtaamisemme ilo. Sellaista, joka väsää ruokaa kanssamme keittiöveitset kolisten ja nauraa varoituksillemme hellästi..
Minä ainakin, tänään, olen kypsä uuteen rakastumiseen. Mutta mistä hel......tistä löydän sellaisen naisen, joka saa polveni veteläksi ja sydämeni hakkaamaan, hengitykseni salpautumaan ja käteni vapisemaan.
Ja voi v.....ttu, kuka tulikaan taas mieleeni, mutta työnnän sen äkkiä pois..:)
Meitä on täälläkin monta naista, jotka olemme ihastuneet sellaisiin naisiin, josta ei ole mitään takeita, tulemmeko koskaan saamaan vastakaikua tunteillemme.
Kuka hullu sitä aina vaan jaksaa rakastaa, jos toinen on kuin kallio, ei liiku eikä murene!
Miksi tuhlata aikaansa, kalliita elonpäiviä olemattomaan.? Miksi emme kaikki hanki todellista rakkautta itsellemme? Sellaista, joka antaa meille avoimen sylinsä silloinkin, kun sitä vähiten olisimme ansainneet. Ja sellaista, jonka kasvoilla paistaa selkeästi kohtaamisemme ilo. Sellaista, joka väsää ruokaa kanssamme keittiöveitset kolisten ja nauraa varoituksillemme hellästi..
Minä ainakin, tänään, olen kypsä uuteen rakastumiseen. Mutta mistä hel......tistä löydän sellaisen naisen, joka saa polveni veteläksi ja sydämeni hakkaamaan, hengitykseni salpautumaan ja käteni vapisemaan.
Ja voi v.....ttu, kuka tulikaan taas mieleeni, mutta työnnän sen äkkiä pois..:)
Vastaukset 33
Vanhimmat
vaikea on löytää, varsinkin kun on nirso kuten minä.
..on tosi. *vääntää itkua*
Lues tosta alemmasta, kun just laitoin sulle vähän elämän tosi asioista ;))
Luin ja vastasinkin jo..:)
olen "selvillä" tilanteestasi ja siksi miettinytkin ja joskus sinulle sanonutkin, että mikä saa jaksamaan?
Mikä saa rakkaansa jakamaan toisen kanssa tai mikä saa jaksamaan eläen tietoisuudessa, että toinen on lähellä ja kaukana yhtäaikaa?
Eikö olisi helpompaa alkaa kaikki puhtaalta pöydältä - uuden ihmisen kanssa? Miksi pitää suostua riutumaan, koska se on kuitenkin meidän oma valinta?
Valinta, joka pitää tehdä, vaikka sattuu niin saatanasti toisinaan ja tekisi mieli vain olla ja jämähtää siihen paikkaan ja pitää kiinni edes siitä pienestä toivosta, joka vielä on siinä käsiemme ulottuvissa.
Kyllä näitä asioita, omaa kriittisyyttään joutuu joka ikinen päivä punnitsemaan ja siltä ikävältä tosiasialta ei voi välttyä, että mitä, jos vika on sittenkin minussa itsessäni? Minussa, joka on täydellisyyden perikuva! Minähän en odota elämältäni muuta kuin sitä tavallista ihmistä, jota voin rakastaa loppuikäni täydestä sydämestäni. Minä en odota mitään muuta... silti emme löydä sitä etsimäämme, joka olisi luotu vain meille. Miksi? Miksi se onkaan niin vaikeaa? Koska en odota mitään ihmeellistä täydellisyyttä - mutta onko se sittenkin liikaa? Liikaa pyydetty? En tiedä, siksi olen lopettanut liian miettimisen jo aikaa sitten... ja olen onnellinen elämääni - pakkohan se on olla, vaikka se olisi jatkuvaa hymyä kyynelten läpi...
Jospa tämä olisikin puhtaasti oma valintani, jolloin se olisi järjen valinta, mutta kun se ei ole. Se on tunnetta.
Mikä saa minut jaksamaan? Rakkaus saa minut jaksamaan. Rakkaus on ja pysyy minussa, vaikka hakkaisin päätäni seinään tai pesisin juuriharjalla joka viides minuutti sisikuntaani.
Järjelliset asiat ovat hallinnassani, mutta tunteen kanssa en osaa järkeillä. Olen yrittänyt monta kertaa. Yritän tuntikausiksi paneutua uusiin ihmisiin, pysähtyä ja löytää itsestäni ihastuksen kipinää, mutta jossain vaiheessa tulee paniikki, että kotiin ja lujaa. Sydämeeni ei mahdu kahta ämmää, niin kuin suomen ope osuvasti joskus vitsaili..
Olen yrittänyt unohtaa, olen suututtanut naiseni tuhannesti ja ollut pitkiä aikoja erossa, mutta mikään ei ole auttanut. Rakkaus on ja pysyy. Äkkiä se vaan tulee ja valtaa minut kuin endorfiinit juoksulenkin jälkeen.
Huokaus. Välillä tuntuu, että olen kuin tuomittu. Tuomittu rakastamaan. Onko typerämpää koskaan kuultu..;)
on itselläni se, etten tiedä, mitä on rakastaa.
Se on jäänyt kaiken kiireen keskellä kokematta. On helpompaa punnita järjellä kaikki tekemiset ja tekemättä jättämiset. Mitä ei voi järjellä selittää on ihmisen heikkoutta?
Eihän se ole, kyllä minä sen tiedän - kun järjellä ajattelen! Mutta mitä tunteet saavat aikaan? Hyvin paljon tekoja ja ajatuksia, joihin ei voi itse vaikuttaa? Niinkö se on?
Ymmärrettävää, kun ihminen rakastuu ja on rakastunut. En tiedä, olen liikaa järjen kahlitsema ihminen, jolle kaikki tunnepuolen asiat ovat liian kauhistuttavia ja pelottavia.
Suhde saa edetä, mutta tiettyyn pisteeseen asti kohdallani. Kun järki ei enää riitä selittämään tapahtunutta otan välimatkaa ja vähitellen työnnän toisen pois kokonaan. Jäljelle jää molemminpuolinen tyhjä olo ja kysymyksiä...
Lukiessani kirjoituksia ja kuunnellessani rakastuneiden ystävieni juttuja olen huomannut, kuinka usein rakkaus on odottamista, toivomista, turhaan luottamista, itsensä täysin likoon laittamista, riutumista?
Olenkohan koskaan valmis tuohon kuitenkaan? Järjen ääni käskee pysymään erossa liian syvistä vesistä, koska siinä leikissä polttaa vain näppinsä. Samaan aikaan, jokin toinen ääni kehoittaa pistämään peliin koko elämän, tunnearsenaalin...
Ymmärrän siis, että rakkaus on se suurin voima, joka meitä/teitä heittelee ja auttaa jaksamaan. Mutta sitä pelkään, että mitä, jos siitä rakkauden voimasta tulee liian kahlitseva, se talloo alleen järjen äänen kokonaan...?
Kuka meistä sitten huolen pitää?
....että tunteisiin vaikuttaminen tapahtuu järjen kautta. Ja ainakin itselläni se menee niin, että joudun tekemään tunnemaailmalleni väkivaltaa, jos haluan irtautua jostain minulle rakkaasta ihmisestä.
Jonkinlainen muutos tähän on tultava, sillä kaikki ei voi mennä naiseni ehdoilla päivästä toiseen. Hidas irtautuminen on ollut menossa jo pitkään, mutta lopullinen vapautuminen on näköjään erikoisen vaikeaa.
Minulla on aina ollut vaikeuksia luottaa ihmisiin. Kun hänet aikoinaan tapasin, olin erittäin varovainen, pelkäsin heittäytymistä tunteisiin ja uskottelin itselleni, että en löydä koskaan oikeaa rakkautta.
Mutta tämä ihminen sai sitten muurini murtumaan (kovalla työllä!) ja ihastumaan itseensä jättäen minut ihmettelemään kaikkea tapahtunutta. Kaikki oli jollain tavalla pirstaleina, eikä hänestä sittenkään ollut minua tukemaan, saati antamaan tarvitsemaani rakkautta. Hän on aina ollut sellainen ihminen, joka samaan aikaan on lähellä ja kaukana..
Vasta paljon, paljon myöhemmin syntyi kuvio, jossa nyt tänä päivänä olemme.
Voisin pessimistisesti sanoa, että kaiken menetin ja mitään en saanut. Menetin edelleen luottamustani ihmisiin, menetin rakkauden vastavuoroisuuden kokemuksen, menetin ihmisarvoni. Näin kovasti seinää vasten minut on aijemmin onnistunut niittaamaan vain oma isäni..
Optimistisesti voisin sanoa, että olen oppinut valtavasti rakkauden ja ihmissuhteen herkästä kudelmasta, todellisuudesta, joka lopulta onkin veteen piirretty viiva. Arvoista ja arvostuksista, jotka voivat olla täysin päinvastaisia kuin minulla. Itsetuntemuksesta, joka tässä rytinässä on kasvanut todella paljon ja jonka myötä olen löytänyt itsestäni asioita, joita en ennen ole ymmärtänyt minussa olevankaan.
Kaiken kaikkiaan tämä on ollut tarpeettoman kova koulu, mutta nämä näköjään kuuluvat väistämättä elämääni tai sitten minun pitää enempi vielä opetella luottamaan omaan intuitiooni, joka aikoinaan minua jarrutti pitkään ja varoitti tulevasta vaarasta..;)
jokainen saa sellaisen rakkauden kuin itse ansaitsee saada, siis katsopa peiliin, honey. Marina ei auta, energiantuhlausta.
..kun pääsee toisen asioista sanomaan..:D
jos viésti on julkisesti nähtävillä, lienee sopivaa sanoa mielipiteensä. Ruikutus on vastenmielistä.
..sano ihan vapaasti, mutta tuo kirjoitukseni käsitteli kaikkia naisia täällä, joilla on unelmaan perustuva rakkaus, eikä todellista rakkautta.
Sinä vastasit minulle pelkästään. Näetkös eron?
Ja mikä siinä ruikutuksessa niin mättää?
Välillä saamme ruikuttaa, välillä olla jakamassa iloamme ja onneamme. Milloin mitäkin..
Aurinkoista päivän jatkoa sinulle, Millie!
ruikutus on jokseenkin hyödytöntä energian haaskausta, johan sen sanoin. Jätä se, jollet ole tyytyväinen, älä ruikuta.
vähän väliin nyt tähän teidän rakentavaan keskusteluun, että mitä se Millie sinua haittaa, jos täällä ruikuttaa?
Eihän sinun tarvitse siitä itseesi ottaa. Ja ruikutustakin on monenlaista ja usko pois, että kunnon ruikutusta ei mikään voita! Kokeiles joskus piruttas sinäkin ;)
Sitä paitsi toi Jenniferin aloitus ei ollut ruikutusta nähnytkään, joten kuka täällä ruikuttaa nyt?
Kyllä kunnon ruikutus ja valitus ja itku helpottaa joskus, vaikka mikään ei siitä muutukkaan.
Jos se jotain haittaa, niin hän voi itse olla hiljaa, muut ehkä haluavat kuulla. Saahan siitäkin elämänkokemusta, kun tietää vähän muustakin elämästä kuin omastaan.
on ilmaista huvia. kaikki siis joukolla ruikuttamaan!=D
no kyllä vähän muitakin risoo tuollainen ainainen valitus! Lepakot joita mä tunnen eivät ole tuollaisia itkupillejä. Ja hyvä niin.
..minäkään en ymmärrä tommosta ruikutusta toisten kirjoittajien tekemiä aloituksia kohtaan. Ihan kuin omassa elämässä ei olis mitään muuta tähdellisempää pohdittavaa..
täälläpäs nyt kissat tappelee :)
kyllä on hyvä tuoda kaikki tunteensa ulos sisältänsä...niin ilot ku surutki!
itsellänikin on tilanne jossa olen rakastunut pahemman kerran ja tietenkin ihan väärään tyyppiin!
mutta ruikutuksenihan vaan osoittaa että kuinka paljon tätä tyttöä kumminkin rakastan!
"lepakot joita mä tunnen eivät ole tuollaisia itkupillejä. ja hyvä niin"
öhöm...sinulle who ja sun kavereille...teillä taitaa olla aika tunneköyhä elämä, ei ole iloa ilman suruakaan!
eikä onnea osaisi arvostaa jos ei välillä olisi hieman alamäkeäkin!
elikkä nyt vaan joukolla kaikki ruikuttaan:D
Illalla menet yksin nukkumaan. Haaveilet hellästä hetkestä rakkaasi kanssa, lämpimistä käsistä ihollasi. Olet syvällä unelmassasi, kun puhelin piippaa: "Hyvää yötä rakas! Sori, ettet kuullut minusta aikaisemmin, olen X henkilön kanssa."
Tajuat, että juuri nyt, tällä hetkellä, kun sinä kaipaat, hän on toisen sylissä. Varmaan katsovat tv:tä ja naureskelevat keskinäisille jutuilleen. SINÄ olet yksin. Lyijynraskas pimeus ympäröi. Yrität ymmärtää, juuri nyt hän varmaan tarvitsee enemmän sitä toista. Sinä olet NYT yksin.
Seuraavana päivänä tapaatte. Yksinäisyys ja turhautuminen on pois pyyhitty. Juuri nyt hän hymyilee sinulle, koskettaa sinua, rakastaa sinua. Kaikki on hyvin.
Kun hän lähtee pois, et tiedä minne. Ilo ja hyvä olo alkaa karisemaan pois...mutta alat unelmoimaan huomisesta, jolloin varmaan käytte yhdessä kaupassa, teette ruokaa, katsotte elokuvan, rakastelette hellästi jne. Mutta tapahtuuko näin IKINÄ?
TÄllaista se minulla on.
Ja kun tähän lisätään, että toinen ei ymmärrä odottajan epämieluisia tuntemuksia, koska kaikki on avointa ja tiedossa olevaa. Pitää vaan hyväksyä, muuten on pönttö...! Kuulemma.
Pönttö tai höntti, tuttua on!
Oletkos löytänyt itsestäsi sen, miksi jaksat?
Itse mietin sitä, että rakastanko todella niin paljon, että siedän tällaista... vai onko siihen kenties joku muu syy, jota en vaan itse ymmärrä.
..on se rakkauden tunne. Toisessa on jotakin selittämättömän ihanaa, ettei tahdo tehdä tämän tahtoa vastaan. Mutta odottavan aika on pitkäääää...........:)
Tuntuu, että täällä on niin monta surullista ihmistä, naista :(
Minulla on oma rakas, ei tosin joka päivä kanssani, mutta omani. Vaikeudet suhteessamme ovat välillä pieniä ja välillä järjettömän suuria, mutta kestetty on. Kerran yksi ystäväni sanoi, että ole onnellinen kun sinulla on omasi, vaikka se sinua välillä satuttaa.. hänellä ei ole ketään.
Joskus mietin, että onko kaikkea kestettävä rakkauden vuoksi? Ei mielestäni.
Rakkaus aina satuttaa...olis se sit hyvää tai pahaa...!! :/
Mä ole samaa mieltä ton sun juttusi kanssa ja siitä tuli omat jutut mieleeni...
Mäkin rakastin yhtä ihmistä...niin että sattui..mutta hän petti meidän rakkauden..ja sydämmeeni sattui...luulin että en ikinä enään pysty siihen enkä tahdokkaan,mutta nyt kun aikaa on kulunut...niin sydämmeni hajaa taas uutta ihanaa ihmistä vierelleni...jota saisisin rakastaa,halia ja pitää hyvänä...mutta minusta on tullut niin kranttu etten tahdo löytää sellaista..kaikenlaisia yrittäjiä on ollut...mut ei oo kolahtanut,mutta usko että jossakin se ihana ihminen tulee minua vielä vastaan ja on minua varten!!! :))
Aikapaljon elosta on kulunut siihen, että on uskonut toisen muuttuvan....semmosta ei ole koskaan tapahtunut siinä määrin, kuin on odottanut...
Ainut asia mitä voi suhteessa muuttaa, on oma itse... ei tarvitse tehdä, kuin joku asia toisin...kaikki muuttuu.
Munkin kihlatulla oli toinen, mutta eipä tuo liiemmin haitannut ja mullakin oli "muka" vapaus, mutta eipä kiinnostanut...aluksi...mehän sentään oltiin kihloissa....ja rakastettiin mahdottomasti toisiamme...välimatka vaan oli hirveä....
Kerran sitten suivaannuin tän kolmannen soitteluihin ja sanoin, et enhän mäkän sulle soittele, kun Hani on teillä ja me sentään ollaan kihloissa....eipä ollu tietonen toinen asiasta...
et se siitä avoimuudesta sit...
Löysinpä sitten ihanaisen, jota ei kihloissa olo haitannu ja käytin vapauttani....ja siihen se meitin kihlaus sitten kaatus....
Paljon tyhjiä sanoja... ja mitä ei ihminen uskois, kun oikeen kovasti haluaa...
Taispa olla meitinkin suhde jonkinsortin masokisti/sadisti suhde.
Ja oon aina aatellu, että rakkaus ois maailman yksinkertaisimpia asioita, mut nyt oon ruvennu miettiin , jotta onkohan mun käsitys rakkaudesta täysin erilainen, kuin muilla ihmisillä...
Musta rakkaalla on VIP-oikeus...siin jää pyykkäämiset ja siivoomiset sunmuut jonninjoutavat kakkoseks...
Meneeköhän jo läheisriippuvuuden puolelle...
No on kyllä ankeeta jotenkin jäädä paitsioon siivoomisen takia....
Mutta on ne naiset niiiiii-iin ihania, kaikesta huolimatta....
ei päästä ihmistä irti helpolla. Varsinkin jos se härnäten on siinä käden ulottuvilla, kädessäkin. Olen seurannut vaiheitasi myötätunnolla, mutten ole kirjoittanut niihin teemoihin aiemmin. Miksi? Siksi, että olen yhtä neuvoton kuin sinä, Jennifer. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin neuvottomampi, sinulla on resursseja käsitellä tilannettasi. Vaikka tiukasti kiinni oletkin.
Kiitos kun olet kertonut täällä tunnoistasi. Tämän palstan parhaita puolia on juuri sellainen avoimuus, herkkyyden ja järjen koskettava sekoitus, jota sinä, Hapsu ja muutkin tälle palstalle antavat, kukin omalla tavallaan.
Onko rakkaasi samanlainen, siis jonkinlaista etäisyyttä pitävä, myös toiselle kumppanilleen? Onko se hänen vakiomallinsa hallita ihmissuhteita? Sellainen, joka halua valloittaa ja varmistaa "jännitystä" ylläpitämällä, että häntä ei ikinä jätetä, hän on se, joka jättää - mieluiten vasta silloin kun haluaa, mutta "hätätapauksissakin" aina ensimmäisenä. Antaa karkkeja, välillä koko karkkipussin, hivelee makuhermoja, jää makea muisto. Tämä ihmistyyppi ei varmaankaan uskalla antautua kenellekään, ei muillekaan. Jos hänet jätettäisiin, olisi se paha kolaus väkisin pönkitetylle itsetunnolle.
Protestoit varmaan, hän on luultavasti aivan toisenlainen. Tosiasia lienee, ettei kukaan voi luoteelleen ja kiteytyneille käyttäytymismalleilleen paljoakaan, ei ainakaan ilman suurta herätystä, kolausta, murrosta omassa elämässä, tietoista itsekasvatusta. Ihminen voi olla itsensä uhri, samalla kun vain itsestä voi löytyä niitä lähes uskomattomia voimavaroja, joita tarvitaan muutoksiin.
Minusta on kuitenkin hyvä, että olet jälleen havahtunut ajattelemaan tilannettasi vakavasti. Kerronpa nyt, mitä olen toivonut sinulle ratkaisuksi, ainoaksi, jonka keksin: että kohtaisit jonkun toisen, joka rakastuu sinuun ja sinä häneen, silmittömästi. Se olis taivaan lahja.
....minkälainen hän todellisuudessa on. Hän on niin montaa erilaista olomuotoa, ettei niissä ole päätä eikä häntää. Puhumattakaan jonkinlaisesta johdonmukaisuudesta. Näen hänet ehkäpä itsekin omien turhautumieni kautta. Onnellisella mielellä näen hänet rakastavana, itselleen ankarana, varovaisena, kunniallisena. Haavoittuvalla mielellä näen hänet pienenä ja epävarmana ihmisenä, joka on koko ajan huolissaan rakastaako häntä todellisuudessa kukaan.
Loukattuna näen hänet kovana, kylmänä, itsekkäänä, pirullisena, joka kylmän rauhallisesti käyttää ihmisiä omiin tarkoituksiinsa, esineellistää ihmisiä.
Olen varma, että hänessä ovat kaikki nämä piirteet sulassa sovussa. Liekö nämä sitten meidän kaikkien ihmisten piirteitä? Jotkut vaan pystyvät vähän jalostamaan itseään tässä matkan varrella.
Kysyit, onko hän kylmä myös tälle toiselle naiselle. Minusta ei ole. Minusta hän on lämmin ja ihana, rakastava ja huolehtiva kaikista muista naisista, paitsi ei minusta. Minua hän kohtelee kaikkein ankarimmalla kädellä ja tätä ihmettelenkin suuresti.. Tässä täytyy olla jotakin salattua, jota en ymmärrä. Hän suuttuu minulle ehdottomasti raivokkaammin, vaikka en ole tehnyt juuri mitään. Toisten tekemisiä hän katsoo läpi sormiensa ja puolustelee heidän tekemisiään.
Toisaalta hän itse sanoo, että hän kohtelee kumppaniaan huonosti. Kertoo erinäisiä tapahtumia heidän elämästään, joka tukee tätä asiaa.
Toisaalta olen ymmärtänyt, että en osaa lukea häntä ollenkaan. Hän on liian monimutkainen persoonallisuus, jotta pystyisin analysoimaan häntä. Hänen tarkkaan harkittu ja hillitty käytöksensä ei anna viitteitä yhtään mistään, jos hän ei itse halua.
Voi olla niinkin, että hän ei itsekään ole selvillä omasta itsestään. Me molemmat olemme liian lähellä häntä, jotta näkisimme hänet selkeästi..
Olen tiukasti kiinni tilanteessani, sanot.
Se on totta. Haluankin olla. Mutta vain niin kauan, kun uskon sisimmässäni, että meitä kahta vetää yhteen hellät tunteet toisiamme kohtaan.
nainen, kieltämättä. Ehkäpä hänkin kamppailee kovasti tunteidensa kanssa, pitää välillä kontrollia ja antaa sitten periksi. Potee tunnonvaivoja käyttäytymisensä vuoksi, syyttää kenties itseään, mutta heijastaa sinuun. Kokee sinut syylliseksi, koska hänkään ei pääse irti, ei haluakaan päästä. Eikä voi näyttää näitä kaikkia tunteitaan, ei kellekään, langat on pidettävä omissa käsissä.
Täältä kaukaa sitä voi pohdiskella vaikka mitä teorioita. Hyvää vkl, toivottavasti saat silloin kohdata hänen persoonallisuuksistaan sen intohimoisesti rakastavan :)
Hyvää viikonloppua ja toivottavasti eteesi kävelee joku jossain, joka vie ajatuksesi itseensä....jo ennestään tuttu....tuntematon, ihan miten vain..;)
Tiivistetty arviosi meni varmasti oikeaan. Ja minä kun yritin selitellä tuhansin sanoin..
((Olenkin aina pitänyt sinua hyvänä kirjoittajana ja ihmisenä, joka osaa kiteyttää sanomansa.
Kerroit tuolla toisaalla, että vasta harkinnan jälkeen tartut näppäimiin ja minä taas heittelen heti kirjaimia peräkkäin, mitä ikinä pääkulta salamavauhtia suoltaa..))
No joo, tapaan hänet kyllä;D
Uskoisin kuitenkin, että hillitty tyyli voittaa tämän kohtaamisen..:( Ja minä sen mukaan, jäykkänä, minulle niin kovin epäaidossa olomuodossa olemista..
niinniin?
Hellästi Sinua ajattelen... joka päivä...
Kuukaudet matelevat...
No älä! V*tuttaa!!