VUOSIA MYÖHEMMIN.
On perjantai-iltapäivä, elokuussa 1976. Kertomastani matkasta on jo ennättänyt kulua seitsemän, kahdeksan vuotta.
Seisoin Nordstadissa, Göteborgissa ns. ”Femmanin” ostoskeskuksessa. Hennes & Maurizin miestenvaateosastolla etsien kukkarolleni sopivaa paitaa. Olin vienyt pyykkini pesulaan, joten minulla ei ollut puhdasta paitaa päälle pantavaksi. Aikani etsittyäni, löysin pumpuli-polyesterisekoitteisen, hinnaltaan sopivan paidan. Vain 9.75 kruunua.
Olin menossa kassalle, kun näin Erkin. Hän huomasi minut parahiksi, kun hän oli maksanut ostoksensa.
– Terve Masa! hän huudahti yllättyneenä, ja jatkoi: Piti ostaa vähän vaatteita, kun en ehdi pyykille juuri nyt. Missä olet muuten ollut viime aikoina, kun emme ole kuulleet sinusta pitkään aikaan?
Oli tosi, että emme olleet tavanneet aikoihin, enkä ollut oikeastaan seurusteluvireessä nytkään. Sanoin kuitenkin jotakin vastatakseni, että on ollut paljon hommia. Tyypillinen hätävalhe.
Maksoin ostokset, ja suuntasimme kohti rullaportaita. Vaihdoimme tavanomaiset kuulumiset. Päästyämme Tempon ohi kohti pysäköintitalon rappuja, Erkki pysähtyi, otti minua käsivarresta ja sanoi.
– Kuule Masa. Olemme olleet kavereita kauan. Haluan ystävyytemme säilyvän vastoinkäymisissäkin.
– Mikäs meidän ystävyytemme voisi rikkoa? vastasin.
– Ymmärrän hyvin, että avioerosi Lailasta on ollut sinulle pettymys. Erkki jatkoi. Älä silti polta siltoja takanasi. Toivon, että avioeronne ei katkaise ystävyyttämme. Se ei muuta mitään meidän välillämme.
Olin totta vieköön mieli maassa, eikä tilannetta parantanut millään lailla sekään, että melkein viimeiset rahani olivat menneet kasapäihin kerttyneisiin laskuihin. Olin siis melkoisessa sipissä. Jos en olisi maksanut vuokrarästiäni, olisi ollut häätö edessä. Sillä hetkellä otti kuitenkin eniten koppaan se, että ei ollut rahaa edes kunnon känniin. Kun Erkki ehdotti, että lähtisin hänen mukaansa heidän mökille saunomaan ja iltaa viettämään, olin tietysti iloisesti yllättynyt. Yritin silti estellä, ja mumisin jotakin rästissä olevista töistä.
– Eivät ne työt sinulta karkaa jos lähdetkin meille saunomaan. Sitä paitsi olemme aikoneet viettää pienet juhlat, Ailan synttärit. Olemme hommanneet suomalaista makkaraa, olutta, ja saattaapa meiltä löytyä mieliwhiskyäsikin. Aila tykkäisi huonoa jos et tulisi. Varsinkin, jos hän saisi tietää, että olemme tavanneet kaupungilla.
Harmin paikka. Olin unohtanut Ailan syntymäpäivän. Olinhan aina muistanut häntä kukkapuskalla, tai joskus jopa pienellä lahjalla. Ollessani matkoilla hänen syntymäpäivänään, lähetin kuitenkin kortin, tai soitin onnittelut. Masennukseni vuoksi olin unohtanut sen sillä kertaa.
Valehtelin, ja sanoin aikoneeni soittaa Ailalle illalla ja onnitella häntä. Muistelin viettämiämme yhteisiä saunailtoja, ja minusta rupesi tuntumaan siltä, että olin saunan tarpeessa. Se ehkä keventäisi raskasta mielialaani.
Sanoin Erkille, että voisin tietysti tehdä juttuni valmiiksi sunnuntaina. Siitä ei oikeastaan puutukaan kuin loppukorjailu. Kysyin Erkiltä, missä hänen autonsa on, ja sanoin käyväni ostamassa Ailalle kukkia.
– Auto en B-täkillä ihan rappujen vieressä. Minä käynkin vielä Temposta ostamassa grillihiiliä. Olinkin unohtaa ne tässä tohinassa. Tavataan autolla, Erkki huikkasi, kiiruhtaen kohti Tempoa.
Erkin mentyä, kaivelin taskujani, josko sieltä löytyisi sen verran fyrkkaa, että saisin ostettua kukat. Vasemmassa taskussa oli kruunu viisikymmentä äyriä. Oikeassa tasussa oli kaksi ja seitkyt viisi. Lompakosta löytyi vitonen. Yhdeksän kruunua ja 25 äyriä. Ei niillä kukkia ostettaisi, varsinkaan, kun täytyi ostaa savukkeitakin. Mitä hemmettiä nyt teen? Enhän voinut pyytää pientä vippiä Erkiltä. Ei, se ei tuntuisi mitenkään sopivalta. Katselin ympärilleni, josko näkisin yhtään tuttua.
Jos olisi ollut torstai, olisi ollut suurempi mahdollisuus. Finn Sanomien toimituksen pojista ainakin joku olisi ollut menossa viinakauppaan töiden päätyttyä. Olihan perjantain lehti, viikon viimeinen, jo latomossa. Mietin voisinko kiirehtiä Finn Sanomien toimitukseen, jonne oli vain muutaman korttelin matka Femmanista.
Eero olisi varmasti lainannut muutaman satasen maanantaiaamuun asti. Olinhan sikäli vahvoilla Finn Sanomissa, että minut tunnettiin toimittajana, joka aina hoiti velkansa. Teinhän silloin tällöin juttuja Finn Sanomiin, jossa olin joskus tilapäistoimittajana, kun joku vakituisista toimittajista oli sairaslomalla. Ei - en ennättäisi sinne. Erkki ihmettelisi mihin olen mennyt.
Seisoin Femmanin toisessa päässä, silmäillen ohitse soluvaa ihmisvirtaa. Katseeni kiinnittyi ulkopuolella olevaan värikkääseen kukkaloistoon. Göteborgin kaupungin kukkaistutuksiin.
Mietin vain hetken, ennen kuin tein päätökseni. Hätä ei lue lakia. Varsinkaan, kun on kysymys niin viehättävästä onniteltavasta kuin Ailasta. Paadutin omantuntoni sillä verukkeella, että olen varmasti maksanut Göteborgin kaupungille sen verran veroina, että muutama hassu kukkanen olisi kuin pieni veronpalautus minulle.
Suuntasin siis päättäväisesti askeleeni kohti kukkaistutuksia. Kiersin kukkaloistoa, kuin kissa kuumaa puuroa, ja mietin, miten saisin pihistettyä kimpun kenenkään sitä huomaamatta. Sain apua odottamattomalta taholta.
Göteborg on kesäaikaan varteenotettava turistikaupunki. Ovathan sieltä nopeat yhteydet Manner-Eurooppaan. Siksi ei ole mitenkään epätavallista kohdata oppaan johtamaa turistiseuruetta Göteborgin tunnetuimmilla paikoilla.
Kukkaistutusten eteen pysähtyi parahiksi tällainen seurue. Opas ryhtyi englanniksi latelemaan ulkoa opittua, ja varmasti siihen aikaan kesästä jo kyllästymiseen asti luettua ulkoläksyä.
Seurue oli selin kukkaistutuksiin, ja heistä muodostui tehokas kulissi minun, ja ohikulkevien ihmisten väliin.
Minulle jäi aikaa valita mieleiseni kukkakimppu, ja luulen, että kukkakaupan myyjäkin olisi ollut asetelmastani kateellinen.
Kääräisin kukat takin sivutaskusta ottamaani iltalehteen, ja liukenin vähin äänin takaisin Femmaniin valuvaan ihmismassaan.
---
Olimme ajaneet jo hyvän matkaa E-kuutosta pohjoista kohti.
Ennen Kungälviä, tien oikealla puolella, oli Bohusin vanhan linnan rauniot. Kysyin Erkiltä, josko hän tiesi miksi linna oli raunioina.
– Kaipa se on ammuttu hajalle joissakin Ruotsin monissa sodissa. Eivätkö ne liene tanskalaiset olleet vauhdissa?
– Onpa niinkin, sanoin, mutta suurinta tuhoa ovat paikkakuntalaiset aiheuttaneet, käyttäessään aikoinaan linnan rakennusmateriaalina käytettyjä valtavia graniittilohkareita rakennustarpeiksi omiin mökkeihinsä ja navetttojensa rakentamiseen. Ennen ei aina osattu antaa arvoa historialle, varsinkaan vanhoille linnan raunioille. Niinpä linna sai rapistua kaikessa rauhassa. Sen rauniot nähtiin vain kivikasana, josta oli helppo hakea kiviä rakennustarpeiksi.
– Sehän on sitten vähän samalla tavalla kuin meidän sotalastenkin kanssa, Erkki sanoi, ja jatkoi. Meistäkin moni on saanut rapistua kaikessa rauhassa vuosikymmeniä, ilman että kukaan olisi meistä suurempia välittänyt.
Tiesin Erkin olevan sotalapsi, mutta olin aina pitänyt häntä tasapainoisena miehenä, sotalapsitaustaan huolimatta. Siksi olin yllättynyt Erkin, mielestäni katkeransävyisestä huomautuksesta.
Kysyinkin häneltä varovasti:
– Oletko sinä mielestäsi saanut rapistua täällä ruotsinmaalla?
– Tunnethan minut, Erkki sanoi huolettomaan sävyynsä. En minä tahdo valittaa, vaikka joskus olisi ollut aihettakin. Pikemminkin päinvastoin. Vasta viime vuosina olen oppinut ottamaan sotalapsiaikani oikealla tavalla. Minulla on ollut tuuria, luulisin ainakin niin.
– Et ole kertonut paljonkaan niistä ajoista, sanoin, vaikka olemme tunteneet toisemme niinkin monta vuotta - ihan yhteisestä laivareissustamme alkaen.
– Tuli vaan tässä mieleen kaikki ne, jotka eivät kestäneet sitä reissua. Olethan lehtimies, joten tiedät mitä tarkoitan. Olet varmasti tietoinen siitä, että moni entinen sotalapsi on täällä Ruotsissa myöhemmin sortunut viinaan, rikoksiin tai hermoromahduksiin, puhumattakaan itsemurhista. Hyvin monella on kaiken lisäksi takanaan useita avioerojakin.
Sitten hän huomasi ikään kuin sanoneensa jotakin, mikä ei oikein sopinut tämänhetkiseen tilaani, joten hän jatkoi.
– Voi suo anteeksi. Olin ajattelematon, kun mainitsin sen avioeroasian.
– Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Tiedän mainitsemasi asiat muutenkin. Jouduin kerran, eräälle ruotsalaiselle miestenlehdelle juttua tehdessäni sellaisen kokemuksen eteen, joka valaisi minulle näitä sotalapsi asioita. Asuin silloin Tukholmassa, mutta päätin lähteä Göteborgiin tekemään juttua prostituutiosta täällä länsirannikolla. Aikani etsittyäni, ja taksikuskeilta kyseltyäni, löysin viimein poseerausateljeen Hedenin lähistöltä. Maksamalla lehden varoista melkoisen tukun tuohta tälle huoralle, sain suostuteltua hänet haastatteluun. Eräässä haastattelun vaiheessa, kun olin tunnistanut hänet murtamisen perusteella suomalaiseksi, kysyin mistä hän alkujaan oli kotoisin, vastasi hän: ”Luadogan meren randamild.”
Hänet oli lähetetty sotalapseksi Ruotsiin suuresta evakkoperheestä, joskus perääntymisvaiheen aikaan.
Tämä ilotyttö oli katkera siitä, että hänet lähetettiin neljän vanhana sotalapseksi Ruotsiin vastoin omaa tahtoaan. Hän oli tosin sopeutunut hyvin perheeseen, johon hän tuli. Jossakin vaiheessa hänet oli sitten raiskattu erään kasvatusvanhempien tuttavan toimesta. Hän oli silloin ollut kuuden vanha. Raiskaus oli jättänyt häneen lähtemättömät arvet. Näin kuinka ahdistunut hän oli näitä kertoessaan. Luulen, että tälle tyttöpoloiselle olisi ollut onnellisempaa saada olla Suomessa, omien vanhempiensa luona, vaikkapa pienessä puutteessakin, mutta kuitenkin rakastettuna.
Tietysti joku psykologi olisi voinut tehdä hänestä jonkinlaisen diagnoosin, ja tulla siihen tulokseen, että hänen huorailunsa ehkä johtui niistä sota-ajan kokemuksista. Moni raiskattu nainenhan tahtoo, ainakin psykologien mukaan, kostaa kärsimänsä vääryyden - miehille. Oletin siis, että naisen motiivina oli kosto. Hän kosti miehille myymällä "lihaa", ottamalla heiltä rahat pois, ja jakamalla heille tunteetonta seksiä.
Muistin erään vanhan kaverini kertoman nuoruudestani. Hän sanoi:
"Elämä on taistelua. Päivällä leivästä, ja yöllä lihasta". Tietysti sitä sodanjälkiestä hirtehishuumoria, jota viljeltiin niihin aikoihin.
– No sitä minun on vaikea uskoa, Erkki tokaisi väliin. Siinä ammatissahan päinvastoin palvellaan miehiä. Niin sanoakseni siinä tyydytetään heidän tarpeitaan. Luulen motiivisi olevan kaukaa haetun.
– Se voi tuntua siltä, mutta jos kerron vähän haastattelun taustaa, niin voit ottaa uudelleen kantaa, sanoin, ja jatkoin kertomustani.
– Haastattelu tapahtui niihin aikoihin, jos muistat, kun ruotsalaiset miestenlehdet kilpailivat keskenään siitä, kuka uskaltaisi julkaista rasvaisimmat jutut. Kilpailu koveni viikko viikolta. Olisitpa ollut mukana niissä toimituspalavereissa. Voi veljet niitä aikoja. Yököttää näin jälkeenpäin, kun ajattelen, että on saattanut antaa lehtimiesmoraalinsa painua niin alhaiselle tasolle. Se oli itsensä myymistä mammonan palveluksessa.
Lehden levikki oli mitta, jolla jutut rasvattiin. Kilpailtiin silläkin, mikä lehti uskalsi näyttää eniten paljasta pintaa. Siihen aikaan tosin ei miehen siitin saanut näkyä kuvissa muuten, kuin lepoasennossa. Meillä oli toimittajana eräs mies, joka oli tosi etevä kaivamaan esiin sensaatiojuttuja. Hän oli mestari muokkaamaan ”lööpit”, niin, että myynti nousi viikko toisensa jälkeen.
Lööpissä saattoi lukea: ”TÄSSÄ NUMEROSSA. SEKSIKLUBI JOSSA VOIT KOKEA KAIKEN.”
Jätkät ostivat kiimoissaan lehtiä, mutta pettyivät, luettuaan hienoilla värikuvilla varustetun artikkelin. Seksiklubi oli nimittäin Thaimaassa. Tällä tavalla myytiin lehtiä, pettämällä niiden ostajia. Voi mitä saatanan huuhaata se olikaan.
Sain kerran tehtäväkseni reportaasiin teon Tukholman hieromalaitoksista ja seksiklubeista. Niitä oli silloin kuuskytluvun lopulla alkanut ilmaantua vähän joka puolelle Tukholmaa.
Klara Norra Kyrkogata oli niihin aikoihin tunnettu seksikatu, monine seksikauppoineen ja seksiklubeineen, kuin myös osa Gamlastadia. Sinne lähikaduille, kuin myös vanhan kaupungin kujille, nousi hieromalaitoksia kuin sieniä sateella. Ne ilmoittelivat Dagens Nyheterin palstoilla, tarjoten palveluksiaan otsikolla: ”Hierontaa.”
Minun ei auttanut yrittääkään tulla takaisin ilman rautaista juttua. Sen aihe oli tosin mielestäni jotenkin kulunut, joten päätin lähteä Göteborgiin tekemään reportaasini.
Erkki ohjasi Volvoa E-kuutosta kohti pohjoista ja Västkustenia. Hän kuunteli vaiti kertomustani. Meillä olisi matkaa vielä noin puoli tuntia, joten jatkoin.
– Kiertelin täkäläisiä seksiklubeja etsien sopivaa jutun aihetta, mutta en löytänyt mieleistäni. Kysyin eräästä tupakkakaupasta, joka möi myös seksilehtiä, olisiko heillä antaa vihjettä hieromalaitoksista – eli – kätketyistä bordelleista.
Luihun näköinen tyyppi virnisti, ja kaivoi tiskin alta pienen lehtisen. Maksoin 20 kruunua, ja ryhdyin selailemaan sivuja.
Noin 20 sivuinen A-5 kokoinen, tavallisella monistuskoneella painettu lehtinen oli täynnään hieromalaitosten osoitteita ja puhelinnumeroita. Etsin lähistöltä puhelinkopin, ja pyörittelin numeronvalitsinta. Tyyt, tyyt, tyyt, kaikui korvaani. Varattu! Valitsin toisen numeron, jossa toistui sama juttu. Taaskin varattu. Kokeilin noin kymmentä eri numeroa, jotka kaikki olivat varattuja.
Ajattelin mielessäni, että onpas kaikki Göteborgin ”pukit” liikkeellä kiimoissaan juuri nyt. Viimein tärppäsi, ja sensuelli naisen ääni vastasi. Olin aikeissa kysyä jotakin, kun tajusin, että nainen oli lukenut viestinsä puhelinvastaajaan, joka sivumennen mainiten oli uutuus siihen aikaan.
Kuuntelin hänen kutsuvaksi tarkoittamaansa sanoman:
”Jos olet yksin, ja kaipaat viehättävää seuraa rauhallisessa ja kodikkaassa ilmapiirissä, niin olet tervetullut meille. Sinua palvelee Anitta, vaalea ja sopivan pyöreä, iloinen suomalaistyttö, tai jos haluat seurustella tumman viehättävän naisen kanssa, valitset Helenan, joka osaa auttaa sinua kaikella tavalla. Osoitteemme on Linnégatan xx, portista sisälle, ja toinen rappu oikealle, kolmas kerros. Ovessa lukee Ateljee Spektri. Otamme vastaan maanantaista perjantaihin kello 10 ja 20 välillä. Jos tunnet tarvetta rentoutua, ja viettää kiireettömän hetken kanssamme, olet tervetullut.”
– Osoite oli vain parin korttelin päässä, joten suuntasin kulkuni sinne. Menin tosin hiukan mutkan kautta suoraan, eli kävin läheisessä rappukäytävässä ottamassa whiskypullosta terävät. Ei sinne kuule ihan selvin päin kehdannut mennä. Perillä soitin ovikelloa, ja hetken kuluttua ovea raotettiin noin viisi senttiä. Näin silmäparin tarkkailevan itseäni. Nyt siis punnittiin olinko kelvollinen "rentoutukseen". Typykkä ilmeisesti hyväksyi ulkomuotoni, koska varmuusketju helähti ja ovi avattiin.
– Välkommen, liverteli typykkä, ja livahdin sisälle hänen ohitseen.
– Meillä on tällä hetkellä vähän jonoa, joten voit istua tuonne odottamaan ja lukemaan lehtiä.
Istuuduin neuvottuun paikkaan, ja huomasin, että en ollut yksin. Sohvalla istui posket rusottaen, seksilehteen syventyneenä, noin viisikymppinen ”herrasmies.”
– Vi är strax lediga, så sitt ner så kommer vi om en stund, typykkä sanoi ja leijui pylly kiehtovasti keikkuen toiseen huoneeseen. Istuimme siis, ”herrasmies” ja minä, aivan kuin hammaslääkärin odotushuoneessa, odottaen vain kutsua: ”Seuraava potilas, olkaa hyvä.”
Minua eivät lehdet, joita oli levällään koko pöydän täydeltä, kiinnostaneet. Olinhan itse ollut mukana tekemässä sitä roskaa. Katselin syrjäsilmin miekkosta, joka oli vuorossa ennen minua.
Siististi pukeutunut - vaalea siisti kesäpuku, ja hieno solmio kaulassa. Vaikka istuimme kumpikin visusti omassa sohvan nurkassamme aistin kalliin partaveden pehmeän tuoksun. Luultavasti Lagerfeldtiä. Siististi leikattu tukka ja puhtaat, miehekkäät kädet. Ranteessa kalliin näköinen kello. Varmasti jonkin sorttinen virkamies. Sitten huomasin oikean käden sormessa insinöörisormuksen ja vasemmassa nimettömässä kultaisen sormuksen.
Vaimo ei siis anna tarpeeksi, ajattelin, mutta huomasin kohta itsekin, kuinka asenteellinen ajatukseni oli ollut. Mies siis muka menee huoriin, jos vaimo ei anna tarpeeksi. Mikä sen takaa? On varmasti miljoonia miehiä, jotka eivät saa kuin ehkä kerran kuussa, mutta ovat silti tyytyväisiä. Sitten on takuulla niitäkin, jotka naivat joka päivä, mutta käyvät silti huorissa, tai pitävät rakastajatarta.
– Vai miten on Erkki, kysyin kiusoitellen? Ookkonää ollu vieraissa? Sullahan on niin kaunis vaimo, että ei varmasti ole semmosia haluja?
Erkki naurahti vaivautuneena, ja huomasin, että aihe oli hänelle ilmeisen arkaluontoinen. En ollut aivan varma, mutta olin huomaavinani pientä syyllisyyden tunnetta. Tunsin Erkin tuttavuutemme tässä vaiheessa jo niin hyvin, että tiesin hänellä olevan vaikeaa puhua seksistä. Siksi kiusoittelinkin häntä väliin, ikään kuin leikkimielessä. Ankaran uskonnollisen kasvatuksen tulos, ajattelin, mutta jatkoin silti kertomustani.
– Tämä herrasmies voisi oikeastaan olla jo isoisä, ajattelin, ja näin, kuinka hän avasi keskiaukeaman sivut - neliväripainoksiset tissikavalkadit. Panin huvittuneena merkille, kuinka tarkkaan hän tutki jokaisen kuvan, ja näin, miten hänen otsallaan helmeili hiki, ja kädet tärisivät jännittyneestä odotuksesta.
Taitaa olla ensikertalainen, kun on noin hermona. Ajattelehan verenpainetta ukkoseni, olisihan kiusallista, jos he saisivat hakea sinut täältä jalat edellä, ajattelin. Tietenkään se ei olisi hänelle enää ollut kiusallista, vaan omaisille, saada kuulla missä olosuhteissa hän oli "kaatunut". Olin jostakin lukenut, että maissa joissa bordellit ovat yleisiä, kuolee vuosittain satoja miehiä suoraan huoran päälle. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta tarinan mukaan, jopa eräs paavikin olisi päättänyt maallisen vaelluksensa sillä tavalla. Se jos mikä, olisi ollut kiusallinen tilanne, ainakin Vatikaanille. Asia, joka kuitenkin oli pimitetty katoliselta seurakunnalta.
Perähuoneen ovi aukeni, ja päälle kaksikymppinen farmariasuinen kundi kiirehti naama punaisena ja silmät maahan luotuina kohti ulko-ovea. Hetken perästä saapui myös typykkämme käsissään vessapaperinyytti, jonka hän kävi huuhtomassa alas vessan pyttyyn. Kuulin kuinka hän pesi kätensä, ja kohta hän liukui eteemme, johdattaen herrasmiehemme ”ilojen salonkiin.”
Temppu ei kauaakaan kestänyt. Mies tuli ulos vajaan kymmenen minuutin kuluttua kasvot punottaen, ja ilmeisen vaivautuneena, väistellen katsomasta minua.
Nyt oli siis minun vuoroni.
Minut johdatettiin vastaanottohuoneeseen, joka puhelinvastaajan mukaan oli kodikas ja viihtyisä.
Tummanpunaiset, melko kuluneet tapetit koristivat vastaanottohuoneen seiniä. Halpa, mutta puhdas kokolattiamatto peitti lattian. Yhdellä seinällä oli melkein luonnollista kokoa oleva alastoman naisen kuva. Ei mikään pornokuva, vaan melko ”säädyllinen” ja jopa sensuelli. Kuvan alapuolella, ilmeisesti huutokauppakamarista halvalla ostettu sänky. Sängyn vieressä pieni yöpöytä, jolla oli talouspaperirulla, lastenöljypullo ja joitakin kortsuja. Huoneessa oli myös nojatuoli, johon vaatteet ilmeisesti riisuttiin.
Katosta roikkui punainen varjostin, jossa paloi enintään 25 watin lamppu. Oletin sen luovan sitä "kodikasta tunnelmaa". Katsoin tarkemmin naista, joka oli johdattanut minut huoneeseen.
Vaalea, aavistuksen verran pyöreähkö, sinänsä hyvän näköinen, kuten ennakkomainonta lupasi. Tämä siis oli Anitta - eli, Anitta oli hänen ammattinimensä. Luultavammin hän oli oikealta nimeltään joku Riitta, tai Liisa.
Siinä valaistuksessa hän vaikutti jopa kauniilta, jos ei ottanut huomioon silmien alla havaitsemiani lieviä pusseja.
Anitta oli vartaloltaan pyöreän muikea. Rintojen kohdalla oli jonkinlainen pitsireunus, joka loi raamit mustien rintaliivien yhteen puristamille pursuaville rinnoille. Anitta suoritti määrätyn, harkitusti suunnitellun, viehkeäksi tarkoitetun liikesarjan, jonka tarkoituksena oli saada asiakas tilaamaan mahdollisimman kalliin palvelun.
– Minkälaista palvelua herra haluaa?
Menin suoraan asiaan, ja esittelin itseni lehtimieheksi. Otin esille Press-korttini, jolla yleensä on useimpiin ihmisiin sellainen ”Seesam aukene” vaikutus, erittäinkin vallanhaltijoihin, kuten poliitikkoihin.
Hän vetäisi kiireesti silkkisen aamutakkinsa rintojensa suojaksi.
Luultavasti vaistomainen refleksiliike, kuultuaan minun olevan lehtimies. Mitäpä hänellä muuten olisi rinnoissaan peittelemistä? Nehän olivat kuitenkin hänen tavaramerkkinsä, ja toimivat houkuttimena miehille. Jonkinlainen sisäinen moraalinen ääni pani hänet ehkä häveliäästi verhoamaan rintansa julkisen sanan edustajalta.
Hän tuijotti minua hetken, ja sähähti sitten kiukkuisesti.
– Vai että sellasella asialla! Täältä ei kuule tipu haastattelluu. Kieroilemalla tunkeutuu tänne, kun luulin, että oot asiakas. Painu helevettiin siitä!
Voihan nenä. Olipas pippurinen gimma, ajattelin. Taisi mennä myttyyn tämä haastattelu. Päätin kuitenkin kokeilla joskus aikaisemmin käyttämääni konstia, joka sopi vain ruotsinsuomalaisiin.
Useimmilla Ruotsissa asuvilla suomalaisilla on jonkinlainen alemmuudentunne ruotsalaisia kohtaan, joka heijastuu ulospäin epäkohteliaana käytöksenä, ja joskus jopa aggressiivisuutena. Olen monesti miettinyt, mistä sellainen johtui, ja tullut seuraavaan johtopäätökseen.
Suomi ja suomalaiset ovat kautta historian olleet sorrettuja. Itsenäisyytemme on loppujen lopuksi verrattain nuori ilmiö.
Kun siis jostakin Kainuun, tai Sallan korvesta Ruotsiin muuttanut nuori törmää ruotsin vapaaseen ja ennakkoluulottomaan kulttuuriin, menettää hän identiteettinsä.
Siellä Kainuun kaljabaarissa hän oli joku. Hänet tunnettiin, keskikaljaa litkivänä työttömänä kunnon jätkänä.
Melkein kaikki muutkin keskikaljabaarissa iltojaan viettäneet olivat työttömiä. Siis saman kohtalon lapsia. He hakivat keskikaljasta ja toistensa seurasta lohtua arkipäivän harmauteen. Kaikki tunsivat toisensa jo sukupolvia taaksepäin.
Kaljarahat haettiin joistakin tilapäistöistä, tai työttömyyskassasta. Asuttiin - useinkin köyhän isän ja äidin luona harmaassa mökissä - jonka isovanhemmat olivat kovan työn tuloksena pystyttäneet. Mummo ja ukki olivat jo vanhoja, ja heidät oli kenties hyysätty vanhainkotiin. Lopulta vanhemmat kyllästyivät katselemaan aamiaispöydässä, vanhalta, yön yli hautuneelta keskikaljalta haisevaa perillistään, ja asettaneet ehdon, jopa ultimaatuminkin, että hänen tulisi osaltaan auttaa perheen toimeentulossa.
Vaihtoehtoja ei ollut montaakaan. Muutto Helsinkiin, ja työhön jonnekin tehtaaseen. Alipalkattuun hommaan. Helsinkiin, jossa asuntotilanne oli toivoton ja hirmuiset vuokrat. Kaverimme ajatteli niitä onnellisia tuttuja kavereita, jotka kesälomillaan tulivat hienoilla Volvoillaan ja Saabeillaan Suomeen, viettämään kaunista ja lumoavaa kesää.
He olivat töissä Volvolla Göteborgissa, tai Saabilla Trollhättanissa. Jo muutaman vuoden Ruotsissa olo oli tehnyt heistä melkoisia ”maailman miehiä.” Kuteet olivat viimeistä muotia, ja eleet maailmaa nähneen kundin.
Heitettiin huulta keskiolutbaarissa, ja Ruotsiin muuttaneet toverit olivat keskipisteen kohteina, varsinkin kun he tarjosivat avokätisesti keskikaljaa ja laivalta ostettua Johnny Walkeria kavereilleen ”maailmanmiehen” tyyliin, kehuen samalla suurilla tuloillaan.
Sekaan sujautettiin muutama ruotsinkielinen sana, ikään kuin malliksi, että hallittiin jo uusikin kieli. Itse asiassa se ruotsinkielen taito rajoittui valitettavan monella vain joihinkin tehtaalla opittuihin: ”fy fan” ja ”djävlar anamma” kirosanoihin. Supisuomalainen ”Jumalauta” vaihdettiin sujuvasti ”fy faniksi”. Tällainen imponoi Kainuun korvessa eläneeseen toveriin, ja he olettivat tietysti, että muutama vuosi Ruotsissa riitti hyvin kielitaidon oppimiseen. Kuulostihan; "Fy Fan", niin tavattoman pehmeältä ja hienolta, suomalaisen perkeleen rinnalla.
Nämä Kainuun junnut eivät tienneet, että Volvo oli useimmiten vähittäismaksulla ostettu ikäloppu auto. Tietysti sitä oli vahattu ja putsattu ennen Suomenmatkaa. Oli jopa maalatu yli pienet ruostevauriot lokasuojista. Täytyihän antaa se kuva, että Ruotsissa pyyhki hyvin, kun tullaan kesälomille Suomeen kavereita ja sukulaisia tapaamaan.
Vanha ikäloppu Volvo Amazon, jonka Ruotsissa sai tonnilla tai parilla, oli jonkinlainen statussymboli näille Moskvizillä, Volgalla, tai Trabanteilla ajeleville Kainuun tai Sallan työttömille naapureille. Volvo Amazon oli heille saavuttamaton unelma. Täytyi tienata tuhottomasti rahaa, jotta voisi ajella Volvolla.
Apteekkarilla oli jopa uusi Volvo 142. Amazon oli vain piirun verran arvossaan vähäisempi. Jos siis naapurin kloppi, oltuaan Ruotsissa vain pari vuotta, pystyi ostamaan Amazonin, täytyi hänen tienata melkein kuin apteekkarin.
He olivat kesälomillaan kuin kuninkaita Suomessa. Loma oli kuitenkin lyhyt. Liian lyhyt. Silti moni mies oli persaukinen loman lopussa. Oli tullut elettyä liian leveästi keskikaljaa ja viinaa tarjoillen, kalaretkiä viettäen, makkaranpaistamisineen, ja autoajeluineen jätkäporukassa ympäri kyliä.
Monelle kävi niin nolosti, että kun tuli kotiinpaluun aika, ei ollut enää rahaa polttoaineeseen ja laivalippuun. Vipattiin vanhemmilta tai kavereilta. Lainan antajia löytyi. Olihan luvassa takaisinmaksu korkoineen, heti kun junnu pääsisi Ruotsiin, jossa hän saisi tilinsä - paksun nivaskan Ruotsin kruunuja joka perjantai.
Takaisin palatessa oli kuitenkin arki edessä. Raataminen paanalla. Kotiin syömään ja nukkumaan. Jotkut olivat ostaneet ”insatsin”. Osuusasunnon, ja useimmiten sen maksamiseen meni kaikki ylimääräinen raha. Elettiin kieltä taitamattomana, täysin suomalaisympyröissä, eristäytyneinä ruotsin yhteiskunnasta.
Ei ollut väliä opetella Ruotsia. ”Mehän olemme vain käymässä täällä. Tehdään töitä joitakin vuosia, jonka jälkeen muutetaan takaisin. Varakkaina miehinä. Ostetaan talo, ja perustetaan firma. Volvon liukuhihnalla ei tarvinnut osata ruotsia. Kaikkihan osasivat suomea, jopa monet työnjohtajatkin”. Jotkut tilasivat joko Finn Sanomat tai Tukholmalaisen, josta saivat juuri sen verran valistusta, kuin mitä katsoivat tarvitsevansa omalla kielellään.
Ostettiin myös Hymy-lehti, jotta oltaisiin perillä myös Suomen asioista.
Tämä piti tietysti paikkansa vielä niihin aikoihin. Kielitaito oli toisarvoinen seikka. Pääasia oli, että oli hyvä ammattimies, ja että osasi ruuvata oikean mutterin tai ruuvin oikeaan paikkaan määrätyssä ajassa. Nämä kielitaidottomat suomalaiset, jotka verbaalisesti hädin tuskin tulivat toimeen ruotsalaisten parissa, olivat rakentaneet ympärilleen näkymättömän muurin. Ruotsalaiset nähtiin jonkinlaisena ”herraskansana,” ylpeinä, ja koko maailman omanatuntona. Määrätynlaisesta kitkasta tuskin koskaan päästään eroon. Onhan kulttuureissamme ja elämäntavoissamme kuitenkin melkoisia eroja.
Suomalainen on maanläheisempi. Hänelle on perhe ja sukulaiset paljon tärkeämmät, kuin ruotsalaiselle. Ruotsalainen taas elää enemmän omaa elämäänsä. Hänelle on tärkeää olla muodin mukaan pukeutunut, ja saada toteuttaa itseään. Suomalainen saattaa pieraista estotta työpaikallaan, jos pierettää. Ruotsalaiselle se on kauhistus. Eihän sellaista, sinänsä normaalia kehon toimintaa saanut suorittaa muualla kuin vessassa tai ulkosalla, kenenkään sitä kuulematta. Suomalainen perusjätkä on useimmiten kuitenkin käynyt armeijan, jossa piereskellään ihan vapaasti. Suomalaiset siis pitävät ruotsalaisia hienostelevina ”fröökynöinä”, kun taas ruotsalaiset pitävät suomalaisia moukkina ja juntteina.
Tapaan usein suomalaisia Tunnelbanalla, junissa, tai linja-autoissa, jossa he kovalla äänellä pauhaten arvostelevat ruotsalaisia, ja tekevät heistä pilaa. Kun he sitten ovat ruotsalaisten kanssa tekemisissä, aiheuttaa puutteellinen kielitaito heille ongelmia. He käsittävät asiat väärin, ja siitä johtuen saattaa sanomakin vääristyä.
Monet suomalaiset ovat sitä paitsi töykeitä ja epäkohteliaita ruotsalaisia kohtaan, johtuen jonkinlaisesta alemmuudentunteesta. He ajattelevat, että hyökkäys on paras puolustus, vaikka kukaan ei olisi hyökännytkään. Jos heille alkaa yllättäen puhua suomea, tulevat he noloksi ja nöyriksi. Ollaan maanmiehiä. Nyt voi taas olla ystävällinen.
Ajattelin siis taas kerran kokeilla tätä vanhaa konstia, ja sanoa paukautin suomeksi, että: ”Älähän nyt pikkuneiti suotta hermostu. Jutellaan vähän, niin emmeköhän me päästä sopimukseen maksustakin.”
Vaikutus oli sellainen, kuin mitä olin odottanutkin. Anitta perääntyi askeleen, pani käden suunsa eteen, ja katseli minua hämillään. Typykän ilme pehmeni, ja huulet alkoivat liikkua kuin sanoja etsien. Hän sai lopulta suunsa auki alkaen takeltaa.
– Ai sää oot suomalainen! Emmää ny ihan sillee tarkottanu... mää en vaan tykkää ruotsalaisista lehtimiehistä enkä Jugoslaaveista.
Minulla oli jo jalka oven raossa. Jos pelaisin kortit oikein, saisin kenties toivovani haastattelun. Kiirehdinkin sanomaan että: ”Sen kyllä ymmärrän, jos et pidäkään lehtimiehistä, mutta mitäs vikaa jugoslaaveissa on?”
– Ne on täysiä kyrpiä. Sellasia kovia, ja jotenki raakoja. Ne ei anna naiselle minkäänlaista arvoo. Japanilaiset on kaikkein parhaita.
Huomasin kuinka hänen suuttumuksensa alkoi laantua. Hän kehotti minut istumaan sänkyä vastapäätä olevaan nojatuoliin.
Vilkaisin pikaisesti istuinta. En huomannut suurempia tahroja kankaassa, joten istahdin sille.
Pelinavaukseni oli ollut oikea, ja koska saatoimme jatkaa juttua suomeksi vapautui hän lopulta täysin. Kysyinkin: ”Miksi juuri japanilaiset ovat parhaita asiakkaita?”
– No herranjestas, etkö sää tajuu? Teit niille sitten minkä palveluksen vaan, niin ne on aina vaan silleen kohteliaita. Kumartelee ja kiittelee jälkeenpäin, ja suu on naurussa korviin asti. Sitten niillä on ussein niin pieni kalu... vaan kyllä ne silläkin ossaa temppusa tehä. Meinaan...että ei varmasti reppee paikat niitten kanssa.
Anitta nauraa hihitteli ja jatkoi.
– On siinä oikeestaan monesti naurussa pitelemistä, kun antaa niille intiimihierontaa. Aatteles nyt kun paljastuu housusta keskisormen kokonen kalu, mutta kova kuin tervavenneen tappi. Kun sitä sitten vetelee, niin voit kuvitella miten hassulta se näyttää. Sitten, kun ne vielä siinä käsittelyssäkin aina välillä vetää naaman sellaseen naurunvirneeseen.
Koetin mielessäni kuvitella kyseistä tilannetta, mutta minulla on ilmeisesti huono mielikuvitus. En nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa.
– Okei! Halusit tehä jutun. Paljonkos maksat? Anitta sanoa paukautti.
– No, mikä on taksasi?
– Saat maksaa tuplataksan siltä ajalta jonka oot täällä. Sitte ei mittään nimiä, ja jos otat kuvia, niin naama ei saa näkyä. Jos haluat kunnon jutun, niin kokkeilet tietysti käytännössä meijän palavelut.
– Hyvä on, sanoin, saat tuplataksan, jos saan ottaa joitakin kuvia sinusta tuossa sängyssä, niin, että kasvot eivät näy.
– Selevä, aletaan sitte.
Tämän sanottuaan hän antoi aamutakkinsa valahtaa lattialle ja muuta, kuin jo mainitut rintaliivit, ja pienet mustat nimettömät aamutakkinsa alla hänellä ei ollutkaan. Jaloissa mustat verkkosukat, joissa näkyi juoksevia silmiä siellä täällä.
Otin Whiskypulloni esille, ja kysyin, ottaisimmeko pienet ennen kuin aloitamme haastattelun.
– Kuules kaveri. En käytä koskaan viinaa…ollessani…hm… virassa, mutta teen tällä kertaa kuitenkin poikkeuksen, koska viskiä tarjoot.
Hän kävi hakemassa jostakin kokolailla puhtaalta näyttävät lasit. Kaadoin sellaiset savottajätkän tömähdykset kummallekin. Hän siemaisi kertaheitolla puolet, ja minä noudatin esimerkkiä. Tunsin tarvitsevani terävät.
Otin sarjan kuvia eri asennoista, ja pyysin häntä sitten riisumaan pikkupöksyt ja rintaliivit. Ei hänellä ollutkaan mitenkään hullumpi vartalo. Pyöreät, hyvän muotoiset rinnat, kauniit reidet ja sääret. Tumma karvapehko peitti ”sutturan”, ja saatoin vain todeta, että vaalea tukka oli aikaansaatu vetysuperoksidin avulla. Lievästi pyöreähkö vatsa. Muutenkin hän oli sitä pehmoista tyyppiä josta pidin. Otettuani rullan loppuun hän kysyi, minkälaista palvelua halusin kokeilla.
Olinhan normaaleilla haluilla varustettu mies, joten ajattelin noin niin kuin luontaisetuna työnantajani puolelta sallia itselleni pientä rentoutusta.
– Jospa kokeilisin kaikki, laidasta laitaan.
– Ootko varma, että haluat kokkeilla kaikki? hän kysyi, ja katsoi minua ilkikurisesti.
– No mitenkäs minä muuten voisin reportaasiin tehdä? vastasin.
– Selevä sitten. Riisuhan päältäs ja tuu tänne sänkyyn.
Noudatin kehotusta. Tarkistettuani, että sängyssä oli puhdas lakana, kävin siihen pitkälleni. Hän otti yöpöydältä öljypullon, jonka jälkeen hän asettui istumaan jalkojeni päälle.
– Alotettaan sitte intiimihieronnalla, ruotsiksi: ”Toppmassage.” Tää on palavelu, johon usseimmat tyytyy. Taksa on viiskymppiä. Mää kaajan vähän öljyä sun mulkulle, että ois liukkaampi.
Tämä oli aivan uutta. Jotakin, mitä en ollut kokenut ennen. Parahiksi, kun tunsin huipun lähestyvän, hän keskeytti hieronnan.
– Ei pietä kiirettä. Ei me olla vielä kokkeiltu kaikkee.
Hän otti yöpöydältä kumin, veti sen tottuneesti päälle ja sanoi:
– Nyt sitte ranskalaista hierontaa.
Sen sanottuaan hän kumartui, ja alkoi ranskalaisen käsittelyn. Anitta osasi ammattinsa. Kun olin laukeamaisillaan, hän taas keskeytti, ja komensi minut vatsalleen.
Anitta haki komerosta niin sanotun ”katinhännän.” Se oli nahasta tehty ruoska, jonka toisessa päässä oli ohuita nahkasuikaleita. Pomppasin istumaan ja sanoin, että en ollut niitä tyyppejä, jotka tarvitsivat sellaista käsittelyä.
– Siehä halusit kokkeilla kaikki laiasta laitaan. Ethän voi tehä kunnon reportaasia, jos et oo kokkeillu tätäki. Tää on muute sellanen palavelu, joka on suosittu joittenki virkamiesten, niinku johtajien, opettajien ja armeijan upseerien keskuuvessa. On mulla joitakin pappejaki, jotka käy saamassa läksytystä, mutta iliman "herran nuhteita". Tää palavelus onki sitte kalliimpi. Sataviiskymppiä, jos annan piiskaa kankuille. Kolomesattaa, jos ne haluaa piiskata mua.
– Eiköhän kuitenkin jätetä se tällä kertaa kokeilematta. Enhän ole mikään mainitsemistasi. Olen vain ihan tavallinen toimittaja.
– Käy siihe vaan. En lyö kovasti. Saat vaan tuntee vähän ”kissanhännän” tehoa.
No mikäpäs. Voihan sen kokeilla, ajattelin, ja pyörähdin mahalleni. Anitta istuutui jalkojeni päälle lukiten ne siten tehokkaasti.
Tunsin ensimmäisen sivalluksen ihollani, ja vein vaistomaisesti käteni kankkujen suojaksi. Hän työnsi ne riuskasti pois, ja sivalsi sarjan iskuja, jotka saivat minut vääntäytymään irti ja ylös lattialle.
– No, eihä ollu hullumpaa? Anitta kysyi nauraen. Löin vaan ihan kevyesti.
– Jos tuo oli kevyttä, niin minkälainen se ”normaali” käsittely on? kysyin, tuntien poltteen takalistossani?
Tätä en tietenkään tulisi missään tapauksessa mainitsemaan reportaasissani.
– No ylleensä ne haluaa saaha kunnon kuritusta. Toisilla on mukana nippu koivunvarpuja, jolla he haluaa mun piiskaavan niitä. Usseimmat haluaa, että sivaltelen kovemmin kuin mitä sulle tein. Varon kuiteski lyömästä niin kovvaa, että iho menis rikki
– Eikö sinua koskaan pelota olla tekemisissä sellaisten…hm…asiakkaiden kanssa? Eihän niistä koskaan voi tietää, kuinka vinksahtaneita he ovat. Joku ruuvihan niillä täytyy olla löysässä.
Anitta nauroi liehakoivasti ja sanoi:
– Sää siis luulet niitten olevan jostakin hullujenhuoneelta kotosin? Voi kun vaan tietäsit! Ei semmonen näy päällepäin. Ne on ylleesä meleko ujosti essiintyviä kamuja. Valtaosa niistä on isoja kihoja. Täällä käy mulla papeista johtajiin asti. Mut en mää paljasta nimiä. Sun tekis varmasti mieli kirjottaa lehteen, jos tietäsit jonkun suuren pampun nimen, joka mulla käy?
– En usko että haluaisin. Sen verran minulla kuitenkin on moraalia, että en nolaisi ihmisiä julkisesti ja pilaisi heidän elämäänsä. Heillä on varmasti perhe, naapurit, sukulaiset ja ystävät. Joutuisin sitä paitsi ehkä syytteeseen kunnianloukkauksesta.
– Tiiätsää mää aattelen ihan samalla viisiin. Mua oikeestaan säälittää ne kundit. Siks mää niitä autankin. Ne on loppuje lopuks meleko kilttejä kaikki. Jäläkeenpäin mää huomaan, että niitä hävettää se homma. Mutta ne maksaa kiltisti, ja hyvin maksaaki. Usseimmat antaa vielä driksiäki.
– Voisitko kertoa enemmän tästä sun…hm… ammatistasi?
– No sellastahan se on, niin kuin huoran ammatti on. Huorahan mää kuitenki oon. Kyllä kai sää sen ossaat kuvitella. Asiakkaita tullee ja mennee. Maailman vanhin ammatti, niin kuin tiiät. Ne ei tule koskaan loppuun, se on yks joka on varma asia.
Hän tyhjensi tarjoamani Whiskyn pohjaan asti. Kaadoin meille uudet.
– Voisithan kuitenkin kertoa hieman lisää niistä asiakkaistasi.
– No kaikkein erikoisin asiakas mulla on yks keski-ikänen pari.
Se mies on yhen ison Göteborgilaisen firman johtaja. On se ollu monesti lehessä ja TV:ssäkin. Se tullee tänne vaimosa kanssa, ja ne haluaa hässiä tässä sängyssä silleen, että mää ihan vaan katon niitä. Sitten kun se mies on siinä sen naisen päällä, niin mun täytyy antaa sille piiskaa, samalla kun se ähkii eukkosa päällä. Niitä vissiin kumpaakin kiihottaa se homma, koska siltä naiselta tullee melekein heti, kun mää alan piiskata sen miestä. Sitten se mies alkaa mylviä kun kiimane hirvi kun silläkin tullee. Sitten ne makkaa tässä kauan aikaa jäläkeenpäin ja pussailee toisiaan, ja se nainen hivelee ukkosa pehvaa.
– Eikö sinua yhtään pelota sellaiset asiakkaat?
– Ei yhtään. Ne on aina niin kilttejä. Toista on sellaset yksinäiset kundit, jotka on jotenkin vinksahtaneita.
– Niin millä tavalla vinksahtaneita?
– Sellaset, joista näkkee jo päältä, että ne on karmeita ja vaarallisia. Mulle on kuule monet kerrat tehty ohimarssi ja just sellasilta jätkiltä.
– Ohimarssi?
– No etkö sä tiiä. Sehän on se vanha viinakaupan juttu. Sillon ennen, kun ei saaneet ostaa viinaa. Oli kortti hyllyllä. Se jolla oli kortti hyllyllä anto jollekin rahan, ja pyys ostaan viinaa. Se toinen meni sitte viinakauppaan, mutta pujahtiki sopivassa välissä pois ja otti hatkat, ja pisti rahat liiveihisä.
– Kaikki eivät siis tahdo maksaa sulle?
– Joo, kaikki muut, paitsi ne vinksahtanneet. Oon mää saanu muutaman kerran niiltä turpiinkin.
– Voisitko kertoa miksi tulit ryhtyneeksi tähän… hm… ammattiin.
Anitta katseli minua hämmästyneenä. Otti pöydältä Marlboro-askin, ja sytytti savukkeen. Hän veti syvät henkisavut, puhalsi ne sitten hitaasti ja näennäisen nautinnollisesti ulos. Hetken empimisen jälkeen hän sanoi viimein:
– En mää tätä ammattia oo valinnut. Se valihti mut. Älä kirjota tätä, mutta tosi on, että mä tarviin rahhaa. Paljon rahhaa.
– Ai käyt siis huumeilla?
– En jukoliste käytä. Voi sitä rahhaa tarvita muutenki.
– Mihin sitä rahaa sitten tarvitsee?
– Mä vaan tarviin. Jos sulla on aikaa, niin voinhan kertookin. Tiiä vaan, että taksamittari pyörii koko ajan. Onks sun firmalla varaa siihen?
– Ok! Maksan tavallisen taksan.
– No kattos, se on niin, että mä aion tulla rikkaaks. Rakentaa talon, ostaa jonkun firman ja perustaa perheen. Siihen tarvitaan fyrkkaa. Joitakin miljoonia. Mä oon kuule niitä harvoja tään alan yrittäjiä, joka ei knarkkaa. Joskus otan vaan vähän viiniä viikonloppuna, siinä kaikki. En ostele kalliita vaatteita ja koruja. Kasvatan vaan pankkitiliä.
– No joko sinulla on kohta hyvä pääoma koossa?
– Siis paljonko mulla on fyrkkaa pankissa, niinkö? Kuule se on yksityisasia. Sen vaan sanon, että olen ennää pari vuotta tässä ”palveluammatissa”. Palveluammatin hän sanoi pientä ironiaa äänessään.
Olin tehnyt pahan virheen, jo toisen kerran elämässäni. Muistin yhtäkkiä, kuinka kerran Inarissa käydessäni olin erehtynyt esittämään saman kysymyksen eräälle porolappalaiselle. Kysyin viattomassa mielessä, häntä haastatellessani, että kuinka paljon hänellä oli poroja.
Lappalaisukko mulkaisi minua, ja esitti vastakysymyksen:
”Paljonkos siulla on rahhaa pankhissa?”
Jälkeenpäin sain tietää, että oli sopimatonta kysyä lappalaiselta, kuinka paljon heillä on poroja.
– Suo anteeksi, sanoin, ei ollut tarkoitus udella sun taloudellista tilannettasi. Unohdetaan se juttu.
– Selvä. Oliko vielä muita kysymyksiä, vai joko sää haluat sen viimesenkin käsittelyn?
– Niin minkä?
– No eikös sun pitänyt kokkeilla kaikki mun palavelut? Ethän oo vielä saanu pimpsaa.
Menin hämilleni. En oikeastaan ollut aikonut tehdä niin perusteellista reportaasia. Gimma oli kuitenkin seksikäs, ja hänen aikaisempi käsittelynsä oli saanut hormonit liikkeelle, joten en voinut vastustaa kiusausta.
– Kumin kanssa sitten.
– Kumin kanssa - luonnollisesti, vastasin.
Havahduin Erkin jarruttaessa rajusti. Noin sata metriä automme edestä juoksi hirvi tien yli. Erkki hiljensi vauhdin melkein pysähdykseen asti.
– Se oli emähirvi. Sieltä saattaa tulla vasa perästä, hän sanoi.
Ja ihan oikein. Ojan pientareella seisoi vasa, katsellen arasti tielle emonsa perään. Kohta se kuitenkin kääntyi, ja loikkasi takaisin metsään.
Jatkoimme matkaa. Olisimme kohta Uddevallassa, josta meillä oli jäljellä enää muutama kymmenen kilometriä Erkin ja Ailan mökille. Liikenne oli vilkasta, ja ohituksista ei olisi tullut mitään sillä kapealla tiellä. Se oli ennen, kuin Göteborgin Uddevallan välille valmistui uusi moottoritie.
Oli perjantai iltapäivä, ja useat lähistön pikkukaupungit tyhjenivät kesäisin. Lähdettiin mökille Västkustenin aurinkoon ja meren läheisyyteen, tai lastattiin asuntovaunu, jolla hurautettiin ”kustille”. (Rannikolle) Göteborgista tosin eivät kovin monet menneet Bohusin rannikolle, mutta silti tarpeeksi useat, jotta liikenne melkein tukkeutui lähestyessämme Uddevallaa. Tankattuamme Uddevallassa jatkoimme matkaa.
Jatkoin kertomustani, josta olin Erkiltä sensuroinut arkaluontoisimmat kohdat, mutta jotka tässä kuitenkin tulevat julki.
– Tehtyäni niin sanotut temput Anittan kanssa kävin alapesulla, ja pukeuduin syvää moraalista noloutta tuntien.
Olin aikonut lopettaa haastattelun, ja poistua vähin äänin.
Minua kiusasi kuitenkin se, mikä tämän naisen ajoi tienaamaan miljoonia, ennen kuin hän lopettaisi huoraamisen. En kehdannut kysyä sitä suoraan, vaan esitin tavallisen kysymyksen, että ”mistäpäin Suomea olet kotoisin?”
– Karjalasta, ”Luadogan meren randamild”.
– Olet siis evakko?
– No sikshä meitä kututaan. Se on vaan silleen, että mää oon sekä evakko, että sotalapsi.
– Olit siis Ruotsissa sota-aikana?
– Olin - tyvärr.
– Miten niin valitettavasti? Eikö se ollut hyvä päästä tänne? Pois sodan jaloista ja syömään makeaa vehnäleipää?
– Pääsinhän mie soan jaloista pois, ja olihan se leipä enemmän sitä vehnäsen tapaista, mutta muuten kaikki oli päin persettä. Miltä susta olis tuntunut, jos sut olis erotettu pienenä sun vanhemmistas, ja lähetetty kauas tuntemattomien ihmisten luo?
Olihan se aspekti sekin, ajattelin. Huomasin Anittan kasvoilla pienen katkeroituneen ilmeen, ja yritin kuvitella miltä se pienestä lapsesta tuntuisi. Ajattelin kuitenkin, että pienenä ollaan mukautuvaisempia uusiin tilanteisiin, joten sanoin:
– Olettaisin, että pieni lapsi tottuu pian uusiin ihmisiin ja uusiin oloihin. Eikö näin ollutkaan sinulla?
– No aatteles nyt, että et ossaa sannaakaan ruotsia. Tukholmassa olet ensin karanteenissa monta viikkoo, jossa ikävöit vanhempias niin, että et saa iltasin unta.
Sitten sut lähetettään lastenkottiin. Jonkinlainen keräilykeskus se kai oli. Sieltä sitten niistä mukuloista yks toisensa jäläkeen lähetettiin jonnekin. Mun vuoro tuli sitte monen viikon päästä. Ihan tuntemattomat ihmiset tuli ja vei mut junnaan. Jotakin ne mulle söpötti koko ajan, ja olivat niin ystävällisiä ja huolehtivaisia. Kuitenkin mua pelotti hirveesti. Eihän mulle ollu kukkaan selittäny minne mua viiään ja miks. Mie oon kuule loppujen lopuks hyvästä perheestä lähtösin, ja saanu hyvän kasvatuksen, mutta sillä reissulla multa katkes joku lanka. Pimahti vaan poikki.
– Niin mikä katkesi? kysäisin.
– No kattos - musta tuli sellanen maaton kansalaine.
Tajutessani asiayhteyden - höristelin korviani. Olin tavannut montakin sotalasta, ja melkein kaikilla oli ollut sama ääni kellossa. Maattomia, juurettomia kansalaisia. Heistä huokui peitelty katkeruus siitä, että heidät oli lähetetty Ruotsiin sota-aikaan. Kysyin kuitenkin, vain saadakseni hänet jatkamaan kertomustaan:
– Mutta onhan sinulla kaksikin maata, Suomi ja Ruotsi. Ajatteles niitä, jotka nykyisinkin joutuvat pakosalle omasta maastaan, ja jättämään kaiken taakseen.
– Joo, mutta niillä on ylleensä koko perhe mukana. Tuatto ja muammo.
Niinpä niin. Tietysti siinä on melkoinen ero, ajattelin. Panin merkille senkin, että Anittalla oli jäljellä joitakin karjalaisia sanontoja.
Tätä kirjoittaessani on maailma muuttunut siihen malliin, että Ruotsiin tulvii vuosittain kymmeniä tuhansia pakolaisia. On irakilaista, somalia, eritrealaista. Heitä on tullut laumoittain entisestä, nykyisin jo murentuneesta Jugoslaviasta. He tulevat kuitenkin poikkeuksetta perheittäin. Lapset vanhempiensa mukana. Tosin, Anittaa haastatellessani, 70-luvulla, ei tämä pakolaisvirta vielä ollut kovinkaan mittavaa.
– Ymmärrän mitä tarkoitat, sanoin Anittalle. On tietysti eri asia tulla tänne yksin, kuin vanhempiensa mukana. Minkälaiseen perheeseen jouduit muuten?
– Se on kuule vähän liian pitkä juttu kerrottavaks näin ”työajalla”.
Hän vilkaisi kelloa, ja sanoi sitten:
– Kuule, voisin oikeestaan ottaa vappaata loppupäivän, jos tarjoot mulle päivällisen. Tietysti saat maksaa siitä ajasta jonka oot ollu täällä, mutta taksamittari lakkaa pyörimästä sitten, kun lähetään täältä.
– Paljonko olen velkaa?
– Yheksänsattaa, niin ollaan sujut, mutta muista, että feisi ei saa näkyä kuvissa.
Maksoin Anittalle - firman rahoista, ja mietin - millä tavoin saisin tämän tilitettyä poistona toimeksiantajalleni, kun Anitta otti esille kuittivihkon.
Hitto vieköön! Kuitti bordellihommista.
– Mitä mä kirjotan tähän maksajan paikalle?
– Kuule… en usko, että reviisorimme hyväksyy sun kuittias.
– Ja miks ei hyväksyis?
– No kun...no koska...pitää olla firma.
– No mitäs tässä kuitissa lukee? Anitta kysyi, ja työnsi kuittilomakkeen nähtäväkseni.
- ”Göta-Konsult och Reklam”. Hemmetti sentään, sanoin, ja purskahdin nauruun.
– Täällä käy katos paljon liikealan miehiä. Johtajia ja sellasia. Niillehän pittää olla kuitti. Sen lisäks pittää näkyä eroteltuna liikevaihtovero.
Päästessäni kertomukseni tähän vaiheeseen, käänsi Erkki auton kapealle soratielle, josta tiesin, että olisimme perillä aivan kohta.
- No, menittekö päivälliselle? Erkki kysyi.
– Joo, mutta se on pitkä juttu, joten jatketaan sitä myöhemmin, kun ollaan kahdestaan.
Seuraava luku: Ailan ja Erkin mökillä Bohusläänissä.
On perjantai-iltapäivä, elokuussa 1976. Kertomastani matkasta on jo ennättänyt kulua seitsemän, kahdeksan vuotta.
Seisoin Nordstadissa, Göteborgissa ns. ”Femmanin” ostoskeskuksessa. Hennes & Maurizin miestenvaateosastolla etsien kukkarolleni sopivaa paitaa. Olin vienyt pyykkini pesulaan, joten minulla ei ollut puhdasta paitaa päälle pantavaksi. Aikani etsittyäni, löysin pumpuli-polyesterisekoitteisen, hinnaltaan sopivan paidan. Vain 9.75 kruunua.
Olin menossa kassalle, kun näin Erkin. Hän huomasi minut parahiksi, kun hän oli maksanut ostoksensa.
– Terve Masa! hän huudahti yllättyneenä, ja jatkoi: Piti ostaa vähän vaatteita, kun en ehdi pyykille juuri nyt. Missä olet muuten ollut viime aikoina, kun emme ole kuulleet sinusta pitkään aikaan?
Oli tosi, että emme olleet tavanneet aikoihin, enkä ollut oikeastaan seurusteluvireessä nytkään. Sanoin kuitenkin jotakin vastatakseni, että on ollut paljon hommia. Tyypillinen hätävalhe.
Maksoin ostokset, ja suuntasimme kohti rullaportaita. Vaihdoimme tavanomaiset kuulumiset. Päästyämme Tempon ohi kohti pysäköintitalon rappuja, Erkki pysähtyi, otti minua käsivarresta ja sanoi.
– Kuule Masa. Olemme olleet kavereita kauan. Haluan ystävyytemme säilyvän vastoinkäymisissäkin.
– Mikäs meidän ystävyytemme voisi rikkoa? vastasin.
– Ymmärrän hyvin, että avioerosi Lailasta on ollut sinulle pettymys. Erkki jatkoi. Älä silti polta siltoja takanasi. Toivon, että avioeronne ei katkaise ystävyyttämme. Se ei muuta mitään meidän välillämme.
Olin totta vieköön mieli maassa, eikä tilannetta parantanut millään lailla sekään, että melkein viimeiset rahani olivat menneet kasapäihin kerttyneisiin laskuihin. Olin siis melkoisessa sipissä. Jos en olisi maksanut vuokrarästiäni, olisi ollut häätö edessä. Sillä hetkellä otti kuitenkin eniten koppaan se, että ei ollut rahaa edes kunnon känniin. Kun Erkki ehdotti, että lähtisin hänen mukaansa heidän mökille saunomaan ja iltaa viettämään, olin tietysti iloisesti yllättynyt. Yritin silti estellä, ja mumisin jotakin rästissä olevista töistä.
– Eivät ne työt sinulta karkaa jos lähdetkin meille saunomaan. Sitä paitsi olemme aikoneet viettää pienet juhlat, Ailan synttärit. Olemme hommanneet suomalaista makkaraa, olutta, ja saattaapa meiltä löytyä mieliwhiskyäsikin. Aila tykkäisi huonoa jos et tulisi. Varsinkin, jos hän saisi tietää, että olemme tavanneet kaupungilla.
Harmin paikka. Olin unohtanut Ailan syntymäpäivän. Olinhan aina muistanut häntä kukkapuskalla, tai joskus jopa pienellä lahjalla. Ollessani matkoilla hänen syntymäpäivänään, lähetin kuitenkin kortin, tai soitin onnittelut. Masennukseni vuoksi olin unohtanut sen sillä kertaa.
Valehtelin, ja sanoin aikoneeni soittaa Ailalle illalla ja onnitella häntä. Muistelin viettämiämme yhteisiä saunailtoja, ja minusta rupesi tuntumaan siltä, että olin saunan tarpeessa. Se ehkä keventäisi raskasta mielialaani.
Sanoin Erkille, että voisin tietysti tehdä juttuni valmiiksi sunnuntaina. Siitä ei oikeastaan puutukaan kuin loppukorjailu. Kysyin Erkiltä, missä hänen autonsa on, ja sanoin käyväni ostamassa Ailalle kukkia.
– Auto en B-täkillä ihan rappujen vieressä. Minä käynkin vielä Temposta ostamassa grillihiiliä. Olinkin unohtaa ne tässä tohinassa. Tavataan autolla, Erkki huikkasi, kiiruhtaen kohti Tempoa.
Erkin mentyä, kaivelin taskujani, josko sieltä löytyisi sen verran fyrkkaa, että saisin ostettua kukat. Vasemmassa taskussa oli kruunu viisikymmentä äyriä. Oikeassa tasussa oli kaksi ja seitkyt viisi. Lompakosta löytyi vitonen. Yhdeksän kruunua ja 25 äyriä. Ei niillä kukkia ostettaisi, varsinkaan, kun täytyi ostaa savukkeitakin. Mitä hemmettiä nyt teen? Enhän voinut pyytää pientä vippiä Erkiltä. Ei, se ei tuntuisi mitenkään sopivalta. Katselin ympärilleni, josko näkisin yhtään tuttua.
Jos olisi ollut torstai, olisi ollut suurempi mahdollisuus. Finn Sanomien toimituksen pojista ainakin joku olisi ollut menossa viinakauppaan töiden päätyttyä. Olihan perjantain lehti, viikon viimeinen, jo latomossa. Mietin voisinko kiirehtiä Finn Sanomien toimitukseen, jonne oli vain muutaman korttelin matka Femmanista.
Eero olisi varmasti lainannut muutaman satasen maanantaiaamuun asti. Olinhan sikäli vahvoilla Finn Sanomissa, että minut tunnettiin toimittajana, joka aina hoiti velkansa. Teinhän silloin tällöin juttuja Finn Sanomiin, jossa olin joskus tilapäistoimittajana, kun joku vakituisista toimittajista oli sairaslomalla. Ei - en ennättäisi sinne. Erkki ihmettelisi mihin olen mennyt.
Seisoin Femmanin toisessa päässä, silmäillen ohitse soluvaa ihmisvirtaa. Katseeni kiinnittyi ulkopuolella olevaan värikkääseen kukkaloistoon. Göteborgin kaupungin kukkaistutuksiin.
Mietin vain hetken, ennen kuin tein päätökseni. Hätä ei lue lakia. Varsinkaan, kun on kysymys niin viehättävästä onniteltavasta kuin Ailasta. Paadutin omantuntoni sillä verukkeella, että olen varmasti maksanut Göteborgin kaupungille sen verran veroina, että muutama hassu kukkanen olisi kuin pieni veronpalautus minulle.
Suuntasin siis päättäväisesti askeleeni kohti kukkaistutuksia. Kiersin kukkaloistoa, kuin kissa kuumaa puuroa, ja mietin, miten saisin pihistettyä kimpun kenenkään sitä huomaamatta. Sain apua odottamattomalta taholta.
Göteborg on kesäaikaan varteenotettava turistikaupunki. Ovathan sieltä nopeat yhteydet Manner-Eurooppaan. Siksi ei ole mitenkään epätavallista kohdata oppaan johtamaa turistiseuruetta Göteborgin tunnetuimmilla paikoilla.
Kukkaistutusten eteen pysähtyi parahiksi tällainen seurue. Opas ryhtyi englanniksi latelemaan ulkoa opittua, ja varmasti siihen aikaan kesästä jo kyllästymiseen asti luettua ulkoläksyä.
Seurue oli selin kukkaistutuksiin, ja heistä muodostui tehokas kulissi minun, ja ohikulkevien ihmisten väliin.
Minulle jäi aikaa valita mieleiseni kukkakimppu, ja luulen, että kukkakaupan myyjäkin olisi ollut asetelmastani kateellinen.
Kääräisin kukat takin sivutaskusta ottamaani iltalehteen, ja liukenin vähin äänin takaisin Femmaniin valuvaan ihmismassaan.
---
Olimme ajaneet jo hyvän matkaa E-kuutosta pohjoista kohti.
Ennen Kungälviä, tien oikealla puolella, oli Bohusin vanhan linnan rauniot. Kysyin Erkiltä, josko hän tiesi miksi linna oli raunioina.
– Kaipa se on ammuttu hajalle joissakin Ruotsin monissa sodissa. Eivätkö ne liene tanskalaiset olleet vauhdissa?
– Onpa niinkin, sanoin, mutta suurinta tuhoa ovat paikkakuntalaiset aiheuttaneet, käyttäessään aikoinaan linnan rakennusmateriaalina käytettyjä valtavia graniittilohkareita rakennustarpeiksi omiin mökkeihinsä ja navetttojensa rakentamiseen. Ennen ei aina osattu antaa arvoa historialle, varsinkaan vanhoille linnan raunioille. Niinpä linna sai rapistua kaikessa rauhassa. Sen rauniot nähtiin vain kivikasana, josta oli helppo hakea kiviä rakennustarpeiksi.
– Sehän on sitten vähän samalla tavalla kuin meidän sotalastenkin kanssa, Erkki sanoi, ja jatkoi. Meistäkin moni on saanut rapistua kaikessa rauhassa vuosikymmeniä, ilman että kukaan olisi meistä suurempia välittänyt.
Tiesin Erkin olevan sotalapsi, mutta olin aina pitänyt häntä tasapainoisena miehenä, sotalapsitaustaan huolimatta. Siksi olin yllättynyt Erkin, mielestäni katkeransävyisestä huomautuksesta.
Kysyinkin häneltä varovasti:
– Oletko sinä mielestäsi saanut rapistua täällä ruotsinmaalla?
– Tunnethan minut, Erkki sanoi huolettomaan sävyynsä. En minä tahdo valittaa, vaikka joskus olisi ollut aihettakin. Pikemminkin päinvastoin. Vasta viime vuosina olen oppinut ottamaan sotalapsiaikani oikealla tavalla. Minulla on ollut tuuria, luulisin ainakin niin.
– Et ole kertonut paljonkaan niistä ajoista, sanoin, vaikka olemme tunteneet toisemme niinkin monta vuotta - ihan yhteisestä laivareissustamme alkaen.
– Tuli vaan tässä mieleen kaikki ne, jotka eivät kestäneet sitä reissua. Olethan lehtimies, joten tiedät mitä tarkoitan. Olet varmasti tietoinen siitä, että moni entinen sotalapsi on täällä Ruotsissa myöhemmin sortunut viinaan, rikoksiin tai hermoromahduksiin, puhumattakaan itsemurhista. Hyvin monella on kaiken lisäksi takanaan useita avioerojakin.
Sitten hän huomasi ikään kuin sanoneensa jotakin, mikä ei oikein sopinut tämänhetkiseen tilaani, joten hän jatkoi.
– Voi suo anteeksi. Olin ajattelematon, kun mainitsin sen avioeroasian.
– Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Tiedän mainitsemasi asiat muutenkin. Jouduin kerran, eräälle ruotsalaiselle miestenlehdelle juttua tehdessäni sellaisen kokemuksen eteen, joka valaisi minulle näitä sotalapsi asioita. Asuin silloin Tukholmassa, mutta päätin lähteä Göteborgiin tekemään juttua prostituutiosta täällä länsirannikolla. Aikani etsittyäni, ja taksikuskeilta kyseltyäni, löysin viimein poseerausateljeen Hedenin lähistöltä. Maksamalla lehden varoista melkoisen tukun tuohta tälle huoralle, sain suostuteltua hänet haastatteluun. Eräässä haastattelun vaiheessa, kun olin tunnistanut hänet murtamisen perusteella suomalaiseksi, kysyin mistä hän alkujaan oli kotoisin, vastasi hän: ”Luadogan meren randamild.”
Hänet oli lähetetty sotalapseksi Ruotsiin suuresta evakkoperheestä, joskus perääntymisvaiheen aikaan.
Tämä ilotyttö oli katkera siitä, että hänet lähetettiin neljän vanhana sotalapseksi Ruotsiin vastoin omaa tahtoaan. Hän oli tosin sopeutunut hyvin perheeseen, johon hän tuli. Jossakin vaiheessa hänet oli sitten raiskattu erään kasvatusvanhempien tuttavan toimesta. Hän oli silloin ollut kuuden vanha. Raiskaus oli jättänyt häneen lähtemättömät arvet. Näin kuinka ahdistunut hän oli näitä kertoessaan. Luulen, että tälle tyttöpoloiselle olisi ollut onnellisempaa saada olla Suomessa, omien vanhempiensa luona, vaikkapa pienessä puutteessakin, mutta kuitenkin rakastettuna.
Tietysti joku psykologi olisi voinut tehdä hänestä jonkinlaisen diagnoosin, ja tulla siihen tulokseen, että hänen huorailunsa ehkä johtui niistä sota-ajan kokemuksista. Moni raiskattu nainenhan tahtoo, ainakin psykologien mukaan, kostaa kärsimänsä vääryyden - miehille. Oletin siis, että naisen motiivina oli kosto. Hän kosti miehille myymällä "lihaa", ottamalla heiltä rahat pois, ja jakamalla heille tunteetonta seksiä.
Muistin erään vanhan kaverini kertoman nuoruudestani. Hän sanoi:
"Elämä on taistelua. Päivällä leivästä, ja yöllä lihasta". Tietysti sitä sodanjälkiestä hirtehishuumoria, jota viljeltiin niihin aikoihin.
– No sitä minun on vaikea uskoa, Erkki tokaisi väliin. Siinä ammatissahan päinvastoin palvellaan miehiä. Niin sanoakseni siinä tyydytetään heidän tarpeitaan. Luulen motiivisi olevan kaukaa haetun.
– Se voi tuntua siltä, mutta jos kerron vähän haastattelun taustaa, niin voit ottaa uudelleen kantaa, sanoin, ja jatkoin kertomustani.
– Haastattelu tapahtui niihin aikoihin, jos muistat, kun ruotsalaiset miestenlehdet kilpailivat keskenään siitä, kuka uskaltaisi julkaista rasvaisimmat jutut. Kilpailu koveni viikko viikolta. Olisitpa ollut mukana niissä toimituspalavereissa. Voi veljet niitä aikoja. Yököttää näin jälkeenpäin, kun ajattelen, että on saattanut antaa lehtimiesmoraalinsa painua niin alhaiselle tasolle. Se oli itsensä myymistä mammonan palveluksessa.
Lehden levikki oli mitta, jolla jutut rasvattiin. Kilpailtiin silläkin, mikä lehti uskalsi näyttää eniten paljasta pintaa. Siihen aikaan tosin ei miehen siitin saanut näkyä kuvissa muuten, kuin lepoasennossa. Meillä oli toimittajana eräs mies, joka oli tosi etevä kaivamaan esiin sensaatiojuttuja. Hän oli mestari muokkaamaan ”lööpit”, niin, että myynti nousi viikko toisensa jälkeen.
Lööpissä saattoi lukea: ”TÄSSÄ NUMEROSSA. SEKSIKLUBI JOSSA VOIT KOKEA KAIKEN.”
Jätkät ostivat kiimoissaan lehtiä, mutta pettyivät, luettuaan hienoilla värikuvilla varustetun artikkelin. Seksiklubi oli nimittäin Thaimaassa. Tällä tavalla myytiin lehtiä, pettämällä niiden ostajia. Voi mitä saatanan huuhaata se olikaan.
Sain kerran tehtäväkseni reportaasiin teon Tukholman hieromalaitoksista ja seksiklubeista. Niitä oli silloin kuuskytluvun lopulla alkanut ilmaantua vähän joka puolelle Tukholmaa.
Klara Norra Kyrkogata oli niihin aikoihin tunnettu seksikatu, monine seksikauppoineen ja seksiklubeineen, kuin myös osa Gamlastadia. Sinne lähikaduille, kuin myös vanhan kaupungin kujille, nousi hieromalaitoksia kuin sieniä sateella. Ne ilmoittelivat Dagens Nyheterin palstoilla, tarjoten palveluksiaan otsikolla: ”Hierontaa.”
Minun ei auttanut yrittääkään tulla takaisin ilman rautaista juttua. Sen aihe oli tosin mielestäni jotenkin kulunut, joten päätin lähteä Göteborgiin tekemään reportaasini.
Erkki ohjasi Volvoa E-kuutosta kohti pohjoista ja Västkustenia. Hän kuunteli vaiti kertomustani. Meillä olisi matkaa vielä noin puoli tuntia, joten jatkoin.
– Kiertelin täkäläisiä seksiklubeja etsien sopivaa jutun aihetta, mutta en löytänyt mieleistäni. Kysyin eräästä tupakkakaupasta, joka möi myös seksilehtiä, olisiko heillä antaa vihjettä hieromalaitoksista – eli – kätketyistä bordelleista.
Luihun näköinen tyyppi virnisti, ja kaivoi tiskin alta pienen lehtisen. Maksoin 20 kruunua, ja ryhdyin selailemaan sivuja.
Noin 20 sivuinen A-5 kokoinen, tavallisella monistuskoneella painettu lehtinen oli täynnään hieromalaitosten osoitteita ja puhelinnumeroita. Etsin lähistöltä puhelinkopin, ja pyörittelin numeronvalitsinta. Tyyt, tyyt, tyyt, kaikui korvaani. Varattu! Valitsin toisen numeron, jossa toistui sama juttu. Taaskin varattu. Kokeilin noin kymmentä eri numeroa, jotka kaikki olivat varattuja.
Ajattelin mielessäni, että onpas kaikki Göteborgin ”pukit” liikkeellä kiimoissaan juuri nyt. Viimein tärppäsi, ja sensuelli naisen ääni vastasi. Olin aikeissa kysyä jotakin, kun tajusin, että nainen oli lukenut viestinsä puhelinvastaajaan, joka sivumennen mainiten oli uutuus siihen aikaan.
Kuuntelin hänen kutsuvaksi tarkoittamaansa sanoman:
”Jos olet yksin, ja kaipaat viehättävää seuraa rauhallisessa ja kodikkaassa ilmapiirissä, niin olet tervetullut meille. Sinua palvelee Anitta, vaalea ja sopivan pyöreä, iloinen suomalaistyttö, tai jos haluat seurustella tumman viehättävän naisen kanssa, valitset Helenan, joka osaa auttaa sinua kaikella tavalla. Osoitteemme on Linnégatan xx, portista sisälle, ja toinen rappu oikealle, kolmas kerros. Ovessa lukee Ateljee Spektri. Otamme vastaan maanantaista perjantaihin kello 10 ja 20 välillä. Jos tunnet tarvetta rentoutua, ja viettää kiireettömän hetken kanssamme, olet tervetullut.”
– Osoite oli vain parin korttelin päässä, joten suuntasin kulkuni sinne. Menin tosin hiukan mutkan kautta suoraan, eli kävin läheisessä rappukäytävässä ottamassa whiskypullosta terävät. Ei sinne kuule ihan selvin päin kehdannut mennä. Perillä soitin ovikelloa, ja hetken kuluttua ovea raotettiin noin viisi senttiä. Näin silmäparin tarkkailevan itseäni. Nyt siis punnittiin olinko kelvollinen "rentoutukseen". Typykkä ilmeisesti hyväksyi ulkomuotoni, koska varmuusketju helähti ja ovi avattiin.
– Välkommen, liverteli typykkä, ja livahdin sisälle hänen ohitseen.
– Meillä on tällä hetkellä vähän jonoa, joten voit istua tuonne odottamaan ja lukemaan lehtiä.
Istuuduin neuvottuun paikkaan, ja huomasin, että en ollut yksin. Sohvalla istui posket rusottaen, seksilehteen syventyneenä, noin viisikymppinen ”herrasmies.”
– Vi är strax lediga, så sitt ner så kommer vi om en stund, typykkä sanoi ja leijui pylly kiehtovasti keikkuen toiseen huoneeseen. Istuimme siis, ”herrasmies” ja minä, aivan kuin hammaslääkärin odotushuoneessa, odottaen vain kutsua: ”Seuraava potilas, olkaa hyvä.”
Minua eivät lehdet, joita oli levällään koko pöydän täydeltä, kiinnostaneet. Olinhan itse ollut mukana tekemässä sitä roskaa. Katselin syrjäsilmin miekkosta, joka oli vuorossa ennen minua.
Siististi pukeutunut - vaalea siisti kesäpuku, ja hieno solmio kaulassa. Vaikka istuimme kumpikin visusti omassa sohvan nurkassamme aistin kalliin partaveden pehmeän tuoksun. Luultavasti Lagerfeldtiä. Siististi leikattu tukka ja puhtaat, miehekkäät kädet. Ranteessa kalliin näköinen kello. Varmasti jonkin sorttinen virkamies. Sitten huomasin oikean käden sormessa insinöörisormuksen ja vasemmassa nimettömässä kultaisen sormuksen.
Vaimo ei siis anna tarpeeksi, ajattelin, mutta huomasin kohta itsekin, kuinka asenteellinen ajatukseni oli ollut. Mies siis muka menee huoriin, jos vaimo ei anna tarpeeksi. Mikä sen takaa? On varmasti miljoonia miehiä, jotka eivät saa kuin ehkä kerran kuussa, mutta ovat silti tyytyväisiä. Sitten on takuulla niitäkin, jotka naivat joka päivä, mutta käyvät silti huorissa, tai pitävät rakastajatarta.
– Vai miten on Erkki, kysyin kiusoitellen? Ookkonää ollu vieraissa? Sullahan on niin kaunis vaimo, että ei varmasti ole semmosia haluja?
Erkki naurahti vaivautuneena, ja huomasin, että aihe oli hänelle ilmeisen arkaluontoinen. En ollut aivan varma, mutta olin huomaavinani pientä syyllisyyden tunnetta. Tunsin Erkin tuttavuutemme tässä vaiheessa jo niin hyvin, että tiesin hänellä olevan vaikeaa puhua seksistä. Siksi kiusoittelinkin häntä väliin, ikään kuin leikkimielessä. Ankaran uskonnollisen kasvatuksen tulos, ajattelin, mutta jatkoin silti kertomustani.
– Tämä herrasmies voisi oikeastaan olla jo isoisä, ajattelin, ja näin, kuinka hän avasi keskiaukeaman sivut - neliväripainoksiset tissikavalkadit. Panin huvittuneena merkille, kuinka tarkkaan hän tutki jokaisen kuvan, ja näin, miten hänen otsallaan helmeili hiki, ja kädet tärisivät jännittyneestä odotuksesta.
Taitaa olla ensikertalainen, kun on noin hermona. Ajattelehan verenpainetta ukkoseni, olisihan kiusallista, jos he saisivat hakea sinut täältä jalat edellä, ajattelin. Tietenkään se ei olisi hänelle enää ollut kiusallista, vaan omaisille, saada kuulla missä olosuhteissa hän oli "kaatunut". Olin jostakin lukenut, että maissa joissa bordellit ovat yleisiä, kuolee vuosittain satoja miehiä suoraan huoran päälle. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta tarinan mukaan, jopa eräs paavikin olisi päättänyt maallisen vaelluksensa sillä tavalla. Se jos mikä, olisi ollut kiusallinen tilanne, ainakin Vatikaanille. Asia, joka kuitenkin oli pimitetty katoliselta seurakunnalta.
Perähuoneen ovi aukeni, ja päälle kaksikymppinen farmariasuinen kundi kiirehti naama punaisena ja silmät maahan luotuina kohti ulko-ovea. Hetken perästä saapui myös typykkämme käsissään vessapaperinyytti, jonka hän kävi huuhtomassa alas vessan pyttyyn. Kuulin kuinka hän pesi kätensä, ja kohta hän liukui eteemme, johdattaen herrasmiehemme ”ilojen salonkiin.”
Temppu ei kauaakaan kestänyt. Mies tuli ulos vajaan kymmenen minuutin kuluttua kasvot punottaen, ja ilmeisen vaivautuneena, väistellen katsomasta minua.
Nyt oli siis minun vuoroni.
Minut johdatettiin vastaanottohuoneeseen, joka puhelinvastaajan mukaan oli kodikas ja viihtyisä.
Tummanpunaiset, melko kuluneet tapetit koristivat vastaanottohuoneen seiniä. Halpa, mutta puhdas kokolattiamatto peitti lattian. Yhdellä seinällä oli melkein luonnollista kokoa oleva alastoman naisen kuva. Ei mikään pornokuva, vaan melko ”säädyllinen” ja jopa sensuelli. Kuvan alapuolella, ilmeisesti huutokauppakamarista halvalla ostettu sänky. Sängyn vieressä pieni yöpöytä, jolla oli talouspaperirulla, lastenöljypullo ja joitakin kortsuja. Huoneessa oli myös nojatuoli, johon vaatteet ilmeisesti riisuttiin.
Katosta roikkui punainen varjostin, jossa paloi enintään 25 watin lamppu. Oletin sen luovan sitä "kodikasta tunnelmaa". Katsoin tarkemmin naista, joka oli johdattanut minut huoneeseen.
Vaalea, aavistuksen verran pyöreähkö, sinänsä hyvän näköinen, kuten ennakkomainonta lupasi. Tämä siis oli Anitta - eli, Anitta oli hänen ammattinimensä. Luultavammin hän oli oikealta nimeltään joku Riitta, tai Liisa.
Siinä valaistuksessa hän vaikutti jopa kauniilta, jos ei ottanut huomioon silmien alla havaitsemiani lieviä pusseja.
Anitta oli vartaloltaan pyöreän muikea. Rintojen kohdalla oli jonkinlainen pitsireunus, joka loi raamit mustien rintaliivien yhteen puristamille pursuaville rinnoille. Anitta suoritti määrätyn, harkitusti suunnitellun, viehkeäksi tarkoitetun liikesarjan, jonka tarkoituksena oli saada asiakas tilaamaan mahdollisimman kalliin palvelun.
– Minkälaista palvelua herra haluaa?
Menin suoraan asiaan, ja esittelin itseni lehtimieheksi. Otin esille Press-korttini, jolla yleensä on useimpiin ihmisiin sellainen ”Seesam aukene” vaikutus, erittäinkin vallanhaltijoihin, kuten poliitikkoihin.
Hän vetäisi kiireesti silkkisen aamutakkinsa rintojensa suojaksi.
Luultavasti vaistomainen refleksiliike, kuultuaan minun olevan lehtimies. Mitäpä hänellä muuten olisi rinnoissaan peittelemistä? Nehän olivat kuitenkin hänen tavaramerkkinsä, ja toimivat houkuttimena miehille. Jonkinlainen sisäinen moraalinen ääni pani hänet ehkä häveliäästi verhoamaan rintansa julkisen sanan edustajalta.
Hän tuijotti minua hetken, ja sähähti sitten kiukkuisesti.
– Vai että sellasella asialla! Täältä ei kuule tipu haastattelluu. Kieroilemalla tunkeutuu tänne, kun luulin, että oot asiakas. Painu helevettiin siitä!
Voihan nenä. Olipas pippurinen gimma, ajattelin. Taisi mennä myttyyn tämä haastattelu. Päätin kuitenkin kokeilla joskus aikaisemmin käyttämääni konstia, joka sopi vain ruotsinsuomalaisiin.
Useimmilla Ruotsissa asuvilla suomalaisilla on jonkinlainen alemmuudentunne ruotsalaisia kohtaan, joka heijastuu ulospäin epäkohteliaana käytöksenä, ja joskus jopa aggressiivisuutena. Olen monesti miettinyt, mistä sellainen johtui, ja tullut seuraavaan johtopäätökseen.
Suomi ja suomalaiset ovat kautta historian olleet sorrettuja. Itsenäisyytemme on loppujen lopuksi verrattain nuori ilmiö.
Kun siis jostakin Kainuun, tai Sallan korvesta Ruotsiin muuttanut nuori törmää ruotsin vapaaseen ja ennakkoluulottomaan kulttuuriin, menettää hän identiteettinsä.
Siellä Kainuun kaljabaarissa hän oli joku. Hänet tunnettiin, keskikaljaa litkivänä työttömänä kunnon jätkänä.
Melkein kaikki muutkin keskikaljabaarissa iltojaan viettäneet olivat työttömiä. Siis saman kohtalon lapsia. He hakivat keskikaljasta ja toistensa seurasta lohtua arkipäivän harmauteen. Kaikki tunsivat toisensa jo sukupolvia taaksepäin.
Kaljarahat haettiin joistakin tilapäistöistä, tai työttömyyskassasta. Asuttiin - useinkin köyhän isän ja äidin luona harmaassa mökissä - jonka isovanhemmat olivat kovan työn tuloksena pystyttäneet. Mummo ja ukki olivat jo vanhoja, ja heidät oli kenties hyysätty vanhainkotiin. Lopulta vanhemmat kyllästyivät katselemaan aamiaispöydässä, vanhalta, yön yli hautuneelta keskikaljalta haisevaa perillistään, ja asettaneet ehdon, jopa ultimaatuminkin, että hänen tulisi osaltaan auttaa perheen toimeentulossa.
Vaihtoehtoja ei ollut montaakaan. Muutto Helsinkiin, ja työhön jonnekin tehtaaseen. Alipalkattuun hommaan. Helsinkiin, jossa asuntotilanne oli toivoton ja hirmuiset vuokrat. Kaverimme ajatteli niitä onnellisia tuttuja kavereita, jotka kesälomillaan tulivat hienoilla Volvoillaan ja Saabeillaan Suomeen, viettämään kaunista ja lumoavaa kesää.
He olivat töissä Volvolla Göteborgissa, tai Saabilla Trollhättanissa. Jo muutaman vuoden Ruotsissa olo oli tehnyt heistä melkoisia ”maailman miehiä.” Kuteet olivat viimeistä muotia, ja eleet maailmaa nähneen kundin.
Heitettiin huulta keskiolutbaarissa, ja Ruotsiin muuttaneet toverit olivat keskipisteen kohteina, varsinkin kun he tarjosivat avokätisesti keskikaljaa ja laivalta ostettua Johnny Walkeria kavereilleen ”maailmanmiehen” tyyliin, kehuen samalla suurilla tuloillaan.
Sekaan sujautettiin muutama ruotsinkielinen sana, ikään kuin malliksi, että hallittiin jo uusikin kieli. Itse asiassa se ruotsinkielen taito rajoittui valitettavan monella vain joihinkin tehtaalla opittuihin: ”fy fan” ja ”djävlar anamma” kirosanoihin. Supisuomalainen ”Jumalauta” vaihdettiin sujuvasti ”fy faniksi”. Tällainen imponoi Kainuun korvessa eläneeseen toveriin, ja he olettivat tietysti, että muutama vuosi Ruotsissa riitti hyvin kielitaidon oppimiseen. Kuulostihan; "Fy Fan", niin tavattoman pehmeältä ja hienolta, suomalaisen perkeleen rinnalla.
Nämä Kainuun junnut eivät tienneet, että Volvo oli useimmiten vähittäismaksulla ostettu ikäloppu auto. Tietysti sitä oli vahattu ja putsattu ennen Suomenmatkaa. Oli jopa maalatu yli pienet ruostevauriot lokasuojista. Täytyihän antaa se kuva, että Ruotsissa pyyhki hyvin, kun tullaan kesälomille Suomeen kavereita ja sukulaisia tapaamaan.
Vanha ikäloppu Volvo Amazon, jonka Ruotsissa sai tonnilla tai parilla, oli jonkinlainen statussymboli näille Moskvizillä, Volgalla, tai Trabanteilla ajeleville Kainuun tai Sallan työttömille naapureille. Volvo Amazon oli heille saavuttamaton unelma. Täytyi tienata tuhottomasti rahaa, jotta voisi ajella Volvolla.
Apteekkarilla oli jopa uusi Volvo 142. Amazon oli vain piirun verran arvossaan vähäisempi. Jos siis naapurin kloppi, oltuaan Ruotsissa vain pari vuotta, pystyi ostamaan Amazonin, täytyi hänen tienata melkein kuin apteekkarin.
He olivat kesälomillaan kuin kuninkaita Suomessa. Loma oli kuitenkin lyhyt. Liian lyhyt. Silti moni mies oli persaukinen loman lopussa. Oli tullut elettyä liian leveästi keskikaljaa ja viinaa tarjoillen, kalaretkiä viettäen, makkaranpaistamisineen, ja autoajeluineen jätkäporukassa ympäri kyliä.
Monelle kävi niin nolosti, että kun tuli kotiinpaluun aika, ei ollut enää rahaa polttoaineeseen ja laivalippuun. Vipattiin vanhemmilta tai kavereilta. Lainan antajia löytyi. Olihan luvassa takaisinmaksu korkoineen, heti kun junnu pääsisi Ruotsiin, jossa hän saisi tilinsä - paksun nivaskan Ruotsin kruunuja joka perjantai.
Takaisin palatessa oli kuitenkin arki edessä. Raataminen paanalla. Kotiin syömään ja nukkumaan. Jotkut olivat ostaneet ”insatsin”. Osuusasunnon, ja useimmiten sen maksamiseen meni kaikki ylimääräinen raha. Elettiin kieltä taitamattomana, täysin suomalaisympyröissä, eristäytyneinä ruotsin yhteiskunnasta.
Ei ollut väliä opetella Ruotsia. ”Mehän olemme vain käymässä täällä. Tehdään töitä joitakin vuosia, jonka jälkeen muutetaan takaisin. Varakkaina miehinä. Ostetaan talo, ja perustetaan firma. Volvon liukuhihnalla ei tarvinnut osata ruotsia. Kaikkihan osasivat suomea, jopa monet työnjohtajatkin”. Jotkut tilasivat joko Finn Sanomat tai Tukholmalaisen, josta saivat juuri sen verran valistusta, kuin mitä katsoivat tarvitsevansa omalla kielellään.
Ostettiin myös Hymy-lehti, jotta oltaisiin perillä myös Suomen asioista.
Tämä piti tietysti paikkansa vielä niihin aikoihin. Kielitaito oli toisarvoinen seikka. Pääasia oli, että oli hyvä ammattimies, ja että osasi ruuvata oikean mutterin tai ruuvin oikeaan paikkaan määrätyssä ajassa. Nämä kielitaidottomat suomalaiset, jotka verbaalisesti hädin tuskin tulivat toimeen ruotsalaisten parissa, olivat rakentaneet ympärilleen näkymättömän muurin. Ruotsalaiset nähtiin jonkinlaisena ”herraskansana,” ylpeinä, ja koko maailman omanatuntona. Määrätynlaisesta kitkasta tuskin koskaan päästään eroon. Onhan kulttuureissamme ja elämäntavoissamme kuitenkin melkoisia eroja.
Suomalainen on maanläheisempi. Hänelle on perhe ja sukulaiset paljon tärkeämmät, kuin ruotsalaiselle. Ruotsalainen taas elää enemmän omaa elämäänsä. Hänelle on tärkeää olla muodin mukaan pukeutunut, ja saada toteuttaa itseään. Suomalainen saattaa pieraista estotta työpaikallaan, jos pierettää. Ruotsalaiselle se on kauhistus. Eihän sellaista, sinänsä normaalia kehon toimintaa saanut suorittaa muualla kuin vessassa tai ulkosalla, kenenkään sitä kuulematta. Suomalainen perusjätkä on useimmiten kuitenkin käynyt armeijan, jossa piereskellään ihan vapaasti. Suomalaiset siis pitävät ruotsalaisia hienostelevina ”fröökynöinä”, kun taas ruotsalaiset pitävät suomalaisia moukkina ja juntteina.
Tapaan usein suomalaisia Tunnelbanalla, junissa, tai linja-autoissa, jossa he kovalla äänellä pauhaten arvostelevat ruotsalaisia, ja tekevät heistä pilaa. Kun he sitten ovat ruotsalaisten kanssa tekemisissä, aiheuttaa puutteellinen kielitaito heille ongelmia. He käsittävät asiat väärin, ja siitä johtuen saattaa sanomakin vääristyä.
Monet suomalaiset ovat sitä paitsi töykeitä ja epäkohteliaita ruotsalaisia kohtaan, johtuen jonkinlaisesta alemmuudentunteesta. He ajattelevat, että hyökkäys on paras puolustus, vaikka kukaan ei olisi hyökännytkään. Jos heille alkaa yllättäen puhua suomea, tulevat he noloksi ja nöyriksi. Ollaan maanmiehiä. Nyt voi taas olla ystävällinen.
Ajattelin siis taas kerran kokeilla tätä vanhaa konstia, ja sanoa paukautin suomeksi, että: ”Älähän nyt pikkuneiti suotta hermostu. Jutellaan vähän, niin emmeköhän me päästä sopimukseen maksustakin.”
Vaikutus oli sellainen, kuin mitä olin odottanutkin. Anitta perääntyi askeleen, pani käden suunsa eteen, ja katseli minua hämillään. Typykän ilme pehmeni, ja huulet alkoivat liikkua kuin sanoja etsien. Hän sai lopulta suunsa auki alkaen takeltaa.
– Ai sää oot suomalainen! Emmää ny ihan sillee tarkottanu... mää en vaan tykkää ruotsalaisista lehtimiehistä enkä Jugoslaaveista.
Minulla oli jo jalka oven raossa. Jos pelaisin kortit oikein, saisin kenties toivovani haastattelun. Kiirehdinkin sanomaan että: ”Sen kyllä ymmärrän, jos et pidäkään lehtimiehistä, mutta mitäs vikaa jugoslaaveissa on?”
– Ne on täysiä kyrpiä. Sellasia kovia, ja jotenki raakoja. Ne ei anna naiselle minkäänlaista arvoo. Japanilaiset on kaikkein parhaita.
Huomasin kuinka hänen suuttumuksensa alkoi laantua. Hän kehotti minut istumaan sänkyä vastapäätä olevaan nojatuoliin.
Vilkaisin pikaisesti istuinta. En huomannut suurempia tahroja kankaassa, joten istahdin sille.
Pelinavaukseni oli ollut oikea, ja koska saatoimme jatkaa juttua suomeksi vapautui hän lopulta täysin. Kysyinkin: ”Miksi juuri japanilaiset ovat parhaita asiakkaita?”
– No herranjestas, etkö sää tajuu? Teit niille sitten minkä palveluksen vaan, niin ne on aina vaan silleen kohteliaita. Kumartelee ja kiittelee jälkeenpäin, ja suu on naurussa korviin asti. Sitten niillä on ussein niin pieni kalu... vaan kyllä ne silläkin ossaa temppusa tehä. Meinaan...että ei varmasti reppee paikat niitten kanssa.
Anitta nauraa hihitteli ja jatkoi.
– On siinä oikeestaan monesti naurussa pitelemistä, kun antaa niille intiimihierontaa. Aatteles nyt kun paljastuu housusta keskisormen kokonen kalu, mutta kova kuin tervavenneen tappi. Kun sitä sitten vetelee, niin voit kuvitella miten hassulta se näyttää. Sitten, kun ne vielä siinä käsittelyssäkin aina välillä vetää naaman sellaseen naurunvirneeseen.
Koetin mielessäni kuvitella kyseistä tilannetta, mutta minulla on ilmeisesti huono mielikuvitus. En nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa.
– Okei! Halusit tehä jutun. Paljonkos maksat? Anitta sanoa paukautti.
– No, mikä on taksasi?
– Saat maksaa tuplataksan siltä ajalta jonka oot täällä. Sitte ei mittään nimiä, ja jos otat kuvia, niin naama ei saa näkyä. Jos haluat kunnon jutun, niin kokkeilet tietysti käytännössä meijän palavelut.
– Hyvä on, sanoin, saat tuplataksan, jos saan ottaa joitakin kuvia sinusta tuossa sängyssä, niin, että kasvot eivät näy.
– Selevä, aletaan sitte.
Tämän sanottuaan hän antoi aamutakkinsa valahtaa lattialle ja muuta, kuin jo mainitut rintaliivit, ja pienet mustat nimettömät aamutakkinsa alla hänellä ei ollutkaan. Jaloissa mustat verkkosukat, joissa näkyi juoksevia silmiä siellä täällä.
Otin Whiskypulloni esille, ja kysyin, ottaisimmeko pienet ennen kuin aloitamme haastattelun.
– Kuules kaveri. En käytä koskaan viinaa…ollessani…hm… virassa, mutta teen tällä kertaa kuitenkin poikkeuksen, koska viskiä tarjoot.
Hän kävi hakemassa jostakin kokolailla puhtaalta näyttävät lasit. Kaadoin sellaiset savottajätkän tömähdykset kummallekin. Hän siemaisi kertaheitolla puolet, ja minä noudatin esimerkkiä. Tunsin tarvitsevani terävät.
Otin sarjan kuvia eri asennoista, ja pyysin häntä sitten riisumaan pikkupöksyt ja rintaliivit. Ei hänellä ollutkaan mitenkään hullumpi vartalo. Pyöreät, hyvän muotoiset rinnat, kauniit reidet ja sääret. Tumma karvapehko peitti ”sutturan”, ja saatoin vain todeta, että vaalea tukka oli aikaansaatu vetysuperoksidin avulla. Lievästi pyöreähkö vatsa. Muutenkin hän oli sitä pehmoista tyyppiä josta pidin. Otettuani rullan loppuun hän kysyi, minkälaista palvelua halusin kokeilla.
Olinhan normaaleilla haluilla varustettu mies, joten ajattelin noin niin kuin luontaisetuna työnantajani puolelta sallia itselleni pientä rentoutusta.
– Jospa kokeilisin kaikki, laidasta laitaan.
– Ootko varma, että haluat kokkeilla kaikki? hän kysyi, ja katsoi minua ilkikurisesti.
– No mitenkäs minä muuten voisin reportaasiin tehdä? vastasin.
– Selevä sitten. Riisuhan päältäs ja tuu tänne sänkyyn.
Noudatin kehotusta. Tarkistettuani, että sängyssä oli puhdas lakana, kävin siihen pitkälleni. Hän otti yöpöydältä öljypullon, jonka jälkeen hän asettui istumaan jalkojeni päälle.
– Alotettaan sitte intiimihieronnalla, ruotsiksi: ”Toppmassage.” Tää on palavelu, johon usseimmat tyytyy. Taksa on viiskymppiä. Mää kaajan vähän öljyä sun mulkulle, että ois liukkaampi.
Tämä oli aivan uutta. Jotakin, mitä en ollut kokenut ennen. Parahiksi, kun tunsin huipun lähestyvän, hän keskeytti hieronnan.
– Ei pietä kiirettä. Ei me olla vielä kokkeiltu kaikkee.
Hän otti yöpöydältä kumin, veti sen tottuneesti päälle ja sanoi:
– Nyt sitte ranskalaista hierontaa.
Sen sanottuaan hän kumartui, ja alkoi ranskalaisen käsittelyn. Anitta osasi ammattinsa. Kun olin laukeamaisillaan, hän taas keskeytti, ja komensi minut vatsalleen.
Anitta haki komerosta niin sanotun ”katinhännän.” Se oli nahasta tehty ruoska, jonka toisessa päässä oli ohuita nahkasuikaleita. Pomppasin istumaan ja sanoin, että en ollut niitä tyyppejä, jotka tarvitsivat sellaista käsittelyä.
– Siehä halusit kokkeilla kaikki laiasta laitaan. Ethän voi tehä kunnon reportaasia, jos et oo kokkeillu tätäki. Tää on muute sellanen palavelu, joka on suosittu joittenki virkamiesten, niinku johtajien, opettajien ja armeijan upseerien keskuuvessa. On mulla joitakin pappejaki, jotka käy saamassa läksytystä, mutta iliman "herran nuhteita". Tää palavelus onki sitte kalliimpi. Sataviiskymppiä, jos annan piiskaa kankuille. Kolomesattaa, jos ne haluaa piiskata mua.
– Eiköhän kuitenkin jätetä se tällä kertaa kokeilematta. Enhän ole mikään mainitsemistasi. Olen vain ihan tavallinen toimittaja.
– Käy siihe vaan. En lyö kovasti. Saat vaan tuntee vähän ”kissanhännän” tehoa.
No mikäpäs. Voihan sen kokeilla, ajattelin, ja pyörähdin mahalleni. Anitta istuutui jalkojeni päälle lukiten ne siten tehokkaasti.
Tunsin ensimmäisen sivalluksen ihollani, ja vein vaistomaisesti käteni kankkujen suojaksi. Hän työnsi ne riuskasti pois, ja sivalsi sarjan iskuja, jotka saivat minut vääntäytymään irti ja ylös lattialle.
– No, eihä ollu hullumpaa? Anitta kysyi nauraen. Löin vaan ihan kevyesti.
– Jos tuo oli kevyttä, niin minkälainen se ”normaali” käsittely on? kysyin, tuntien poltteen takalistossani?
Tätä en tietenkään tulisi missään tapauksessa mainitsemaan reportaasissani.
– No ylleensä ne haluaa saaha kunnon kuritusta. Toisilla on mukana nippu koivunvarpuja, jolla he haluaa mun piiskaavan niitä. Usseimmat haluaa, että sivaltelen kovemmin kuin mitä sulle tein. Varon kuiteski lyömästä niin kovvaa, että iho menis rikki
– Eikö sinua koskaan pelota olla tekemisissä sellaisten…hm…asiakkaiden kanssa? Eihän niistä koskaan voi tietää, kuinka vinksahtaneita he ovat. Joku ruuvihan niillä täytyy olla löysässä.
Anitta nauroi liehakoivasti ja sanoi:
– Sää siis luulet niitten olevan jostakin hullujenhuoneelta kotosin? Voi kun vaan tietäsit! Ei semmonen näy päällepäin. Ne on ylleesä meleko ujosti essiintyviä kamuja. Valtaosa niistä on isoja kihoja. Täällä käy mulla papeista johtajiin asti. Mut en mää paljasta nimiä. Sun tekis varmasti mieli kirjottaa lehteen, jos tietäsit jonkun suuren pampun nimen, joka mulla käy?
– En usko että haluaisin. Sen verran minulla kuitenkin on moraalia, että en nolaisi ihmisiä julkisesti ja pilaisi heidän elämäänsä. Heillä on varmasti perhe, naapurit, sukulaiset ja ystävät. Joutuisin sitä paitsi ehkä syytteeseen kunnianloukkauksesta.
– Tiiätsää mää aattelen ihan samalla viisiin. Mua oikeestaan säälittää ne kundit. Siks mää niitä autankin. Ne on loppuje lopuks meleko kilttejä kaikki. Jäläkeenpäin mää huomaan, että niitä hävettää se homma. Mutta ne maksaa kiltisti, ja hyvin maksaaki. Usseimmat antaa vielä driksiäki.
– Voisitko kertoa enemmän tästä sun…hm… ammatistasi?
– No sellastahan se on, niin kuin huoran ammatti on. Huorahan mää kuitenki oon. Kyllä kai sää sen ossaat kuvitella. Asiakkaita tullee ja mennee. Maailman vanhin ammatti, niin kuin tiiät. Ne ei tule koskaan loppuun, se on yks joka on varma asia.
Hän tyhjensi tarjoamani Whiskyn pohjaan asti. Kaadoin meille uudet.
– Voisithan kuitenkin kertoa hieman lisää niistä asiakkaistasi.
– No kaikkein erikoisin asiakas mulla on yks keski-ikänen pari.
Se mies on yhen ison Göteborgilaisen firman johtaja. On se ollu monesti lehessä ja TV:ssäkin. Se tullee tänne vaimosa kanssa, ja ne haluaa hässiä tässä sängyssä silleen, että mää ihan vaan katon niitä. Sitten kun se mies on siinä sen naisen päällä, niin mun täytyy antaa sille piiskaa, samalla kun se ähkii eukkosa päällä. Niitä vissiin kumpaakin kiihottaa se homma, koska siltä naiselta tullee melekein heti, kun mää alan piiskata sen miestä. Sitten se mies alkaa mylviä kun kiimane hirvi kun silläkin tullee. Sitten ne makkaa tässä kauan aikaa jäläkeenpäin ja pussailee toisiaan, ja se nainen hivelee ukkosa pehvaa.
– Eikö sinua yhtään pelota sellaiset asiakkaat?
– Ei yhtään. Ne on aina niin kilttejä. Toista on sellaset yksinäiset kundit, jotka on jotenkin vinksahtaneita.
– Niin millä tavalla vinksahtaneita?
– Sellaset, joista näkkee jo päältä, että ne on karmeita ja vaarallisia. Mulle on kuule monet kerrat tehty ohimarssi ja just sellasilta jätkiltä.
– Ohimarssi?
– No etkö sä tiiä. Sehän on se vanha viinakaupan juttu. Sillon ennen, kun ei saaneet ostaa viinaa. Oli kortti hyllyllä. Se jolla oli kortti hyllyllä anto jollekin rahan, ja pyys ostaan viinaa. Se toinen meni sitte viinakauppaan, mutta pujahtiki sopivassa välissä pois ja otti hatkat, ja pisti rahat liiveihisä.
– Kaikki eivät siis tahdo maksaa sulle?
– Joo, kaikki muut, paitsi ne vinksahtanneet. Oon mää saanu muutaman kerran niiltä turpiinkin.
– Voisitko kertoa miksi tulit ryhtyneeksi tähän… hm… ammattiin.
Anitta katseli minua hämmästyneenä. Otti pöydältä Marlboro-askin, ja sytytti savukkeen. Hän veti syvät henkisavut, puhalsi ne sitten hitaasti ja näennäisen nautinnollisesti ulos. Hetken empimisen jälkeen hän sanoi viimein:
– En mää tätä ammattia oo valinnut. Se valihti mut. Älä kirjota tätä, mutta tosi on, että mä tarviin rahhaa. Paljon rahhaa.
– Ai käyt siis huumeilla?
– En jukoliste käytä. Voi sitä rahhaa tarvita muutenki.
– Mihin sitä rahaa sitten tarvitsee?
– Mä vaan tarviin. Jos sulla on aikaa, niin voinhan kertookin. Tiiä vaan, että taksamittari pyörii koko ajan. Onks sun firmalla varaa siihen?
– Ok! Maksan tavallisen taksan.
– No kattos, se on niin, että mä aion tulla rikkaaks. Rakentaa talon, ostaa jonkun firman ja perustaa perheen. Siihen tarvitaan fyrkkaa. Joitakin miljoonia. Mä oon kuule niitä harvoja tään alan yrittäjiä, joka ei knarkkaa. Joskus otan vaan vähän viiniä viikonloppuna, siinä kaikki. En ostele kalliita vaatteita ja koruja. Kasvatan vaan pankkitiliä.
– No joko sinulla on kohta hyvä pääoma koossa?
– Siis paljonko mulla on fyrkkaa pankissa, niinkö? Kuule se on yksityisasia. Sen vaan sanon, että olen ennää pari vuotta tässä ”palveluammatissa”. Palveluammatin hän sanoi pientä ironiaa äänessään.
Olin tehnyt pahan virheen, jo toisen kerran elämässäni. Muistin yhtäkkiä, kuinka kerran Inarissa käydessäni olin erehtynyt esittämään saman kysymyksen eräälle porolappalaiselle. Kysyin viattomassa mielessä, häntä haastatellessani, että kuinka paljon hänellä oli poroja.
Lappalaisukko mulkaisi minua, ja esitti vastakysymyksen:
”Paljonkos siulla on rahhaa pankhissa?”
Jälkeenpäin sain tietää, että oli sopimatonta kysyä lappalaiselta, kuinka paljon heillä on poroja.
– Suo anteeksi, sanoin, ei ollut tarkoitus udella sun taloudellista tilannettasi. Unohdetaan se juttu.
– Selvä. Oliko vielä muita kysymyksiä, vai joko sää haluat sen viimesenkin käsittelyn?
– Niin minkä?
– No eikös sun pitänyt kokkeilla kaikki mun palavelut? Ethän oo vielä saanu pimpsaa.
Menin hämilleni. En oikeastaan ollut aikonut tehdä niin perusteellista reportaasia. Gimma oli kuitenkin seksikäs, ja hänen aikaisempi käsittelynsä oli saanut hormonit liikkeelle, joten en voinut vastustaa kiusausta.
– Kumin kanssa sitten.
– Kumin kanssa - luonnollisesti, vastasin.
Havahduin Erkin jarruttaessa rajusti. Noin sata metriä automme edestä juoksi hirvi tien yli. Erkki hiljensi vauhdin melkein pysähdykseen asti.
– Se oli emähirvi. Sieltä saattaa tulla vasa perästä, hän sanoi.
Ja ihan oikein. Ojan pientareella seisoi vasa, katsellen arasti tielle emonsa perään. Kohta se kuitenkin kääntyi, ja loikkasi takaisin metsään.
Jatkoimme matkaa. Olisimme kohta Uddevallassa, josta meillä oli jäljellä enää muutama kymmenen kilometriä Erkin ja Ailan mökille. Liikenne oli vilkasta, ja ohituksista ei olisi tullut mitään sillä kapealla tiellä. Se oli ennen, kuin Göteborgin Uddevallan välille valmistui uusi moottoritie.
Oli perjantai iltapäivä, ja useat lähistön pikkukaupungit tyhjenivät kesäisin. Lähdettiin mökille Västkustenin aurinkoon ja meren läheisyyteen, tai lastattiin asuntovaunu, jolla hurautettiin ”kustille”. (Rannikolle) Göteborgista tosin eivät kovin monet menneet Bohusin rannikolle, mutta silti tarpeeksi useat, jotta liikenne melkein tukkeutui lähestyessämme Uddevallaa. Tankattuamme Uddevallassa jatkoimme matkaa.
Jatkoin kertomustani, josta olin Erkiltä sensuroinut arkaluontoisimmat kohdat, mutta jotka tässä kuitenkin tulevat julki.
– Tehtyäni niin sanotut temput Anittan kanssa kävin alapesulla, ja pukeuduin syvää moraalista noloutta tuntien.
Olin aikonut lopettaa haastattelun, ja poistua vähin äänin.
Minua kiusasi kuitenkin se, mikä tämän naisen ajoi tienaamaan miljoonia, ennen kuin hän lopettaisi huoraamisen. En kehdannut kysyä sitä suoraan, vaan esitin tavallisen kysymyksen, että ”mistäpäin Suomea olet kotoisin?”
– Karjalasta, ”Luadogan meren randamild”.
– Olet siis evakko?
– No sikshä meitä kututaan. Se on vaan silleen, että mää oon sekä evakko, että sotalapsi.
– Olit siis Ruotsissa sota-aikana?
– Olin - tyvärr.
– Miten niin valitettavasti? Eikö se ollut hyvä päästä tänne? Pois sodan jaloista ja syömään makeaa vehnäleipää?
– Pääsinhän mie soan jaloista pois, ja olihan se leipä enemmän sitä vehnäsen tapaista, mutta muuten kaikki oli päin persettä. Miltä susta olis tuntunut, jos sut olis erotettu pienenä sun vanhemmistas, ja lähetetty kauas tuntemattomien ihmisten luo?
Olihan se aspekti sekin, ajattelin. Huomasin Anittan kasvoilla pienen katkeroituneen ilmeen, ja yritin kuvitella miltä se pienestä lapsesta tuntuisi. Ajattelin kuitenkin, että pienenä ollaan mukautuvaisempia uusiin tilanteisiin, joten sanoin:
– Olettaisin, että pieni lapsi tottuu pian uusiin ihmisiin ja uusiin oloihin. Eikö näin ollutkaan sinulla?
– No aatteles nyt, että et ossaa sannaakaan ruotsia. Tukholmassa olet ensin karanteenissa monta viikkoo, jossa ikävöit vanhempias niin, että et saa iltasin unta.
Sitten sut lähetettään lastenkottiin. Jonkinlainen keräilykeskus se kai oli. Sieltä sitten niistä mukuloista yks toisensa jäläkeen lähetettiin jonnekin. Mun vuoro tuli sitte monen viikon päästä. Ihan tuntemattomat ihmiset tuli ja vei mut junnaan. Jotakin ne mulle söpötti koko ajan, ja olivat niin ystävällisiä ja huolehtivaisia. Kuitenkin mua pelotti hirveesti. Eihän mulle ollu kukkaan selittäny minne mua viiään ja miks. Mie oon kuule loppujen lopuks hyvästä perheestä lähtösin, ja saanu hyvän kasvatuksen, mutta sillä reissulla multa katkes joku lanka. Pimahti vaan poikki.
– Niin mikä katkesi? kysäisin.
– No kattos - musta tuli sellanen maaton kansalaine.
Tajutessani asiayhteyden - höristelin korviani. Olin tavannut montakin sotalasta, ja melkein kaikilla oli ollut sama ääni kellossa. Maattomia, juurettomia kansalaisia. Heistä huokui peitelty katkeruus siitä, että heidät oli lähetetty Ruotsiin sota-aikaan. Kysyin kuitenkin, vain saadakseni hänet jatkamaan kertomustaan:
– Mutta onhan sinulla kaksikin maata, Suomi ja Ruotsi. Ajatteles niitä, jotka nykyisinkin joutuvat pakosalle omasta maastaan, ja jättämään kaiken taakseen.
– Joo, mutta niillä on ylleensä koko perhe mukana. Tuatto ja muammo.
Niinpä niin. Tietysti siinä on melkoinen ero, ajattelin. Panin merkille senkin, että Anittalla oli jäljellä joitakin karjalaisia sanontoja.
Tätä kirjoittaessani on maailma muuttunut siihen malliin, että Ruotsiin tulvii vuosittain kymmeniä tuhansia pakolaisia. On irakilaista, somalia, eritrealaista. Heitä on tullut laumoittain entisestä, nykyisin jo murentuneesta Jugoslaviasta. He tulevat kuitenkin poikkeuksetta perheittäin. Lapset vanhempiensa mukana. Tosin, Anittaa haastatellessani, 70-luvulla, ei tämä pakolaisvirta vielä ollut kovinkaan mittavaa.
– Ymmärrän mitä tarkoitat, sanoin Anittalle. On tietysti eri asia tulla tänne yksin, kuin vanhempiensa mukana. Minkälaiseen perheeseen jouduit muuten?
– Se on kuule vähän liian pitkä juttu kerrottavaks näin ”työajalla”.
Hän vilkaisi kelloa, ja sanoi sitten:
– Kuule, voisin oikeestaan ottaa vappaata loppupäivän, jos tarjoot mulle päivällisen. Tietysti saat maksaa siitä ajasta jonka oot ollu täällä, mutta taksamittari lakkaa pyörimästä sitten, kun lähetään täältä.
– Paljonko olen velkaa?
– Yheksänsattaa, niin ollaan sujut, mutta muista, että feisi ei saa näkyä kuvissa.
Maksoin Anittalle - firman rahoista, ja mietin - millä tavoin saisin tämän tilitettyä poistona toimeksiantajalleni, kun Anitta otti esille kuittivihkon.
Hitto vieköön! Kuitti bordellihommista.
– Mitä mä kirjotan tähän maksajan paikalle?
– Kuule… en usko, että reviisorimme hyväksyy sun kuittias.
– Ja miks ei hyväksyis?
– No kun...no koska...pitää olla firma.
– No mitäs tässä kuitissa lukee? Anitta kysyi, ja työnsi kuittilomakkeen nähtäväkseni.
- ”Göta-Konsult och Reklam”. Hemmetti sentään, sanoin, ja purskahdin nauruun.
– Täällä käy katos paljon liikealan miehiä. Johtajia ja sellasia. Niillehän pittää olla kuitti. Sen lisäks pittää näkyä eroteltuna liikevaihtovero.
Päästessäni kertomukseni tähän vaiheeseen, käänsi Erkki auton kapealle soratielle, josta tiesin, että olisimme perillä aivan kohta.
- No, menittekö päivälliselle? Erkki kysyi.
– Joo, mutta se on pitkä juttu, joten jatketaan sitä myöhemmin, kun ollaan kahdestaan.
Seuraava luku: Ailan ja Erkin mökillä Bohusläänissä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.