jälleen psykologian opiskelusta..

Onko nimi Kay Redfield Jamison sinulle tuttu?

Jamison on yhdysvaltalainen psykologi ja psykoterapeutti, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja on siitä huolimatta tehnyt hienon uran. Eli tuskinpa tuo diagnoosi sinuakaan estää työskentelemästä psykologina. Kannattaa lukea hänen kirjoistaan ainakin An Unquiet Mind (on myös suomennettu), jos haluat tietää lisää.

Minullakin oli haaveena psykologin ammatti. Mietin kuitenkin, ettei minusta taida siihen olla, mieleltänikin olen vähän epätasainen. No, luin itseni kasvatustieteen maisteriksi ja toiminen opettajana. Viihdyn työssäni erittäin hyvin.

Nyt olen ajatellut, että taidan aloittaa psykologian opinnot. Minulla on "jemmassa" ylimääräisiä opintoja paljon, joten saisin tutkinnon suorittamalla psykologian osuuden. Ei sitä "kutsumustaan" pääse pakoon!

Eräs psykoanalyytikko sanoi, että kaikki psykoterapiaa tekevät ovat "vähän" mieleltään outoja, koska muuten ei jaksaisi toisten mieltä kaivella!

Aloita ihmeessä opinnot!!!

Sinne vain psykaa opiskelemaan. :)

Opiskelen psykologiaa suomalaisessa yliopistossa, ja vaikka meidän laitoksellamme jokainen on selvittänyt soveltuvuuskokeet ennen opiskelupaikan saamista, edustamme ryhmänä hyvin erilaisia taustoja, elämänkokemuksia, näkökantoja ja tulevaisuudensuunnitelmia. Meissä on ex-syömishäiriöisiä, masennustaustaisia, hyvin rajuja lapsuudenkokemuksia läpikäyneitä, jne. Toki varmasti vähemmistönä, mutta kuitenkin. Psykologiaan ei siis välttämättä yritetä hakea "tietynlaisia" ihmisiä tai jonkinlaista normaalin ihmisen mallia.

Jo se, että uskaltaudut pohtimaan soveltuvuuttasi ja olet valmis ottamaan toisia vaihtoehtoja harkintaan, kuulostaa minusta hyvältä. Syömishäiriö- ja masennustaustaisena pohdin aikoinani aivan samoja kysymyksiä, ja kävin mm. ammatinvalintapsykologilla kyselemässä soveltuvuuttani ennen hakuprosessin aloittamista.

Miksi haluat psykologiksi? Älä ainakaan hakeudu alalle siksi, että koet saavasi alasta helpotusta omaan elämääsi. Tuota monen on vaikea myöntää, mutta se on monen kohdalla totta. Lisäksi kannattaa pohtia työn vaativuutta. Tietenkin voi ryhtyä vaikka tutkijaksi, jolloin oma taustasi ei vaikuta niin paljon. Itse hoitotyö voi olla rankkaa, jos oma elämä ei ole vielä ihan balanssissa. Toisaalta parhaat psykologit ovat niitä, jotka osaaat itse eläytyä toisten hätään ja silloin omakohtaisista kokemuksista on tuskin haittaa. Mutta oma elämä pitäisi olla siinä vaiheessa kunnossa ja sairaudet takanapäin. Muuten voi käydä niin, että hoitajasta tulee hoidettava. Varsinkin syömishäiriöt eivät ole mitään pikkusairauksia. Pahimmillaan niihin kuolee. Toisaalta lääkäritkin arvioivat diagnoositjoskus aivan päin mäkeä, joten kannattaa ottaa sairauksista itsekin selvää. Jos menet alalle, mieti jotain muuta vaihtoehtoja kuin perinteinen "hoitava" pykologi. Vaihtoehtoja onneksi riittää. Joten ei kannata opiskelupaikkaa hylätä. Voithan aloittaa opinnot, katsastella vaihtoehtoja ja tarvittaessa vaihtaa pääainetta. Tsemppiä!

kiitos vastauksista, olen yllättynyt että niitä tuli näinkin paljon! olen mietiskellyt tilannettani nyt paljon. en ole vielä saanut päätettyä mitään, mutta mieleeni tuli, että onkohan unelma-ammattini sittenkään välttämättä psykologi vaiko jokin sellainen, jossa saa hyödyntää psykologista tietoutta. sellaisen ammatinhan voisi vaikkapa juuri kasvatustieteitä pääaineena ja mm. psykologiaa sivuaineena lukemalla saavuttaa. sattuuko jollakin olemaan tietoa siitä, millaisiin ammatteihin kasvatustieteitä pääaineena opiskellut voi hakeutua, jos haluaisi juuri tätä psykologia-puolta painottaa?