"Elämä voi olla kovaa kuin kivi."

Elämä voi joskus olla julmaa, sillä ei ole väliä onko lapsi vai aikuinen.
Kerronpa siis pienen tarinan.

Olipa kerran poika, joka löysi hienon kimaltelevan kiven. Poika näytti kiven
isällensä joka sanoi "Pidä hyvää huolta tuosta kivestä. Se saattaa olla kivi,
mutta se on yhtä heikko kuin ihmissydän". Poika ei tiennyt mitä isä tarkoitti,
mutta päätti suojella kiveä mahtavimpana aarteenaan. Muut lapset monesti yrittivät
saada kiven itselleen. Varastamalla, lahjomalla ja jopa väkivallalla. Mutta poika
suojeli kiveä aina onnistuneesti. Eräänä päivänä poika tapasi tytön hiekkalaatikolla.
Tyttö kehui kiveä, muttei yrittänyt saada sitä itsellensä. Poika mietti itseksensä että
tyttö ei yrittänyt ottaa kiveä itsellensä, hänen täytyy olla hyvä ihminen.
Tyttö ja poika ystävystyivät, leikkivät yhdessä, söivätkin toisinaan yhdessä.
Pitivät hauskaa. Eräänä päivänä tyttö kysyi pojalta että saisiko hän pitää pojan kiveä.
Poika suostui koska tyttöhän oli hänen ystävänsä. Poika avasi nyrkinsä joka tähän asti
oli ollut suljettuna suojellen kiveä. Tyttö otti kiven, katsoi sitä Ja paiskasi sen maahan.
Kivi rikkoutui satoihin pieniin osiin. Tyttö juoksi pois paikalta mitään sanomatta.
Poika itki ja yritti keräsi kiven palaset. Hän vei ne isälleen ja pyysi tätä kokoamaan kiven
uudelleen. Isä sanoi pojalleen "Poika, kiveä en voi koota takasin ennalleen. Se mikä särkyy kerran,
ei koskaan ole sama enään." Poika inti vastaan ja pyysi isäänsä koota kiven uudelleen. Isä
korjasi kiven, mutta kiven korjaaminen teki kivestä kovan, kylmän ja särkymättömän.
Poika otti kiven käteensä, katsoi isäänsä ja sanoi "Se saattaa olla kivi,
mutta se on kuin sydämmeni tästä eteenpäin." Siitä päivästä poika ei luottanut
enään kehenkään.

"Loppu."

Tarinan opetuksen saatte miettiä itse.